Pientä shoppailua

Kirjakaupassa hypistelin magneettisia kirjanmerkkejä, enkä voinut jättää muutamia ostamatta! Paitsi että mulla on suunnilleen aina muutama kirja kesken (joku voi olla vuosiakin kesken), niin sen lisäksi laitoin kirjanmerkin kalenteriinkin. Tässä sienimerkkien pakkauksessa oli neljä erilaista kirjanmerkkiä ja ne huvitti mua jotenkin suuresti! Ne on söpöjä ja hassuja ja se riittää. Sekä tietysti toimivia. Toisessa paketissa oli kolme kirjanmerkkiä; karttapallo, vanhanaikainen kirjoituskone ja pääkallo. Kaikki vanhanaikaiset tyylit kiinnostaa mua ja pääkallokin oli sellainen realistinen, ei mikään halloweenjuttu (joita inhoan). Tietenkään kirjanmerkkejä ei tarvii määräänsä enempää, mutta katoin heti netistä, että millasia sitä oikein olis saatavilla, niin ainakin oli ihania Liisa Ihmemaassa-magneettimerkkejä ja monia muita. Tuossa sienessä on siis kirjanlehden toisellakin puolella samanlainen sieni, mutta peilikuvana ja ne on magneetilla kiinni toisissaan. Sivun alalaidassa on ikään kuin tuon merkin sarana. Helppokäyttöinen ainakin jos on yhtään kynsiä, jotta saa kiinni napsahtaneen merkin auki, silloin kun välissä ei ole mitään lehteä.

Silloin tällöin huvitun myös tarroista. Itselleni poikkeuksellisesti ostin tällä kertaa muovisia tarroja, joissa on ikään kuin ilmaa välissä ja ne on siis tyynymäiset ja muhkeat. Tämä arkki oli jouluaiheinen ja liimasin ne jo kaikki sinne tänne. On kalenterissa, on tabletinkuoressa ja on puhelimessa. Niitä on kiva katsella, mutta myös hypistellä just sen kolmiulotteisuuden takia. Ja nää tarrat painuu painaessa littiin, mutta pullahtaa takaisin muhkeiksi kun irrottaa otteensa. Voisin siis kuvitella että ADHD-ihmiset tykkäis hypistellä näitä. Mulla on ollu reilut 20 vuotta kännykkä ja alusta asti oon koristellu kännyköideni taustapuolia tarroilla. Kännykät on muuten niin ärsyttävän tylsiä ja virallisen näköisiä. Aina pitää olla lapsenmieltä mukana, mitä sitten tekeekin.

Sitten innostuin vielä illalla selailemaan lempikauppani Rosebudin valikoimaa. Rakastan esim heidän ’knockknock’-tuotteitaan!! Ja kirjoja myös. Onneksi heillä ei ole liikettä Tampereella, muuten olisin siellä koko ajan. Oli aika tyrmäävää lukea miten heidät heitettiin ulos Helsingissä siitä Kaisaniemenkadun liikkeestä! Mutta parempi meille junalla tulijoille, että uudet tilat löytyivät vanhan Pääpostin rakennuksesta. Siihen on hyvä kipasta vaikka olis ihan vaan tosi vähän aikaa. Rosebudista en toistaiseksi tilannut vielä mitään. Mutta houkutuksia oli paljon!

Tosi piristävä kaupunkipäivä!

 

Eilen oli pakkokäynti kaupungissa hammaslääkärin takia ja varasinkin sitten koko päivän siihen humputteluun. Ihan ensin menin Pyymäen kahvilaan Ruuskasentaloon juomaan aamu-cappuccinon ja syömään pari macaronia. Siellä tapasin jälkikasvuni, joka liittyi seuraani osaksi päivää. Sitten hiihdimme Pirsyn salille noin tunniksi tekemään sitä jumppaa, jonka ohjeet siellä viimeksi sain. (Sinne voi siis ottaa tukihenkilön mukaan!) Huomasin salin seinillä paljon kuvallisia ohjeita ja näpsin niistä kuvia ihan kiitettävästi. Sali näyttää olevan aika vähällä käytöllä. Voi olla, että kaikki syöpäsairaat ei ole löytäneet salia vielä lainkaan? Sinnehän ei siis tarvii varata aikaa, eikä siitä tarvii maksaa mitään. Laitteita on noin neljä ja sitten on kaikenlaista jumppamattoa ja palloa ja muuta aika paljon. On peiliseinää ja tankoa, jotta voi katsoa omaa liikettää  tai harrastaa vaikka balettia jos huvittaa. Eilen siellä kävi kaksi ikäihmistä samaan aikaan ja kun puhuin toisen kanssa, niin hän taas ei ollut kuullutkaan näistä etäliikuntamahdollisuuksista, joita minä teen nykyään hiki päässä. Joten minä sitten mainostin niitä ponnekkaasti hänelle.

Salin jälkeen menin sushibuffettiin, jota olen niin kaivannut viimeiset puoli vuotta!! Söin toki enemmän kuin kuvassa näkyy, tuo oli vain alkupalalautanen. Daiwo Sushi on suosittu ja yksi Tampereen parhaista buffeteista! Löytyy Hämeenkadulta, asemalta katsoen kadun vasemmalta puolelta ja rakennuksen toisesta kerroksesta, Akateemisen kirjakaupan yläpuolelta. Daiwon jälkeen matka jatkui sinne pelättyyn hammaslääkäriin. Istuin odottamassa vuoroani odotushuoneessa ja kun hammaslääkäri kutsui minut sisälle, sanoin että ’onko pakko…’ johon hän vastasi ’Itsehän sä olet tämän ajan varannut!’ No niinpä. Hän kyllä tietää, että olen pelkopotilas ja alkuun eilen selitinkin, että pelkään hammaskalustoni olevan kelvottomassa kunnossa, koska sytojen aikana suun PH muuttui ja hampaat oli likaisen tuntuiset lähes koko ajan. Yllätykseksi hampaat olikin ihan kunnossa, eikä hammaskiveäkään ollut kuin yhdessä kohdassa alaleuan sisäpuolella. Mahtavaa!! Palkitsin itseäni ostamalla Suomalaisesta kirjakaupasta vähän joulutarroja ja kirjanmerkkejä. Vähän semmoista söpistelyä.

