Pohjois-Norjassa matkalla itään

Norjassa on todella monenlaista luontoa; on jylhiä ja teräviä vuoristoja, jäätiköitä, vuonoja, karuja ylänköjä, puutonta kivikkoista kalliota silmänkantamattomiin, pieniä kyliä, saamelaisasutusta poroaitausten liepeillä, isoja kaupunkeja, suomaastoa, järviä, matalia pyöreiksi kuluneita vuoria, jokilaaksoja, hiekkarantoja… jo pelkästään Suomen yläpuolella pohjoisessa voi nähdä näistä lähes kaiken. Yllättävää on se, että sitten viimenäkemän monet kyltit on norjan ja saamen lisäksi myös suomeksi. Ikiaikainen ”Finnmark” kai sen selittää.

En ole koskaan nähnyt Norjaa tällaisena!

 

Olen käynyt Norjassa ainakin seitsemän kertaa, enkä ole koskaan kokenut Norjaa näin! En ole koskaan nähnyt Norjan ruskaa, enkä lehdettömiä puualueita. En ole koskaan nähnyt lähes kuivia vuoripuroja, jopa upeimmatkin niistä ovat vain varjo entisestä. En ole koskaan nähnyt näin lyhyessä ajassa näin monia säätiloja; lämmintä auringonpaistetta, puolipilvistä, sankkaa pilvimattoa, sadetihkua, niin kovaa tuulta, että tukka lähtee päästä… en ole koskaan nähnyt niin paljon lampaita ja niin vähän poroja! En ole koskaan ennen nähnyt täällä hirviä. Ja mikä parasta, en ole koskaan ennen nähnyt revontulia!! Toissayönä näimme sellaiset revontulet, että yhdellä silmäyksellä ei pystynyt katsomaan sitä kaikkea. Ne kulkivat läpi taivaan ja tanssivat vuonon yllä. Juoksivat kohti vuoria ja kiepsahtivat jälleen takaisin. Olin aivan huumaantunut! Tätäkin voi siis Norja olla! No, en olekaan koskaan ollut täällä näin myöhään syksyllä. Aivan pian on odotettavissa pakkasaamuja ja jäisiä teitä, niin että tämä on viimeinen hetki.

Norjassa!

 

Rakastan Norjan maisemia! Jos Suomen jälkeen jossain asuisin, niin vetävimmät paikat olisivat Kanada, Norja ja Skotlanti, vaikka kahdessa niistä en olekaan käynyt. Norjaan rakastuin jo lapsena, vanhempien kanssa matkaillessa. Täällä on niin kaunista ja jylhää ja luonto on kaikessa mukana. Joku pieni turvekattoinen hirsimökki vuoren juurella olisi unelmapaikka asua.

Valitettavasti monia kuvia on pakko ottaa auton ikkunoiden läpi. Täällä ei voi pysähtyä kaikkien hienojen maisemien äärelle, vaikka miten haluaisi.

Suomen käsivarsi

 

Enontekiöltä Kilpisjärvelle.

Lappi

 

Syysloma! Paras ruska on etelässä, ehkä peräti Parkanon seudulla, mutta ylin kuva Kemistä osoittaa, ettei se pohjoisessakaan ihan ohi ole. Jossakin Kittilän Lompolon jälkeen ruska alkoi vasta häipyä ja tilalle tuli paljaita puita, jotka ovat kauniita toki nekin. Alimmat kuvat läheltä Enontekiötä.

Syyskuun katsaus

 

Ja taas kerran kuukausi vilahti ohi tosi nopsaa! Tästä kuusta jäi käteen puuhakas kiireinen fiilis ja kaikenlainen suorittaminen, mutta välillä oli mukavia lomailuhetkiäkin.

Puutarhatöitä tein alkukuusta; pesin ruukut ja laitoin melkein kaikki ruukkukasvit pois. Ainoastaan muutama yrtti jäi vielä odottamaan myöhempää sadonkorjuuta.

Ikkunoita pesin niin ulkoa, kuin sisältäkin. Joidenkin huoneiden ikkunat oli pesty väleistä viimeksi vuosia sitten ja nyt olikin jo aika tehdä asialle jotakin!

Aloitin kauan haaveilemani keramiikkakurssin ja olen tehnyt jo muutamia savitöitä, jotka odottavat ensimmäistä polttoaan. Lasituksesta en tiedä vielä tuon taivaallista, mutta reilun viikon päästä sekin selviää.

