Galleria Muuntotila: Jeehye Song

 

Galleria Muuntotila

Jeehye SONG

Sadonkorjuuta

 

Äsh, kesä on taas siinä pisteessä, että on kiire saada sato talteen! Ja minä se vaan huiskin pitkin taidetapahtumia! No, lohduttaudun sillä, että viime kesänä satoa sai talteen hyvin vähän normaaliin verrattuna (apukäsien avittamana), kun itse makasin toipilaana sängyssä ja nyt se määrä ylittyy kyllä. Mustaherukoita olen hiukan poiminut ja punaherukoita jo pensaallisen. Vadelmia ja karviaisia ollaan syöty pensaasta. Lipstikkaa pitää kuivata vielä ja omenia siivutan parhaillaan liukuhihnamaisesti kuivuriin. Ite kuivattu oman puun omenalastu on parempaa kuin mikään kaupan vastaava! Mustikoita ja karhunvatukoita ei tänä vuonna tullutkaan. Tyrni ei edelleenkään tee marjoja ja epäilen, että sen kaverina on ’samaa sukupuolta’ oleva pensas. Pitäis siis ostaa vielä kaksi, jotta tulee varmasti ’tyttö’ ja ’poika’, koska mulla ei ole mitään hajua kumpaa nämä kaksi jo ennestään olevaa on.

Kasvihuoneen kurkut ja kurpitsat kuolla kupsahti. Maissista tuli naurettavan pieni, enkä tiedä voiko sen operoida ruoaksi. Mansikoita on tullut kai neljä. Tomaatteja tulee muutamia ja ne onkin hyviä! Chilejä tulee hulluna, mutta paprikaa vain kaksi. Herneitä tuli ehkä puoli litraa ja ne syötiin jo. Retiisit epäonnistui, eli kasvoi pelkkää vartta. Päärynää tulee kuusi kappaletta, mutta ei olla vielä maistettu. Niistä olen erityisen innoissani! Viinirypäle ei tehnyt lainkaan satoa. Yrtit teki ja söin niitä melkein päivittäin suoraa ruukusta. Jotain saan kuivatukseenkin. Raparperia annettiin jälkikasvulle ja sitten kesä hujahti niin, että eipä ole itselle poimittu mitään. No, pakastimessa on vielä vanhojakin raparperimössöjä kyllä piirakoita varten. Käden takia en ole ollu yhtään innokas leipomaan tai väsäämään mitään ruokia yli puoleen vuoteen muutenkaan. Että tämmönen sato meillä tänä vuonna.

Ehkä jollain lailla pitäis miettiä ensi kesän kasvatuksia vähän tarkemmin, että mitä kannattaa kasvattaa ja mihin panostaa enemmän. Ainakin tomaattia haluaisin enemmän ja kurkkuja myös! Marjapensaita voisin vähentää, sillä kolme mustaa ja kolme punaista herukkaa tuntuu varsin työläältä nykyään. Ai niin, onhan meillä suklaakirsikkakin, mutta yleensä sen valtaa kirvat ja muurahaiset ja sitten ennen valmista satoa linnut syö sen onnettomat marjat kokonaan. En tiedä pitäiskö sekin harsottaa. Mä tykkään käyttää valoverhoja pensasharsoina, koska niihin virallisiin rastasverkkoihin tarttuu kohtalokkaasti pienet siilit ja oravat ja linnut ja sitten on surua enemmän kuin iloa. Mitenkäs sitä teillä se sadonkorjuu sujuu?

Upea Tampere-päivä siskon kanssa (osa 2)

 

Seuraavaksi matka jatkui Milavidaan, eli Nottbeckien vanhaan palatsiin, joka on nykyään museona ja kahvila/ravintolana. Hitsit miten rakastan tätä ihanaa palatsia ja asuisin kyllä täällä mielelläni, jos saikkupäivärahalla voisi ostaa palatseja! Täällä ryystimme pink spritziä ja skumppaa kakun kera. Palatsissahan kuuluukin ryystää semmoisia ja tunkea posket täyteen kermavaahtoa, vai mitä?