Vielä lopuksi tapasin ystäväni Sokoksen kahvila Bacaro Doppiossa, joka on kyllä aika ihana paikka. Saimme taas päästellä vähän höyryjä, parantaa maailmaa ja nauraa yhdessä. Rakkaat ystävät on kyllä  kullanarvoinen asia! Samalla shoppailin vähän Sokoksen kynttiläosastolla (joka oli piilotettu eri paikkaan joulukoristeiden tieltä ja jossa oli ällistyttävän vähän tuoksukynttilöitä verrattuna vaikka verkkokaupan valikoimaan taikka siihen mitä vaikka keväällä oli esillä.) Kaksi jouluntuoksuista kynttilää tarttui käpälään. Ennen bussiin nousua kieppasimme vielä Ratinan kauppakeskuksen kautta. Sieltä löysin joulunmakuista pikakahvia! Mietimme mikä se ’joulunmaku’ oikein on, mutta etiketissä puhuttiin vain ’joulunmakuisesta’ mausteesta. Höh. Illalla maistoimme miehen kanssa kahvia ja ihanhan se maistui samantyyppiseltä, kuin jos polttaa jotain jenkkien tuoksuvaa joulukynttilää. ’Joulu’, - että semmoista tuoksua ja makua! Suomalaisittain joulunmakuinen kahvi ehkä olisi lipeäkala ja maksalaatikko sotkettuna yhteen. Taikka lasimestarinsilli + rosolli, tai vaikka imelletty perunalaatikko + joulutorttu. Menisi kuumille kiville nämä tuoksukynttilät jossain lapin talvihelvetissä. Kiinalaiset ja jenkit ostaisi sekopäinä meidän eksoottisia joulukynttilöitä. Joku yrittäjä, nappaa tästä ihmeessä idea kun ilmaiseksi saat!

Kylpyläviikonloppu

Kauan odotettu kylpyläviikonloppu koitti vihdoinkin! Mies hankki pyörätuolin tätä matkaa varten, sillä ei hän oikein voi viittä metriä enempää kävelläkään. Hyvä päätös ja näillä mennään, oikein hyvin on sujunutkin.

Paikka on Leppävirran Vesileppis. Minä tietysti konhotan vedessä, mutta muuten me otetaan niin rennosti kuin vaan voi. Perjantai-iltana sinkosin kylpylään vesijumppaan, lauantaina puolilta päivin hotellin salille tekemään sytofyssarin mulle tekemää sarjaa ja sit illemmalla vielä kylpylään, jossa vesijuoksin 200m ja jumppasin reilut 45min. Höyrysauna eucalyptuksen tuoksulla ja tavallinen sähkösauna linnunlaululla.

Huoneen ikkunasta ei ole kummoset näkymät, mutta eipä me olla tänne tultu ulos pälyilemäänkään. Maassa on hento kerros lunta ja yllättäen se ei huvita mua yhtään. En jotenkin haluisi tänä vuonna kylmää talvea, vaan sopivaa lämmintä ilmastoa! Mikä muhun on tullu? Mähän oon aina rakastanu talvee.

Tällä viikolla oon harrastanu liikuntaa jokaisena päivänä. Öisin se jo alkaa tuntua; lonkissa jomottaa kun olen venytellyt ja tehnyt lonkanavausliikkeitä aika paljon. Ilmoittauduin myös Pirsyn Lymfajumppaan, koska haluan nähdä millaista se on, se alkaa huomenna. Ja kerroinko jo, että ilmoittauduin aiemmin myös Pirsyn Pilatekseen? Nää on siis niitä etäjuttuja. Pilates oli kiinnostavaa, mutta se oli teamsin sijasta zoomissa, joka tökki koko ajan! Hermo meinasi mennä. Jos se tökkii joka kerta samalla lailla, niin jatkan sitten mieluummin youtube-pilateksella ensi vuonna. Tämä on tämmöistä kokeilua ja hakemista nyt, että mikä laji on sopiva ja mikä määrä on hyvä. Ennen kuin alkuvuoden kurssit alkaa ja pääsen tositoimiin. Ja pitää jatkossa edes se yksi huilipäiväkin viikossa muistaa!

 

Miten outoja juttuja perukirjoista löytyykään

 

Sain vihdoin aikaiseksi soittaa kansallisarkistoon tilatakseni paapan isoäitin veljen perukirjan. Hän oli nimeltään Juho (sen uudisraivaaja-Susannan jälkeläinen) ja hän kuoli syöpään 81-vuotiaana, helmikuussa 1908, asuttuaan leskenä viisi vuotta talossa, joka oli myös hänen synnyinkotinsa. Vuonna 1903 kuoli hänen vaimonsa Justiina peräti 91-vuotiaana silkkaan vanhuuteen. Loppujen lopuksi soitto arkistoon oli turha, sillä löysin heti puhelun jälkeen molempien perukirjat netistä. Mikä onnenpotku! Ja miten kiinnostavaa!

Ennen perukirjat tehtiin perin huolellisesti ja pikkutarkasti nysväten. Tosin tässä vaiheessa (1900-luvun alussa) ihmisillä oli jo niin paljon tavaraa verrattuna sata vuotta aiemmin eläneisiin, että aivan joka ikistä tavaraa ei enää luetteloitu ja oli varaa merkitä sarakkeeseen jopa ”kaikenlaista” - mitä se sitten lieneekään. Nappeja ja neuloja? Matonkuteita? Kynä? Mittanauha? Ei voi tietää. No silti asiat yhä laskettiin ja luetteloitiin melkein millin tarkkuudella, nykyihmistä huvittavasti. Olisikin lähes painajainen lähteä luetteloimaan nykyihmisen kaikki tavarat ja laskea joka ikinen kappale ja määritellä jokaiselle nippelille vielä hinta! Vanhoissa perukirjoissa alkuun merkitään aina ’kulta’ (useimmilla on sormus tai sormukset, taskukelloja joillakin ja harvoin myös joitain muita koruja.) Sitten kerrotaan hopeaesineet, kupari ja rauta, huonekalut, vaatteet jne.