Olen innostunut käsitöistä vihdoinkin! Aloitin virkkauksella ja kudontalankojakin jo hankin. (Meillä päin puikoilla kutominen on kutomista, ei neulomista.) Vuoden ainakin olen suunnitellut tekeväni pirta- ja lautanauhoja. Ehkä niiden vuoro tulee seuraavaksi?

Taalintehtaan keskiaikamarkkinoilla oli taas mukava käydä, vaikkakin myyntipaikkojen kallistuminen vaikutti selvästi myyjien määrään. Ullman’s Villa kaappasi sydämeni samalla reissulla!

Marjoista ja omenista olen tehnyt kaikenlaisia hilloja ja omenista kuivattuja lastuja. Kovatöistä, mutta palkitsevaa lopulta. (Paitsi jos tuote homehtuu ennen käyttöä, kuten joskus käy!)

Lapsuudenkodissa olen tehnyt suuren vaateinventoinnin ja kaappijärjestelyn, johon olen tosi tosi tyytyväinen! Se olisi pitänyt tehdä jo pari vuotta sitten.

Pitkin syyskuuta on myös ollut kaikenlaista nuivaakin fiilistä ja pientä pettymystä, yleensä aina kun luulen, että NO NYT kaikki alkaa rullata. Kumma juttu. Mutta myös intuitio on ollut vahva edelleen ja sen lisäksi jotain outoja mystisiä tapahtumiakin on ollut…

Ja ihan kuun viimeisenä päivänä alkoi pitempi lomamatka kohti pohjoista!

Mitkä olivat vuoden viimeiset vaatehankinnat

Lupasin kertoa kuun lopussa miten tämän vuoden kolmas ja viimeinen ”vaatteidenostokuu” sujui. Tuli pieniä muuttujia; kaikenlaisten ylimääräisten menojen ja laskujen, sekä pienehköjen tulojen ristimylläkässä totesin, että ensimmäistä kertaa joudun siirtämään kenties yhden tai kahden vaatteen hankinnan ensi kuulle. Ne on kuitenkin suunniteltu tässä kuussa ja olisin ostanut ne, jos vain mahdollista. Ja tarvitsen niitä todella. Ja kyse on siis talvihousuista. Kokeilin farkkujani ja löysin kolmet, jotka menee mukavasti päälle. Mutta sitten tuli takapakkia; kahdet niistä valuu koko ajan alaspäin. No vyö auttaa siihen asiaan kyllä. Mutta toiset niistä ovat ihan kohta puhki. Haaroista, kuten aina. Joten parasta on hankkia talveksi ainakin yhdet siistit ja sopivat housut, koska en luota siihen, että näillä mennään, joita on.

Lapsuudenkodissa minä asustelen yläkerrassa. Siellä on olohuoneessa vaatekomero ja keittiössä sellainen pitkä ja kapea lapekomero jossa on hyllyt ja pieni naulakko henkaritankoineen. Koska vaatekomero on ollut täynnä petivaatteita, täkkejä, valokuvalaatikoita ja ties mitä sinne kuulumatonta ja keittiön lapekomero taas hyvin epäkäytännöllisenä vaatekaappina aivan sekaisin (käytännössä vaatteeni ovat olleet paperikassissa heti oven sisäpuolella ja pinossa sen päällä, plus muutama henkaritangossa, josta niitä ei kunnolla näe edes) niin viimekäynnillä päätin järjestää asian. Otin lapekomerosta vaatteeni ja tyhjäsin vaatekomeron. Samalla kun järjestin vaatteitani kunnolliseen järjestykseen niille tarkoitettuun komeroon, sain hyvän käsityksen siitä, mitä olen lapsuudenkotiin hillonnut. Siis jestas, aika hyvä kokoelma! Mutta nyt pystyn yhdellä silmäyksellä näkemään mitä siellä on, enkä turhaa vie sinne enää ylimääräisiä vaatekasoja.

Ja tässä siis lopuksi se värikäs Finlaysonin T-paita, josta jo kuun alussa puhuin. Sen hankin, enkä muuta sitten olekaan hankkinut. Paitsi ne talvihousut (kenties yhdet) pitää laskea tietysti tähän mukaan. Seuraavan kerran hankin vaatetta luullakseni tammikuussa. Saattaa olla, että ensi vuonna pidän vain kaksi vaatteidenostokuuta. Ja jos se tuntuu hyvältä määrältä, pysyttelen siinä. Tsemppaan tähän systeemiin muitakin, joilla tekstiilit on lähteneet lapasesta!