Olisimme haahuilleet palatsissa varmaan tuntitolkulla, mutta paikalle tuli joku eläkeläisryhmä, jolle oli varattu lähes kaikki kahvilan huoneet. Meidät heitettiin siis terassille (miten surkeaa!) ja saimme kuvailla palatsia vain pikkuriikkisen pois lähtiessä. Terassilta ihmettelimme myös palatsin edustalla olevaa komeaa autoa ja jotain ihmeen hiphoppareita (taikka mitä nää on), joita kuvattiin oikein fiinisti varmaankin johki musavideoon. Kaippa semmosiakin vielä tehdään?

Tämän palatsin yksi lempijuttujani on aina ollut tämä ala-aulan takka ja etenkin sen kivikasvot! Kokeilkaapa joskus miten ihanan siloiset kasvot ne on! Mun on ainakin aina pakko hypistellä niitä, kun kuljen ohi. Joku päivä ne kuluu pois ihan vaan mun takia.

Yksi palatsin kauneimpia huoneita on tämä kasettikattoinen tumma kulmahuone. En osaa sanoa mikä siinä huoneessa niin vetoaa, mutta jotain siellä on. Ehkä joku hyvä henki? Ankkuroituisin soffalle tuohon erkkerin ääreen kesät talvet aamusta iltaan, jos saisin valita.

Joku on valinnu mulle hitsin nätsyt tapetitkin jo valmiiksi! Miten ihanasti valo lankeaa verhoon ja seinään ja juuri oikeanlaiset patteritkin siellä pilkottaa! Ja sitten tietysti vielä tuo verhonpidikekukka, josta en edes tiedä miksi sitä kutsutaan.

En pääse eroon tästä tapetista! Melkein voisin astua siihen sisälle, tuonne kukkien ja lehvien taakse, johonkin höpsöön satumaailmaan. Tai kietaista sen ylleni kuin shaalin.

Ja tiesittekös, että Milavidassa myös kummittelee? Kuuluu askelia, ovien pauketta, koputuksia, rappusissa juoksentelua… en tiedä kuka siellä kuljeskelee, mutta moni henkilö on kertonut, että semmoista ääntä siellä kuuluu. 

Seuraavaksi hipsimme Tallipihaan, mutta huomaankin nyt, etten ottanut yhtään kuvia sieltä. Siksi kuvissa siirrytään suoraan Mältinrantaan. Yläpuolella oleva kuva on taidelainaamosta (katsokaas tarkasti; se on ihanan kolmiulotteinen!) ja sieltä siirryttiin saman tien taidenäyttelyyn.

Ensiksi Susanna Aution ’Nukka’-näyttely.

Nämä on siis kaunista keramiikkaa.

Pidän tällaisesta abstraktista taiteesta!

Nämä värit on hyvin harmoniset ja kauniit!

Ja toisessa hallissa oli Mira Hyvösen tauluja.

Osa niistä oli erittäin värikkäitä ja pirteitä!

Näistä tulee hyvälle tuulelle!

Omalle seinälleni voisin napata kuitenkin tällaista hiukan hillitympää värimaailmaa.

Ja sitten tämä kiinnitystapakin! Ei kaiken tarvitse olla suoraa, sileää, täynnä normeja ja sääntöjä.

Tässä melkein näkee paljon tapahtumaa, mutta toisaalta ei mitään.

Ja vielä Susanna Aution kertsunippeleitä lattialla…

Ennen poislähtöä kurkistelimme vielä taidelainaamon käytävällä Tuula Lehtisen ’Viipuri-Kelkkala II’ -taulua…

… ja tätä Lotta Nevanperän pirteää ’please hold the line’ -taulua.

Mältinrannan jälkeen menimme Finlaysonin palatsin terassille hörppäämään vähän juotavaa, ennen matkan jatkumista. Kysäisin henkilökunnalta, että onko tässä palatsissa kummituksia ja kuulemma on! Täälläkin siis Nottbeckit edelleen asustelevat, salaa.

Viimeisenä kohteena kipusimme Tampellan pamppujen omalle mäelle, ’Herrainmäelle’, jossa on viisi omakotitaloa. Täällä on ollut upea asua ikään kuin kattojen yllä! Nykyään vierellä on aika paljon kerrostaloja, joten enää ei olla minkään yllä.