Justiinan ja Juhon talo on iso vanha pohjalaistalo keskellä kylää. Tontille on merkitty kartan mukaan kahdeksan rakennusta ja kaksi koppimaisen pientä rakennelmaa vielä lisäksi. Ainakin siellä täytyy olla asuintalo, aitta, talli ja navetta ja ehkä piikojen ja renkien asumus. Saunakin kuuluu asiaan ja mahdollisesti erilliset eläinsuojat lampaille, sialle, kanoille ja kukolle. Keräsin alle omituisimmat käsitteet kappalemäärineen ja arvoineen molempien perukirjoista. Lisäksi on suorastaan pakko mainita muutamia asioita ihan vain kappalemäärien takia.

Mitä perukirjoista voi päätellä? No ainakin sen, miten rikas vainaja oli. Jos talo on iso ja varakas, siellä on esim paljon huonekaluja (joka ei ole ollut mikään normi muuten). On usein myös yllättävän paljon vaatteita ja muita tekstiilejä. Saattaa olla useita kirjoja, kelloja, kahvipannua ja kannua, sokuriastiaa ja kermanekkaa. Jos juotiin teetä, löytyy myös teekannu. Tauluja mainitaan harvoin, eli ne olivat erikoisia ja harvinaisia esineitä. Tupakoijilla oli piippuja ja piippuhyllyjä. Kukkia tai kukkaruukkuja ei ole mainittu koskaan niissä perukirjoissa, joita olen päässyt lukemaan. Ei myöskään sanomalehtiä, hiuspinnejä, lattialuutaa, astianpesimiä ja muuta sellaista. Niitä ei ehkä katsottu aiheelliseksi mainita ja ne juuri saattavatkin olla sitä lähes arvotonta massaa, joka sisältyy kategoriaan ”kaikenlaista”. (Vaikka yllättävän iso arvo silläkin kategorialla on!)

1kpl Sohlot (=kangaspuut) 2mk

3kpl Nappoja (=vesikauhoja) 1mk

1kpl Kooli (=vati) 50p

6kpl Korveja (=saaveja) 90p

3kpl Ruumiinkantopyyhkeitä (=luultavasti ruumiin kantamiseen ja peittämiseen tarkoitettuja pyyhkeitä esim riihessä säilyttämisen ajalle ennen hautajaisia) 1mk

2kpl Palttoo (=takki) ja 2kpl Pälsyt (=sisäturkisliivit) yht 14mk

4kpl Koltinkuoria (=olkipatjanpusseja) 1mk

2kpl Lohnaa (=isoja laitarekiä) 12mk

2kpl Wälppää (=seuloja) 50p

6kpl Lupuja (=varstoja) 75p

1kpl Kulu (=kulkunen) 50p

4kg Ihraa (=eläinperäistä rasvaa) 75p

2kpl Kuurnaa (=kourumaisia isoja puuastioita) 1mk

2kpl Pökkätuolia (= jakkara, ehkä lypsyjakkara) 1mk

2kpl Kraakua (=padan kannatinrautoja takassa) 75p

Kaikenlaista (sitä ja tätä) 25mk

1kpl Wippu (= en osaa sanoa…? Petivaatteisiin liittyvää kuitenkin.) 1mk

2kpl Aarroja (=auroja) 1mk

3kpl Kakulat (=aisoja) 1mk 50p

1kpl Palla-tuoli (=jakkara) 20p

1kpl Leivuun (=puinen taikina-astia) 50p

Sitten muutamia eläimiä samoista perukirjoista:

1kpl Hevonen, musta 125mk

1kpl Hevonen, ruuni 100mk

10kpl Lehmää 600mk

1kpl Härkä 75mk

10kpl Lammasta 50mk

1kpl Vasikka 2mk 25p

1kpl Sika 50mk

2kpl Kanaa ja 1kpl Kukko 90p

Muuta kiintoisaa mainittavaa:

5/48 manttaalin Perintötalo 6000mk

Puhdasta rahaa 200mk

Kultaa; 2kpl Sormuksia 10mk

Hopeata; 5kpl Teelusikkaa 5mk

2kpl Lasituoppia 1mk

3,5Tusinaa Talterikkia (=lautasia) 4mk

11kpl Hameita 11mk

20kpl Huivia 10mk

30kpl Paitaa 7mk 50p

3Paria Kenkiä 5mk

3Tusinaa Pyyhkeitä 6mk

51kpl Lakanoita 12mk 50p

2kpl Ryijyä 2mk 50p

13kpl Tyynyä 13mk

2kpl Kelloja 12mk

30kpl Lattiamattoja 6mk

4kpl Sohvia 17mk

28kpl Tuolia 21mk

50hl Perunoita 150mk

70kg Eläimen lihaa 28mk

1kpl Silmälasit 25p

Siinäpä ne tärkeimmät. Osa näistä mainituista voi olla vaikka kuinka vanhoja esineitä, vaikkapa sieltä 1740-luvulta, jolloin Juhon isoisän isoisä perusti tilan, ja ainakin osa esineistä on Juhon vanhemmilta ja isovanhemmilta, jotka on syntyneet 1700-luvulla. Itseä kiinnostais ihan kauheasti, että miten vanhoja ja minkälaisia noi ryijyt mahtoi olla! Ja missä ne on nyt… (täytyy ehkä ruveta kyselemään sukulaisilta). Kiinnostaisi myös, että onko toinen noista kuurnista se, jonka olen nähnyt ja jossa oli vuosiluku 1782! Ja katsokaa mikä määrä hameita! Ja huiveja! Yleensä niitä on paljon vähemmän. Olen selkeesti isäni sukuun tullut! Että ei tarvii enää ihmetellä miks mua kiinnostaa tekstiilit ja miksi mulla on kaikkea niin paljon. Ne on selkeesti ne geenit! Kolme tusinaa pyyhkeitä - sehän tekee 36kpl! 51kpl lakanoita!! Enemmän kuin meillä. 30kpl lattiamattoja - joku on kovasti kutonut mattoja siis… mutta hetkinen; sehän tarkoittaa järjetöntä määrää ikivanhoja vaatteita, jotka on leikattu matonkuteiksi! Mä niin kärsin ajatuksesta. Voisipa taas liikuskella aikakoneella ja katsoa tarkemmin tätäkin taloutta. Voi kunpa voisikin!

Onnellinen kansa

 

Suomi se on onnellinen kansa monella mittarilla, mutta mä oon ihmeissäni siitä, että miks täällä närkästytään ajatuksesta ja heittäydytään takajaloilleen että ’eipäs olla.’