Ja oikeastaan olen päättänyt lähikuukausien aikana käydä läpi kriittisesti vaatteitani ja tehdä poistoja edelleen. Sellainen sopivaan määrään pääseminen kiinnostaa hurjasti! Ei siis mitään minimalistista viiden vaatteen kaappia, vaan minulle sopiva. Poistojakaan en halua tehdä vain poistoinnon vuoksi, vaan niillekin pitää olla peruste. Haluan noudattaa ekologista linjaa tässäkin ja säästää vaatteita sitä silmällä pitäen, että minulla on suurin osa näistä käytössä vielä 10 vuoden kuluttuakin, mutta uusia hankintoja teen äärimmäisen vähän.

Synkkyyttä ja virkeyttä

 

Mainitsin hiljattain, että koen syksyn ankeana ajanjaksona. Ankein on vielä edessäpäin; lokakuu ja marraskuu, lumettomuus ja pimeys. Mutta juuri nyt olen virkeä kuin apina! Vaikka unet tulevat miten sattuu, lyhyinä ja hapuilevina ja harsoisina.

On olemassa sanonta: ”älä ärsytä rauhallista ihmistä!” ja minun kohdallani se pitää kyllä paikkansa. Viime aikoina olen enenevässä määrin ärsyyntynyt ja nyt olen täynnä taistelutahtoa. Mitta on ylitetty ja olen ihan saakelin kyllästynyt temppuiluun. Huomaan selkeän yhteyden isäni kanssa: isä oli välillä päiväkausia mietteissään ja hioi suunnitelmaa, milloin mitäkin. Minä teen nyt samoin! Tiedän, että isä on vieressäni ja auttaa. Outoja sattumuksia onkin tapahtunut; aivan kuin joku olisi kuunnellut ajatuksiani ja toiveitani ja hieman pistänyt asioita liikkeelle.

Olen miettinyt arvojani. Ehkä kaikista tärkein on oikeudenmukaisuus ja sitten rehellisyys. En ole kostoihmisiä, mutta jos perhettäni uhataan, puolustaudun ja häädän häiritsijän huitsin nevadaan. Iän myötä olen oppinut olemaan sekaantumatta muiden ongelmiin, mutta jos näen selkeää epäoikeudenmukaisuutta, en voi olla hiukan tarttumatta asiaan.

Että tämmöisissä vesissä sitä nyt sukellellaan, kaiken syyspuuhan ja keramiikan ja kotiarjen ja työhaasteiden lisäksi. Adrenaliineissa ja miekka hiottuna.

ANNO 1785

 

Jostain kummallisesta syystä rakastin vanhoja taloja jo lapsena.

Rakastan niiden innovatiivisia ratkaisuja; lankarulla ovenkahvana.

Rakastan vanhojen vuosilukujen löytymistä… 1785.

Savutupien tummia hirsiseiniä kaikkien kerrosten alla!

Vanhoja tapetinriekaleita.

Eittämättä jotakin on rakennettu 1785!

Miljoonien kosketusten kuluttamaa puuta.

”Metsätoimisto Viipuri puh 375”

Käsityön jälkeä ihan kaikessa!

”tammik 1922”

Kankaiden kierrätys ei ollut ongelma!

Talot ja tavarat, kaikki 1785!

Kun nurkkakaappi ja kaappikello jättivät jäljen sadoiksi vuosiksi seiniin.

”ILTAMA.”

Vuonna 1785 esi-isäni Salomon oli 10-vuotias. Tämä talo oli heidän lähinaapureitaan. Voi Salomon! Montakohan kertaa juoksentelit asioille tai muuten vain tähänkin taloon? Tämän talon eteinen on jo suurempi kuin moni Helsinkiläinen yksiö. Helsingissä ei ole ainuttakaan yksiötä, joka olisi lähellekään näin vanha. Silti tässä asuttiin ainakin vielä 1990-luvulla. Mitä kaikkea lienee tämäkin talo nähnyt ja kokenut? Millainen mies lienee tehnyt nämäkin hirsiseinät? Mistä metsästä hirret on kaadettu? Montako kertaa taloa laajennettiin aikojen kuluessa? Minulla olisi niin paljon kysyttävää! Ja etenkin minä haluaisin, että joku asuisi tässä ja pitäisi kunnossa tätä ihanaa vanhusta.