Ja tuolla kallion sisällä on kuulemma aika isosti kaikenlaisia tiloja myös. Kyllä mulle kelpais täältäkin joku tönö!

Lopen uupuneena hipsimme viimein kohti Hämeenkatua ja nappasin matkan varrella vielä kuvan kivasta muraalista. Niitä sais kyllä olla vaikka joka toisen talon seinässä!

Upea Tampere-päivä siskon kanssa! (Osa 1)

 

Aina välillä me järkätään siskon kanssa kalenteriin tilaa yhdelle hengästyttävälle Tampere-päivälle. Tällä kertaa oli luvassa kävelyä, taidetta, arkkitehtuuria, kahvilaa, ruokaa, juomaa ja potentiaalista shoppailtavaa toki myös! Tästä kaikesta kutoutuu elämys ja päivän jälkeen on niin poikki, ettei jaksa mitään.

Me aloitettiin kruisaamalla bussilla Lapinniemeen ja siellä tehtiin pieni aamukävely hipihiljaisessa Tampereen suloisimmassa paikassa; Käpylässä (jota myös Lapin kaupunginosaksi kutsutaan). Nuo vanhat talot pienine pihoineen on kuin karkkeja! Täällä sitä uinuisi kuin oravanpesässä, mikäli olisi varaa ostaa joku näistä taloista, jotka ei ole juurikaan edes myynnissä.

Kymmenen maissa aukee Bypias kahviloineen ihanassa kivitalossa Lapinniemen kylpylän vieressä, joten seuraava kohde oli luonnollisesti se! Tämä paikka on myös kuin herran kukkarossa, piilossa vehmaalla mäellä. Aamupalaa voi haukkoa sisällä tai puutarhan monissa paikoissa, jopa valkoisessa juhlateltassa!

Aamupalan ja mahdollisten ostosten jälkeen voi laskeutua ihan rannan tuntumaan Lapinniemen kylpylän toisesta päästä polkua pitkin ja aloittaa kulkemisen rantareitillä, josta vilpitön hatunnosto Tampereen kaupungille! Aluksi näköpiirissä on paljon veneitä ja Satamatoimiston suloinen punainen mökki ja sitten upouusi Ranta-Tampellan asuinalue.

Tuntuu hassulta tepastella vanhaa Paasikiventietä tarvitsematta yhtään ajatella autoja. Autot kulkee nykyään tunnelissa ja tepastelijat maan päällä. Ihastelimme aika vinkeitä ja villejä kukkaistutuksia matkan varrella. Eikä se Ranta-Tampellakaan mikään tylsä alue ole kanavineen ja virkeän muotoisine kerrostaloineen!

Meidän seuraava etappi oli Näsinneula, jonka latvaan piti sujahtaa hissillä maistelemaan päivän ala cartea. Näsinneula on Tampereen tunnus ja loistavat näköalat tarjoava paikka, mutta kyllä siinä on tummatkin raitansa. Alkuun moni hyppäsi näköalatasanteelta kuolemaan. Nykyään esteenä on verkkorakenteet. Ja hississä väkisin tulee mieleen, että entä jos tämä just nyt rikkoutuu ja tiputaan 120 metristä alas…

Alkuun saimme keittiön tervehdyksenä pienen kylmän keiton, joka oli todella hyvää! Siinä rouskui jotain hampaissa ja pohjana oli tomaattikeitto. Tätä olisin vedellyt litrakaupalla kyllä!

Varsinaisena alkuruokana lautaselle tupsahti kylmäsavustettua nieriää ja varhaisperunaa. Ihan jees, etenkin kirpakka kastike perunoissa. En päässyt transsiin kuitenkaan tällä lautasella.

Pääruokana poroa, punajuurta ja timjamikastiketta. Tämä oli herkku! Poroa lautasella oli kahdella tapaa valmistettuna ja myös yllättäen tuo revitty porokeko maistui makoisalta, mutta erityisen plussapisteen ansaitsee pehmeä poron kappale punajuuripyreen vierellä. Myös kasvikset olivat peukutuksen arvoiset.