Vai ajatellaanko me, että se ’onnellisuus’ on joku ultimaattinen flow-tila? Sellainen johon ei pääse kuin kerran elämässään, jos silloinkaan. Sit mä ajattelen siitä kyllä täysin eri tavalla. 

Mun mielestä mä oon onnellinen just tälläkin hetkellä. Vaikka hiukan harmistunut, että meillä on vuoron perään jotain isoa sairautta, eikä vuosiin ole ollut oikein sellasta normaalia eloa. Perheessä on ollu burn outia, syöpää, toista syöpää, anemiaa, kolmatta syöpää ja nyt selän välilevy. Mutta edelleen ajattelen, että kunhan tästä pyristellään eteenpäin, niin sitten on paremmin kuin aikoihin!

Nää keramiikkatalot on ostettu Saksasta, Tukholmasta ja Virosta. Ne ja niiden vieressä palava tuoksukynttilä tuo hyvää mieltä, kun köllötetään illat sängyssä telkkua katsellen tai kirjaa lukien. Pienessä on ilot, mutta niin se menee. Jos vaatii liikoja, ei koskaan koe mitään hyvää. Esimerkiksi yks valtavan ihana hetki oli eilen tuntea tuuli hiuksissa! Hiukset tuntuu hyvin pehmeiltä ja kiharaisilta, mutta näyttää suorilta ja vielä ihan beibeiltä. Ehkä noin 6mm pitkiltä. Ja siitä se lähtee. Mutta pian mä jo juoksen alvariinsa kampaajalla.

Visuaalisuus vs musiikki

 

Musta tuntuu, että mulle on aina ollu tärkeetä se, miltä joku esine tai asia näyttää. Huonekalu, vaate, lelu, kirja… astia, koriste-esine, tekstiili… ja kiinnyn esineisiin aivan valtavan vahvalla otteella! Etenkin sellaisiin, joilla on ikää monta sukupolvea. Mitä vanhempi, sen parempi - no melkein.

Oon miettiny sitä, kun ihmisille yleensä musiikki on aivan valtavan tärkeä asia ja mulle se ei ole. Että sen sijaan mulle on tärkeetä visuaalisuus. En tarkoita sitä, että kuljen todella tyylikkäänä leidinä (hah hah, ennemmin jonain ihmeen kassialmana) vaan sitä, että tykkään että mun ympärillä pitää olla kauniita ja merkityksellisiä asioita. Ja miksi se äänimaailma ei ole mulle niin isossa roolissa? Luulen, että esimerkiksi sen takia, kun korvissa on koko ajan aika kovaääninen tinnitus. Ja että mun on hankala kuulla tarkasti. Jos joku esim sanoo odottamatta jotain, en yleensä saa selvää mitä sanotaan, vaan joudun kyselemään, että ai mitä? Tai kun joku tuntematon soittaa, niin en koskaan kuule ensimmäisellä kerralla hänen nimeään tai mistä hän soittaa. Tai jos ihminen puhuu hiukan eri suuntaan, on tosi vaikea saada selvää. Tai mutisee tai puhuu hiljaa tai muuten epäselvästi. Hermostun ja turhaudun siitä ihan valtavasti heti. Ja sanomattakin on selvää, että väärin kuultuja biisejä on mun varastossa myös! Englanninkielisiä biisejä mun on edes ihan turha arvailla, koska en kuule kuitenkaan niissä mitään muuta kuin ihme siansaksaa tai lampaanlatinaa.

Toki mäkin olen lataillu Spotifyhyn kivoja biisejä. Mutta sitten unohdan kuunnella niitä. Mutta vaikka kuuntelisin, ne ei tuo mulle mitään kovin erityistä intoa tai lohtua. Ne voi tuoda kivoja muistoja ja fiiliksiä, mutta se on hyvin ohimenevä tunne. Sen sijaan kauniit jutut tuo mulle piristystä ihan merkittävissä määrin. Mä luulen, että tässä on joku merkittävä ero ihmisten välillä. Mun vanhemmillekaan musiikki ei ollu kovin iso juttu, mutta visuaaliset jutut kylläkin aika paljon. Tätä sietäisi jonkun tutkia. Että onko visuaalispainotteisia ihmisiä ja sit äänimaailmaan kallellaan olevia toisia ihmisiä. Ja sitten on jotain sekasikiöitä, joille molemmat on tärkeitä, heitä ei tarvii tutkia.

Olispa kiva olla tutkija. Mä en ikinä osais päättää mitä tutkisin. Mua kiinnostaa niiin monet asiat! Sukututkimus tietysti pääasiassa, mutta myös muu. Niin ku vaikka käyttäytyminen. Että miten joku käyttäytyy ihan kusipäisesti yllättäen, taikka miten joku on aina ihan fiksu. Ja että miks samassa perheessä kasvaa täysin erilaisia ihmisiä? Sitä mä en oikein ole ikinä tajunnut. Ja oikeestaan olis kiva tutkia, että millä tavoin ihmiset ajattelee eri lailla. Että onko jonkun logiikka ja päättely ja ajatusten herääminen täysin eri polkuja ja reittejä kulkevaa kuin jonkin toisen? Siis varmasti on, mutta haluisin tietää siitä kaiken! Ihmiset on niin hämäriä, mutta niin on eläimetkin ei sen puoleen. Turha tässä on vain omaa nilkkaa sahata ja väittää, että eläimet on jotenkin pyhiä. Paskat, ne on aivan samanlaisia kaistapäitä kuin ihmisetkin, mutta niille ei oo vaan annettu samanlaisia aseita ja vallankäytön välineitä kuin ihmisille. No nyt tää meni ihan sivuraiteelle, vaan haitanneeko tuo. Ja sitten voin kuroo tän umpeen miettimällä, että onkohan eläimissäkin sellasia tyyppejä, joille musiikki tai äänimaailma on tärkeempi kuin muu ja toisaalta niitä, joille visuaalisuus on tärkeempää? Ei lajeina vaan yksilöinä siis. Hmmm.