Samalla kun mutustelimme, saatoimme kurkkia pitkin poikin Tamperetta. ”Tuolta me tultiin…” Ravintolaosio pyörähtää ympäri kerran 45 minuutissa, joten ruokailija ehtii hyvin nähdä reilun kierroksen kaikkea.

Ja koska Sara Hildenin taidemuseo on aivan Näsinneulan alapuolella, oli sen näyttelyt seuraavaksi ohjelmassa. Tällä kertaa tilat täytti Jean-Michel Othonielin teokset.

Lasipallot sieppasivat mukaansa ja niitä piti ihmetellä joka suunnasta.

Yksi upeimpia oli ikkunan eteen ripustettu lasipallonauha, niinkuin joku jättiläisprinsessan helminauha!

Alakerrassa oli paljon värillisiä lasitiiliä ja kiehtovan näköisiä lasiveistoksia.

Nämä kultaiset nauhakiemurat olivat kuin kuningattaren kruunuja.

Ottaisin kotiini kyllä ainakin pari helminauhaa riippumaan - ei kuitenkaan ehkä noita isoimpia. Pidin näyttelystä aika paljon. Kuitenkaan se ei ehkä ollut mikään sydäntäriipaiseva kokemus. En tiedä, ehkä olisin kaivannut useampia näyttelyitä samaan rahaan tai jotain.

Ulkona helminauhataide vielä vähän jatkui. Kävimme myös hiukan kurkkimassa tonttiin kuuluvaa vanhaa rantasaunaa. Täällä olisi voinut notkua kauemminkin, koska tontilla oli ihanaa kalliota ja istumapaikkoja puiden katveessa. Meitä kuitenkin kutsui jo seuraava kohde, josta ensi kerralla enemmän.

Pyynikinlinna

 

Pyynikinlinna kauniina kesäpäivänä terassin puolelta.

Mikäs tuolla olisi istuessa aamukahvilla, lounassalaatilla, päiväkahvilla, iltakonjakilla! Nimittäin jos asuisi linnassa itse.

Tai alkusyksyn tähtitaivaita ja revontulia tiiraillessa!

Ei tönössäkään varsinaisesti mitään vikaa ole, taikka puistossa. Mutta tuo terassi vain vetoaa eniten!

Vaihdevuodet, nivelkivut…

 

Nivelkivut tänään aiheena. Mulla on elämän varrelta jo jonkin verran kokemusta nilkan, polven, lonkan, olkapään, kyynärpään, ranteen ja sorminivelten vaivoista. Ja sen yhden ainoan kerran, kun tein oikein listan kivuistani, lääkäri totesi sen saakelin kuolemattoman lauseensa, että; ”kivut kuuluu elämään”! Mun mielestä fiksumpi olis sanoa, että terveellä ihmisellä kivut ei kuulu elämään ja jos on kipuja, ei ole terve ja kivut johtuu jostain, joka pitäisi selvittää. Eli lyhyemmin; ’ai sulla on kipuja, selvitetäänpäs mistä ne johtuu!’

Alkuun haluan vielä sanoa, että mulla ei ole vastauksia, eikä mitään loistavaa hoivapolkua, jota voisin teille jakaa. Jaan enemmän ihmettelyä, pohdintaa, kokemuksia ja pari linkkiä lopussa. Aloitetaan alhaalta.

Nilkka oireili joskus vuosituhannen vaihteessa aina sillon tällön. Kävellessä yhtäkkiä ilman mitään järkevää syytä oikeaan nilkkaan vihlaisi ja sitten nilkkaa piti ontua jonkin aikaa, joskus vain ihan hetken, esim vartin, ja joskus muutamia päiviä. Oli vähän sellainen tunne, niin ku jalka olis pettäny alta. Jouduin aina pysähtymään, pyörittelin jalkaa ja koetin saada sen takaisin paikoilleen. En siis tiedä, oliko se yhtään poissa raiteiltaan vai ei, mutta joskus pyörittely auttoi heti. Se oire tuli ja meni. En osaa sanoa koska se alkoi, oliko sitä jo vaikka 80-luvulla. Mutta sen osaan sanoa, että sitä on yhä. Monesti näiden oireilujen välillä voi olla vaikka vuosi. 