Lukkari esiin

 

Kävin vesijumpassa ekaa kertaa viime huhtikuun jälkeen! Ihan mahtava tunne, suorastaan epätodellinen. Tätä aion jatkaa kerran viikossa tästä eteenpäin. Tulin myös ilmoittautuneeksi parille muullekin Pirsyn etäliikuntakurssille; Facia Method ja Pilates! Nyt on sit joka päivälle välillä ma-to jotain etäjumppaakin. Ihan huikeen innostavaa! Ja jotta mentäis kunnolla sinne syvään päätyyn, niin googlasin tietty kaikenlaisia sisäliikuntalajeja ja sit katoin niitä youtubesta ja totesin, että oikeestaan kaikki niistä oli kiinnostavia; core, bodycombat, pallojumppa, circuit, zumba, HIIT, cardio… tietysti sen lisäksi siis, mitkä mua jo valmiiksi kiinnostaa eli vesijumppa, kuntosali, taiji, qigong, shindo, feldenkrais, sekä sellaiset joogat kuin restoratiivinen, yin ja hot.

Musta tuntuu, että kunhan joulusta päästään eteenpäin, niin mä hahmottelen kaikki ne kiinnostavat liikuntajutut, joita oikeesti voisin tehdä säännöllisesti, lukujärjestykseen ja koetan tehdä youtuben avulla niitä, joita ei Pirsyn etäjumpassa ole saatavilla, vaikka aiemmin epäilinkin, että siitä ei tule mitään jos hommat jää vaan oman pään ja youtuben välisiksi sopimuksiksi. Mä kokeilen kuitenkin! Se lukujärjestys auttaa varmasti tähän asiaan.

Tää voi kuulostaa sekavalta ja mielipuoliselta, mutta ADD-tyyppinen pää toimii näin. Ensin innostutaan valtavasti (niin ettei elämässä ole suunnilleen mitään muuta) ja sitten kaikki lopahtaa yhtä nopsaa kuin tulikin. Melkein kaikki mun harrastukset käy läpi tämän mankelin ja vain ani harva jää pysyvästi mun elämään. Sukututkimus on yks niitä, jotka on liimautuneet sieluun pysyvästi. Mutta mä nyt ajattelen jotenkin niin, että vaikka mun into lässähtäis, niin se ei tapahdu ihan heti ja siihen mennessä kunto on kohonnu jo reippaasti, eikä mun kiinnostus missään tapaukses näihin kaikkiin hupene saman tien, jos ollenkaan.

Syke ja voima - jestas!

Nyt on testattu Pirsyn Etäliikunta nimeltä ”Syke ja voima”. Teamsliikunnan hyvä puoli on se, että ei tarvii lähtee kotoo mihinkään, mutta että kuitenkin täytyy osallistua (vaikka oikeesti ei täydy; ihan sama osallistutko kerran vai joka kerta) eli tarkotan, että siihen on täsmällinen aika lukkarissa. Jos vaan ajattelis tehä vaikka youtube-videon mukaan itsenäistä jumppaa (tai joogaa tai mitä ikinä), niin tulisko tehtyä? ”Nyt ei jaksa” -tyyppisiä ohareita vois tehä itelleen yhteen putkeen vaikka viis vuotta, kunnes kunto olis aivan totaalipaska. Ja syyttää vois vaan itteensä tietty. En oo ikinä osallistunu teamsliikuntaan, mutta nyt täytyy todeta, että se sopii mulle! Huhkin ja huilasi vuoron perään, kunnes olin lopulta aivan puhki. Tehokasta oli!

Huvittavaa oli, kun ohjaaja (vai mikskä häntä sanotaan?) sanoi aina välillä, että ’jos tää tuntuu liian helpolta, niin voit vaikeuttaa liikettä..’ samalla kun mä olin ihan äärirajoilla siitä helposta perusliikkeestäkin jo! Niin se vaan tuntuu sytojen jälkeen huonokuntoiselle erilaiselta, kuin pitemmälle treenanneille. Heti tämän puolituntisen jälkeen menin Pirsyn sivuilta kattoon, että mitä ne muut kurssit olikaan ja mietin, että oikeesti voisin kiinnostua niistä kaikista. Tää oli ehkä haastavimmasta päästä kuitenkin ja muut olis lepposampia. (Oletan.) Samalla tajusin, että voin ihan hyvin osallistua myös siihen ”Rytmin viemää”-kurssiinkin, koska kukaan ei näe! Se on zumban kaltaista liikuntaa ja cardioo, johon en muuten menis suurin surminkaan, mutta jos kukaan ei näe, niin miksikäs ei…

Sain raivattua jumppatilan ruokailuhuoneen lattialle siirtelemällä muutaman laatikon pois tieltä. Kylläpä oli muuten pinkkiä tunnelmaa tuolla harmaalla (ite kudotulla) matolla! Jos jotakuta kiinnostaa, niin sellasia liikkeitä siinä käytiin läpi kuten esim ihan ekana pään taivutusta sivulle, sitten paikoillaan marssia, askelkyykkyjä, käsien nostoa ylös käsipainojen kanssa ja samalla vuoron perään toinen jalka koukkuun, Y-askeleita, sekä lopuksi selin koukkumakuulla lantion nostoa ja pyöräilyä. Vauhti oli ihan nopsa, niin että syke todellakin nousi! Ihan mahtavaa, että Pirsy järkkää tällasia kursseja meille! Iso kiitos!!

Suunnitelmia

 

Menin ja ostin treenimaton! Käy jumppaan ja joogaan. Tosin se on hitusen ohut (0,4cm) mutta luulen, että se on ihan passeli kuitenkin. Nythän mulla alkaa se Pirsyn eka kurssi ’Syke ja voima’, eikä mulla ollu mitään minkä päällä jumpata. Ostin tietty pinkin maton, koska olen niin leidi. Nyt on hieno matto, mutta ei paikkaa missä jumapata. Sängyn päällä ei oikein voi ja missä muualla olis tilaa niin paljon… en tiedä! Keittiössä? Pitää ehkä pikaraivata joku kohta kodista tätä varten. 

Tulin ajatelleeksi, että en tiedä kannaattaako mun mennä siihen työttömien liikuntajuttuun mukaan, koska jos käyn joka tapauksessa Treella Pirsyn salilla kerran viikossa ja sen lisäksi kerran viikossa vesijumpassa ja sitten osallistun kevätkaudellakin Pirsyn etäliikuntaan, niin siinähän on jo vähintään kolme päivää viikossa kun minä treenaan. Se on jo aika paljon, kun nyt olen ollut nollalinjalla puoli vuotta. Luulen, ettei kannata väsyttää itseään kokonaan. Mutta ehkä mä kuitenkin selvitän mitä kaikkea kunnalla olis ylipäätään tarjolla työttömille. Mähän en edes tiedä kauanko olen työtön. Saikku loppuu joka tapauksessa joskus alkuvuodesta (vaikka hakisin sitä vähän lisää nyt) ja jos saan heti vanhan työpaikan takaisin, niin olen osa-aikatyöläinen. Onko se sama kuin työtön tässä tapauksessa? Ei mitään hajua!