Kävin myös kansanparantajalla 2000-luvun alussa ja hän sanoi, että onko sulla pienenä jääny jalka vaikka pinnojen väliin? En osaa sanoa, ei ole muistikuvaa, eikä ole koskaan ollut puhetta. Hänestä mun nilkassa joku luu oli jo ajat sitten joutunut väärään asentoon, ikään kuin tippunut alustalta sivuun ja keho on kasvanut sen virheasennon mukaan. Että siksi olen vähän vinossakin. Ai jaha, enpä tiennyt. Hän pyöritteli nilkkaa aikansa ja sanoi, että nyt se on taas oikealla paikalla. No, sen jälkeen nilkka oli ontumiskipeä parisen viikkoa putkeen. Enkä tietenkään mennyt lääkärille! Mä oon ollu huono meneen lääkärille etenkin alle viiskymppisenä. Pöljästä päästä maksaa koko keho. Mietin ton kansanparantajan jälkeen, että jos näin olikin, niin onko järkevä asettaa joku luu takaisin paikoilleen, kun koko keho on sopeutunut virheasentoon arviolta ehkä 25 vuotta? Mun mielestä ei. No, nilkka kipuilee yhä harvakseen ja minä elän sen kanssa.

No, sitten polvi. Oikea polvi siis. Se on alkanut hiukan äristä tässä vuoden sisällä (ainakaan muistaakseni ei aiemmin ole ollut mitään kummempaa) elikkä syöpäleikkauksen jälkeen, sytojen ja joulukuun lopussa aloitettujen letrojen aikana. Sen huomaa portaita noustessa. Se ikään kuin aristaa ja on ’heikko’, melkein tuntuu, että se antaa periksi ja jään jumiin jonnekin porrasaskelmalle lopuksi ikääni. No ei. Se siis ei ole koskaan varsinaisesti kipeä levossa, mutta ajoittain äityy kummalliseksi. Olenko tehnyt sille mitään? No enpä juuri. Mahdollisesti en ole edes muistanut mainita lääkärille.

Sitten lonkka. En edes muista kumpi lonkka mulla oli kipeä ennen syöpää, siis noin 1,5 vuotta sitten, mutta nyt enemmänkin oikea. Se äityy ajoittain niin kipeäksi, että tarvitsisin kepin kävelyn tueksi. Siis jo ennen syöpähoitoja! Lääkkeet (grammanen panadooli ja kasisatanen burana) ei tee siihen mitään vaikutusta, vaikka söisin niitä viikkoja. Siis sillon, kun se on tosi pahana. Kunnes keksin puolivahingossa kietasta huiviini Lidlin pienen (1,5dl) inkiväärishotin. Kipu katosi kuin taikaiskusta tunnissa! Välillä unohdan ottaa päivittäisen inkivääriannokseni ja kipu saattaa palata aika nopsaan (jo muutaman päivän unohduksen aikana) ja aika kivuliaana (ontuminen ja hidas mummokävely). Letrojen aloittamisen jälkeen lonkat on myös hitaasti käynnistyvät, eli jos istun vaikka puoli tuntia, niin siitä liikkeelle lähtö on ihme kangertelua. Mutta se ei ole kivuliasta.

Sitten olka. Yllätys yllätys oikea olka. Siihen iski diagnoosin mukaan kiertäjäkalvosioireyhtymä noin 1,5 vuotta sitten. Lääkärin neuvo ’syö buranaa’ ei tehny mitään vaikutusta. Olka oli siis kipeä muutaman kuukauden enenevässä määrin. Lopulta en pystynyt nostamaan kättä edes loivasti viistoon, sillä tavalla kuin bussikuskille huidotaan. Turhautuneena lääkäriin, (jep, se sama lääkäri) etsiydyin Tampereen keskustassa vastaanottoa pitävän yksityisen fyssarin luo ja kävinkin siellä kolme kertaa, jona aikana hän antoi kotitehtäviä (ostin mm jumppakuminauhan) ja olka siis parani täysin tänä aikana. Ensimmäisen kerran jälkeen oli jo huomattava muutos ja kolmannen kerran jälkeen olin tervehtynyt. Että vaikka se yksityinen maksaa paljon enemmän kuin arvauskeskuksen vastaavat, niin avun sain ainakin tosi pian. Eikä kipu ole palannut.

Kyynärpää. Nyt en osaa oikein sanoa onko kyseessä kumpikin kyynärpää, vai vaan toinen ja jos toinen, niin kumpi. Arvelen, että oikea, koska mulla on usein jotain kädessä, kun se oireilee. Se siis menee lukkoon aina silloin tällöin. Aika epämiellyttävä tunne. Siitä selviytyy ravistelemalla. Tämä on vanha vaiva, mutta enpä ole koskaan muistanut vihjaista siitä lääkärille. Kannattais ehkä, koska nämä voi liittyä jollain tapaa toisiinsa. Vaikka sekin on kyllä vahvasti tuurista kiinni, että onko juuri se lääkäri kartalla näistä asioista tarpeeksi.

Ja seuraavaksi ranne. Se on - ha haa - oikea. Mä itse luulen, että se oireilee Letrozolin takia, (koska oireilu alkoi tammikussa ja Letrot joulukuun lopussa). Taikka tarkalleen ottaen siellä oireilee kai siis jänteet ja ehkä myös lihakset. Mutta ranteen (taikka sormien) pienikin äkillinen väärä liike aiheuttaa kivun. Sitä tässä ollaan hoitamassa ja seuraavaksi meen siitä magneettikuvaan. Mahdollisesti pitää harkita, josko Letrozolille olis mun tapauksessa (jolla oli low grade munasarjasyöpä) joku korvaava valmiste. Alkaa olla tämä elämä vähän hankalaa näin. Jos korvaavaa valmistetta ei ole, en uskalla Letroja poiskaan jättää. Kipu on viiltävä tai polttava. Viiltävä kipu iskee heti, kun joku käden asennossa on väärin sen mielestä ja polte jää välillä tuntumaan pitemmäksi aikaa viiltävän kivun jälkeen. Kuumottava tai punainen ranne ei ole missään vaiheessa ollut. (Niin kuin tulehduksessa usein kai on.)

Ja lopuksi sormet. Oikean käden! (Joskus saattaa olla myös vasen, mutta eniten oikea.) Jännä juttu tämä oikea, joka toistuu joka kohdassa. En nimittäin ole ennen tullut ajatelleeksi koko asiaa! Tämä erityisesti etusormen keskinivelen huumaava aristus tulee koska sitä huvittaa. Se saattaa ärtyä kylmästä, jos vaikka nojaan kädellä kylmään maahan puutarhahommissa keväällä. Mutta välillä se tulee muutenkin. Kipu on sellainen, että edes kahvikuppia ei voi nostaa. Sormen varovainen hierominen toisella kädellä tuntuu hyvältä. Ensimmäisen kerran huomasin näitä oireita 90-luvulla. Joskus on vuodenkin tauko, joskus oireita on muutaman viikon välein. Kipu kestää yleensä päivän tai muutaman päivän. Lääkäriä ei ole kiinnostanut. Hän sanoi vain, että tule sitten kun kipu on päivittäistä! Kas kun ei sanonut, että tule sitten kun hautajaiskahvit on pöydässä.

No, mitä näistä nyt sitten jää käteen? Ensinnäkin, mulla on DNA-testin mukaan alttius reumaattisuuteen nivelissä. Ja tänä aamuna satuin ihan noin vaan sattumalta lukemaan artikkelin vaihdevuosien ja nivelkipujen yhteydestä. Että voisiko se selittää osan näistä? Ja sitten kun pengoin aihetta vähän lisää, huomasin tosiaan reumaliitonkin sivuilla maininnan, että joskus vaihdevuodet aiheuttaa nivelkipuja. Ja nyt kun mulla on tämä estrogeenitaso pyritty nollaamaan (korvaushoito ei missään nimessä tule kyseeseen syövän jälkeen, koska syöpä käyttää ’ravintona’ hormonia) niin kuumuuskohtaukset ja nivelkivut on tulleet osittain ja uudenlaisina eteen. Mietin vain, että voiko siinä olla jotain yhteyttä; vaihdevuosioireissa (hormonivajeessa) ja kivuissa. Mutta tässä kuitenkin nyt ne linkit lukemaani artikkeliin (vaihdevuosien yhteys nivelkipuihin) ja reumaliiton sivuille (aiheeseen vaihdevuodet), jos haluatte myös itse penkoa aihetta. Reumaliiton sivuilta muuten löysin sellaisenkin käsitteen kuin hyppyreuma! (Jossa kipu hyppii nivelestä toiseen.)