Onko niitä muutoksia ruokailuun tullut?

 

Siitä on nyt reilu kuukausi, kun järkytyin suolankäytöstäni. Sen jälkeen oon jättäny hapankorput kauppaan ja ostanu pelkästään ruisleipää (ohut herkku), joka ei ole mikään suolaton, mutta pienikin muutos on muutos. Oon myös lopettanut sen voimakassuolaisen oivariinin ostamisen - nyt kaapissa on normaalisuolainen versio. En myöskään ole ostanut metukkaa tai mätitahnaa. Pari kertaa on chipsitkin jääneet ostamatta (ostan niitä muutenkin suht harvoin), eli en ole siis ostanut niitä nyt kertaakaan. Salmiakkia en syö enää niin paljon, enkä etenkään niin suolaista salmiakkia. En mä nyt näitä siis kokonaan ole pois jättäny, mutta kiinnitän huomioo asiaan, enkä vedä suolaa koko ajan. Että tässä asiassa muutoksia on kyllä tullu! 

Joskus muuten luin, miten joku ravitsemusneuvoja sanoi, että ei se sushi ole terveellinen lounas, kun siitä soijasta saa niin paljon suolaa. No hei haloo!! Ensinnäkin soijakastikkeita on ihan pirun paljon erilaisia (ainakin Tampereen etnisissä liikkeissä) saatavilla ja toisekseen, ei kai niitä sushipaloja siellä soijassa tarvii ees uittaa?? Mä syön monesti jossain lounaspaikassa sushia niin, että en ota ollenkaan soijaa, kun mun mielestä se ruoka maistuu muutenkin tosi hyvältä.

Kuvassa on mun yhtä lemppariruokaa ja -juomaa; gyozaa ja tuorepuristettua appelsiinimehua! Ja sitä soijaakin, koska gyoza vaatii soijaa kyllä. En ole vielä varannu aikaa mihinkään ravitsemusneuvojalle, mutta se on edelleen harkinnassa. Olis kiva pitää ruokapäiväkirjaa ja kerran pidinkin sellasta netissä - kunnes se muuttui maksulliseksi. Siitä näki paljonko mitäkin positiivista asiaa tuli tunkeneeksi napaansa päivän mittaan, että vaikka kuinka paljon siitä oli kuituja ja sen semmoista. Mutta en mä nyt siitä hommasta maksamaan menis. Jonkin aikaa yritin ettiä vastaavaa systeemiä netistä, mutten oikein onnistunut. Kun en mä nyt helvetti vieköön englanniksi niitä nisukänttyjäni halua miettiä! Ja muutenkin; se pitää olla helppo ja siitä pitää voida nähdä erilaisia taulukoita ja sen, että mihin suuntaan sitä ollaan menossa, että onko vahingossa syöty pelkkiä vadelmaveneitä viimeset kolme kuukautta.

Se mikä edelleen on haaste, on sokeri. Oon niin ylpeä itsestäni, että pääsin eroon energiajuomista toukokuussa. Mutta nyt oon uponnu limsoihin. Onneksi ne voi korvata helpommin vichyllä ja sen sitten vähitellen vedellä. Ja karkkiakin syön nyt suht paljon. On se kumma miten aina pitää olla joku ihmeen ruokaongelma. Kohta tulee joulu ja suklaa on erottamaton juttu joulusta! Joten nyt ei voi ruveta mihinkään karkkilakkoon. Enkä sitä paitsi usko lakkoihin. Jos kiristää hermojaan (etenkin maku-) liikaa kieltämällä iteltään kaiken kivan, niin sitten sitä vasta singahtaakin syvään päätyyn ja kaikki romuttuu holtittomaan ahmimiseen varmemmin ku Berliinin muuri.

En mä mihinkään ankeaan kaikettomaan ruokavalioon kyllä pyrikään, hyi. Vaikka just sillai voisin kyllä kuvitella tekeväni, koska mulla on tapana mennä aina johonkin pirun syvään päätyyn. Muistan kun kerran (tämä oli joskus 90-luvulla) päätin, että jätän vähittäin suolan kokonaan pois, sokerin kokonaan pois ja rasvan kokonaan pois ja elän ultraterveellisesti. No onneksi jotain tuli väliin, enkä toteuttanut tätä kalmankylmää suunnitelmaa! Tolla reseptillä olis meinaan näivettyny ja kuollu ennen pitkää, tajuamatta sitä edes itse. Aivot tarvii rasvaa, elimistö tarvii suolaa ja sokerikin on hyvä kohtuullisesti.

Etäliikuntatunnille jess!

Meillä on sellainen sanonta, että ’onhan tässä kevättä’! Se naljailee sillä ajatuksella, että herää johonkin asiaan vasta kun se on jo melkein ohi. Kesällä mietin, että joo, sitten kun Pirsyn kesäloma loppuu ja pääsen johonkin osallistumaan, niin heti menen. No sinne salillehan piti varata aika jos halusi sen henkilökohtaisen ohjauksen, joten sain ajan vasta lokakuulle. Ja sitten meni miehen selkä. Mutta onhan tässä vielä syyslukukautta! Tällä viikolla sitten aloin selata niitä Pirsyn etäliikuntamahiksia (joita oisin voinu harrastaa jo heti elokuusta lähtien!) ja innostuin. Valittavana on kahdeksan erilaista liikuntajuttua, joita voi tehdä kotona Teamsin kautta. On sellaista kuin ’Lymfajumppa’, ’Syke ja voima’, ’Fascia Method’, ’Lihasvoimaa lempeästi’, ’Rentoutus’, ’Jooga’, ’Rytmin viemää’ ja ’Pilates’! Huh, ihan hengästyttää lukeakin! Ihan mahtava tarjonta. Ja näitä on siis maanantaista torstaihin klo 17.00-19.45 aikavälillä. Osa on vain puolen tunnin juttuja, toiset pitempiä.