Artikkeli

Reumaliitto

Hyppyreuma

P.S. Kokemukseni mukaan inkivääri on nopea ja tehokas apu muutamiin nivelkipuihin. Että sen verran voin antaa jotain konkreettista teillekin lukijat. Testatkaa ihmeessä vaikka juomana (myydään lähes kaikissa kaupoissa eri kokoisissa pulloissa) ja olis myös kiva kuulla miten toimii. Marevanin kanssa ei kuitenkaan suositella! Saattaa isoina määrinä nautittuna aiheuttaa verenvuotoa ja mustelmia.

Maaseudullako muka ei tapahdu mitään?

 

Pienet kotoisat maaseutufestarit.

Suomenlippuja, viljapellot, puheensorinaa, tanssia. Äärioikeiston kesäjuhla? Ei.

Harmaat pussihousut, jatsarit, harmaanruskea pusakka ja lippis. Konservatiivien syyspäivät? Ei.

Lavalla Aino&Hajonneet, Tamara Luonto, Pekka Nisu, Kissa ja Clifters. Upeat maaseutubileet eräässä pihapiirissä, erään kylän syrjälaidalla. Teemana ’urheilu’ - ja liput liehuu! Ettäkö maaseutu muka on ihan kuollut ja tylsä? Ei pidä paikkaansa!

Päässä humisee muinaiset

 

Kuten aika usein, mulla mieli vaeltaa jossain muissa ajoissa kuin nykyhetkessä tai nykyajassa. Se nyt ei tosin varmaan ollu mikään uutinen kellekään. Hiljattain sain selville kuka mummeli tässä kuvassa poseeraa. Kuva on ollu meidän lapsuudenkodin seinällä iät ja ajat, mutta selkeää varmuutta siitä kuka hän on, ei ole ollu. Nyt tiedän, että hän on Liisa, virallisesti Elisabet, joka on suvun vanhin henkilö, josta on tietääkseni olemassa valokuva. Hän syntyi 1833 ja eli melkein 95-vuotiaaksi. Ja mulle hän on paapan mumma.

Hän kuoli kesäkuussa 1928 ja paappa meni naimisiin toukokuussa 1928. Mietin vaan, että onkohan paappa käyny esittelemäs Liisa-mummalle morsiamensa? Eipä ne niin kauhian kaukana toisistaan asuneet. Muutaman kilsan. Vaikka paapan isosisko kuulemma piti perheineen mummaansa paremmin yhteyttä. Liisa on kokenu ainakin kahden lapsenlapsensa kuoleman, koska keuhkotauti riehui sillon meidän kylällä ja nuoria ihmisiä kuoli paljon. Paapan isoveli kuoli 21-vuotiaana keuhkotautiin. Hän se oli ollu heimosodassa jossain Venäjän puolella ja tuonu sen keuhkotaudin sieltä mukanaan. Toinen paapan isosisko meni naimisiin joulukuussa 1926 ja kuoli keuhkotautiin toukokuussa 1927, vain 26-vuotiaana hänkin. Ja Liisan kuoleman jälkeen näitä paapan sisaruksia kuoli vielä lisää. Kahdeksasta kolme eli vanhaksi. Tai no, paappa kuoli 61-vuotiaana, että ei sekään kovin vanha kyllä ollu. Mutta tässä kohtaa taas tarvii todeta, että ei ihmiset ennen kuolleet mitenkää alvariinsa nuorena, niin ku nykyään tosi yleisesti luullaan. Harhaluulo tulee siitä, että keski-ikä oli alhainen. Jos mummo eli 96-vuotiaaksi ja lapsen lapsi 2-vuotiaaksi, niin heistä laskettuna keski-ikä on 49 vuotta. Siksi nykyään luullaan, että kaikki kuoli ennen about ’49-vuotiaana’. Ei sinne päinkää.

Jotenki mä ny haluan höpistä Liisasta vähä lisää. Liisa syntyy vanhempiensa 10. lapsena ja hänen jälkeen syntyy vielä kolme nuorempaa sisarusta. Ajattelis, että olipa tuvassa ahdasta! Mutta ei, lapsista 9 kuolee alle tai hiukan yli vuoden ikäisenä. Sekään ei ole aivan normaalia 1800-luvun talossa. Lapsia kyllä kuoli, mutta ei tokikaan näin pienenä näin suurissa määrin samassa talossa! Liisa on eloon jääneistä nuorin. Vanhin on poika, josta kuvittelisi tulevan talon uusi isäntä, mutta jostain syystä hän lähtee kotivävyksi ihan toiselle paikkakunnalle, perustaa siellä perheen ja jää sinne asumaan. En tiedä miksi näin tapahtui, menikö sukset ristiin vanhempien kanssa, vai oliko miniän suku ja talo niin suuri, että oli kannattavin lähteä elämään sinne? Talon perii toiseksi vanhin poika, neljä vuotta tuota vanhinta nuorempi. Hän meni naimisiin ja eli tässä kotitilalla, mutta he eivät koskaan saaneet lapsia. Perheen kolmas aikuiseksi elänyt lapsi oli tyttö, Liisan isosisko, puolitoista vuotta Liisaa vanhempi. Hän menee nuorena naimisiin erään naapurikylän pojan kanssa ja muuttaa sille kylälle. Siksi ei ole yllätys, että Liisa, pikkusisko, löytää myös puolison tuolta kylältä. Voisi kuvitella pikkusiskon vierailleen isosiskon luona monta kertaa ja siinähän sitä samalla tutustuu muihinkin, kuin oman kylän poikiin. Siellä he asuvat sitten loppuelämänsä molemmat, samassa kylässä, kun lapsuudenkotiin jää veli ilman jälkeläisiä. Aika uskomatonta, kun juuri vähän aikaisemmin talossa oli syntynyt lapsia 13 kappaletta.

Liisan mies, Salomon on kiinnostavasta perheestä. Muistatteko ne murhat? Ne tapahtuivat hänen suvussa. Kerron niistä enemmän, kun pääsen itse perille asioista paremmin. Liisa tietää niistä varmasti jo tutustuessaan Salomoniin, sillä jälkimmäinen murha tapahtuu seuraavana vuonna siitä, kun Liisan sisko on muuttanut kylälle. Vaikka onkin epävarmaa, onko kyseessä murha vai onnettomuus, on asiaa puitu aluksi murhana ja sellainen on melko harvinaista 1800-luvun puolivälin pohjalaisessakin talossa. Puukkojunkkarit riehuivat vähän muualla ja niitä murhia sattui juhlissa, kun räyhäävä miessakki oli humalassa. Tässä on kyse jostain muusta. Liisa viittaa kintaalla mokomille puheille ja muuttaa Salomonin kotiin.

Liisa ja Salomon saavat ainakin 9 lasta. Hauskaa on, että Liisankin tyttäristä kaksi löytää puolisonsa erään lähikunnan samalta kylältä. Liisankin lapsista muutama kuolee lapsena. Mutta käy myös niin, että Liisan yksi tytär saa miehensä kanssa tilaisuuden ostaa Liisan lapsuudenkodin, jossa elää Liisan veli vaimonsa kanssa, ilman lapsia. Näin kaikki kiertyy ympäri, Liisan tytär muuttaa siihen Liisan lapsuudenkylälle ja siihen muodostuu iso perhe. Nämä, jotka kuolevat keuhkotautiin ja joista kerroin jo alussa. Siksi isoisäni sisarussarja pesiytyy tälle kylälle, ja minun lapsuudenkotini on edelleen näissä maisemissa. Kylä on tietysti ihan erilainen kuin silloin. Erilainen kuin vaikka 1970-luvullakin. Kaikki muuttuu hirveästi. Tuskin Liisa tuntisi kylää lainkaan. Mutta minä tykkään hahmottaa menneiden polvien elämää ja kiemuroita. Elämästä tulee jotenkin täydempää, kiinnostavampaa ja kaikki saa perspektiiviä. Ja elämä jatkuu, vaikka joka ajassa on kiemuransa.