Ajattelin, että ilmoittaudun ensin yhdelle kurssille ja katson onko se kivaa ja kokeilen sitten vaikka nostaa kurssimäärää yksi kerrallaan. Että onhan tässä kevättä. Sitten aloin hirveästi makustella, että millä kurssilla haluaisin aloittaa, että olisiko se jotain tosi nopeatempoista vai ihan rauhallista, tuttua vai jotain uutta. Että nautiskelen siitä sitten koko loppuvuoden, ai että kun kunto kohenee! Ja samalla huomaan, että kurssit toteutetaan aikavälillä 1.9.-21.11… (kesken voi siis ilmoittautua myös). Että mikäs päivä ja kuukausi se nyt taas olikaan, ahaa nyt eletään marraskuuta jo! Käytännössä siis mulla on aikaa harrastaa näitä tasan kaksi viikkoa! Että se siitä piiitkästä ihanasta syyslukukaudesta! No, nyt vaan toivon, että kurssit jatkuu tammikuussa ja pääsen ilmoittautumaan uudellen.

Toistaiseksi olen siis ilmoittautunut nyt kahdelle kurssille; ’syke ja voima’ sekä ’Rentoutus’ (rentoutuminen on aina tärkeää, vaikkei mitään olisi tehnytkään!). Mutta odotan innolla näitä ja koetan pidätellä itseäni, etten ilmoittautuisi kaikille heti, koska (itseni tuntien) se johtaa stressitilaan ja siihen, etten sitten käy millään kurssilla kuin kerran tai pari. Näiden lisäksihän voi käydä siellä Pirsyn kuntosalilla myös ja sitten heillä on olemassa viisi kuntoutusvideota, joita voi katsoa ja tehdä koska tykkää, vaikka hemmetti jouluyönä. Ja näiden lisäksi on vielä paikan päällä järjestettäviä kursseja, esim ’Tanssi-liiketerapeuttinen kurssi’. Että kyllä niitä piisaa. Jos asuisin Tampereella, voisin kyllä käydä myös siellä Pirsyn tiloissa järjestettävillä tunneilla, mutta koska ne on aika iltapainotteisia, en pääse bussilla sujuvasti kulkemaan kotiin. Ja ihan oikeasti netti on täynnä videoita, joita voin tehdä kotonakin, että tämä on nyt vain saamattomuudesta ehkä kiinni. Mutta hienoa, että mahiksia on!

Jos jotakuta kiinnostaa, niin Pirsyn liikuntatarjontaa voi selata täältä.

Kun rakastaa vaatteita…

 

Mua vähän harmittaa, etten ehtinyt testata kaikkia mekkoja kesän aikana. No vaikka olisin ollut tervekin, en olis ehtiny ihan kaikkia kokeileen, koska vaatteita on aika paljon edelleen, kaikesta poistosta huolimatta! Ja tällä sovittamisella mä just pyrin siihen, että näen onko vaate edelleen mukava ja sopiva ja käyttäisinkö sitä, ja jos ei, niin pistäisin sen sitten eteenpäin. Aikalailla kaikki vintagemekot ehdin onneksi testata kesän aikana. Kaapin takimmaisessa rekissä on kourallinen vintagemekkoja, jotka ei ole aivan sopivan kokoisia, mutta en malta niitä pois vielä laittaa. Mutta muuten ne on käyttömekkoja nyt kaikki. Enkä hinkua enempää, koska aina kun näen jossain ihanan vintagemekon, tulee silmiin saman tien kuva myös vaatekaapista ja tajuan, ettei ole järkevää hankkia mitään lisää.

Nyt kun on aika kaivaa talvikenkiä esille, on mielessä myös se, että ehkäpä onnistun tekemään kengille saman kuin vintagemekoillekin. Eli niitä pitäis nyt testata ja katsoa onko ne kaikki vielä sopivia ja mukavia. Yleensä jumitun pitämään kaksia tai korkeintaan kolmia kenkiä yhden kauden aikana ja kaikki muut vaan lepää kaapissa. Nytkin olen kulkenut vanhoissa aikanaan ’Kansan kengästä’ ostetuissa maihareissa yli kuukauden. Helposti menis koko talvi samoilla, mutta kun olis muitakin kenkiä. Eikä siinäkään ole järkeä, että heivaan ison osan meneen, vaikka ne olis sopivia, koska kun maiharit kuluu puhki niin sitten on pakko ostaa kuitenkin uutta. Vaikka suutaria käytänkin. Siks on hyvä olla puskurivaraa kaapissa valmiina. Ekologisuudenkin takia.

Yks vaatekategoria, jota mulla on paljon, on sukkahousut! Ja ne on kaikki jotain kivoja värillisiä, raidallisia, pilkullisia, kuviollisia jne. ei siis mitään ruskeankastikkeen värisiä ankeuksia. Pelkään, että osa niistä hajoaa itsekseen (kuten tekokuitu joskus tekee) ilman että ehdin käyttää niistä moniakaan. Ajattelin ottaa ohjelmaan myös sukkahousujen kokeilemisen. Kesähelteellä niitä ei kyllä pysty pitämään ja nyt on jo liian kylmä, niin että suht pieni aikaikkuna niille jää. Ehkä kuukausi tai kaks per syksy ja kevät. Mulla on siis ollu joku sukkahousuhimo joskus ja oon ostanu kivoja aina kun sellasia on tullu vastaan. Ja se näkyy! Nyt niitä on kauheesti.

Villasukista taisinkin jo hiljattain mainita. Niitä on kans paljon (siis enemmän kuin muovikassillinen), mutta niistä iso osa tarvii parsimista. Täytyy siis ottaa ittee niskasta kiinni! Villasukissa on jotain niin vetoavaa, että niitä en oikein pysty vastustamaan. Niillä on aivan voittamattoman ihana tassutella vanhan talon kylmillä lattioilla. Mulla oli joskus 80-90-luvuilla ex-langon äidin tekemiä ihania kuviollisia villasukkia, joita en tajunnut parsia vaan käytin ne aivan riekaleiksi ja heitin sitten pois. Ääliö! En ole missään nähny vastaavia ja olen kaivannut niitä kaikki nämä vuodet. Mun äiti oli kans kova tekemään villasukkia ja niitä on meillä monet. Mä en osaa (toistaiseksi) kutoa kuin uusia kärkiä sukkiin, koska se kantapää on mulle ihan hepreaa. Toisaalta onni, etten ole hurahtanut tekemään villasukkia… mitä siitäkin tulis kun niitä tursuis ovista ja ikkunoista - ulospäin.

Mä myös rakastan lapasia, elikkä rasoja, niin ku mun lapsuudentanhuvilla sanotaan! Mun vanhimmat rasat on äitin 80-luvun alussa (ehkä jopa 70-luvun lopussa) kutomat, joissa on hiukan pieni peukalo, mutta en silti malta poiskaan niitä laittaa. Ja sitten on myös ite koulussa kutomat, joista tykkään valtavasti. Ja näihin pätee vähän sama kuin villasukkiin, että oon haalinu niitä himoiten kaikki nämä vuodet. Ja eihän niitä tietysti määräänsä enempää tarvii, kuten kaikki ymmärtää (minä vaan en näy ymmärtävän) niin siks niitä on liikaa. Ja niihin pätee myös sama kuin kenkiin, että juutun yleensä pitämään samoja pitkiä aikoja, enkä vaihtele niitä, niin että mulla saattaa olla kaapissa useita pareja rasoja, joita en ole pitänyt vuosikausiin. Oon yrittäny inventoida niitä, mutta en vaan pysty heittämään ainoitakaan pois. Joten ne säilyy. Onneks rasat vie paljon vähemmän tilaa ku joku vintagemekko!

Huivit. Ne mä inventoin joskus pari vuotta sitten ja niitä on nyt hyvin paljon vähemmän kuin ennen. Vanhimmat on mun äitin vanhoja huiveja 80-luvulta (joita en oikeestaan käytä, mutta en halua poistaakaan), sekä jotkut antiikkihuivit, joiden ikää en edes tiedä. Ja huiveissakin on se hassu juttu, että juutun pitämään samaa huivia esim koko talven. Ääliömäistä, mutta niin se menee. Nythän mulla on vielä se kirpparilta löytämäni ’Pentti-puuhka’ joka on ihana ja se korvaa huivit talvella aika hyvin. Molempien sytojen aikana oon käyttäny huivia välillä yötä-päivää ja yks Lapuan kankureitten pellavahuivi kuluikin lopulta niin puhki (useita kissankokoisia reikiä) että jouduin heittään sen pois. Nyt oon pitäny UFFilta löytämääni villa-viskoosihuivia sen sijalla kuukausitolkulla. Mutta kyllä mua huvittais silti hankkia vielä Lapuan kankureilta uus huivi. Katsotaan nyt mitä teen. Yks rakkaimmista huiveista on muuten äitin Moskovasta 80-luvun lopulla tuoma musta villahuivi, jossa on hopeisia koristelankoja!

Päähineet sitten. Mun piti käyttää kesällä niitä teatterin kirpparilta ostettuja hattuja, mutta totuus on se, että kadotin osan niistä! Tai siis on ne mulla, mutta en oikein tiedä mihin kaappiin tai laatikkoon pistin niistä pari. Ja jotenkin siinä helteessä keskityin vain selviämään hengissä, niin etten juuri halunnu hattuilla. Talvihattuja ja pipojakin mulla on, mutta ei ollenkaan niin paljon kuin vaikka rasoja taikka villasukkia. KOP-pipo on tietysti yks pöljimmistä, oikein varsinainen Kummeli-pipo! Mulla oli sellanen lapsena (voi herdyydeli) samoin kuin Pomarfinn-pipo. Lapsiparat! Ne käytti onnellisena kaiken maailman mainospipoja siihen aikaan. Yks rakkaimpia päähineitä on isän susilakki, jota ihan oikeasti oon pitäny tässä viime vuosina joitakin kertoja. Se on hassu, muhkea, rakas ja erityisen lämmin! 

Ja entäs sitten ne käsilaukut! Munhan piti niitäkin käyttää kesällä, mutta hyvästä syystä ne sitten vaan jäi, kun en oikein missään päässy liikkumaan. Mä mietin niitä yks päivä, että ihan hyvä, että ne muhii mielessä pitemmällä aikajaksolla, koska tässä voi kypsyä joku poistopäätöskin samalla. Meillä olis kuukausi sitten ollu yks iltatilaisuus Tampereen raatihuoneella, johon jo suunnittelin kovasti asua ja käsilaukkua, mutta sitten tuli se miehen selkäjuttu ja oli pakko skipata semmoset kekkerit. Mä en oo mikään kekkeri-ihminen muutenkaan, eli todella harvoin se on syynä käsilaukun raahaamiselle. Yleensä pidän reppua tai olkalaukkua, enkä käsitä miks mulla edes on niin paljon käsilaukkuja!

Vähitellen paluu normaaliin

 

Sytojen aikaisten makumuutosten ja hajuherkkyyden aikana halusin aika vähän edes kokeilla hajuvesiä, koska en voinut olla varma miltä ne tuoksuu (ehkä ihan hirveeltä) ja siten pahimmillaan aiheuttaa itelleni jotain ällötysmielleyhtymää kyseiseen tuoksuun ikuisiksi ajoiksi. Nyt käytän niitä kyllä jo taas ihan sujuvasti päivittäin. Toinen juttu, joka on ollut katkolla melkein sieltä toukokuun leikkauksesta asti on huulipunat. Jotenkin ne vaan jäi ja jäi, vaikka välillä jotain vähän testasinkin. Nyt olen ryhtynyt varovaisesti käyttämään niitä uudelleen. Varovaisesti tarkoittaa vaaleita sävyjä, eikä mitään huomiovärejä, joita kauriitkin hyppää karkuun tien varsilta. Tuntuu ihan luontevalta kyllä olla entisessä tyylissään taas. Mähän aloitin huulipunien käytön kertaheitolla kun täytin 50. Päätin vaan, että nyt mä alan käyttää huulipunaa, why not! Teininä sitä kulki tuolla jotain mustaa huulipunaa huulissa tai mitä ihmeellisimpiä sävyjä huulissa, kuten vaikka sinistä, mutta nyt ei ole enää yhtään sellanen olo. Nuorena aikuisena huulipuna ei tuntunut useinkaan luontevalta, vaikka muuten meikkasinkin. Nyt kun olen kypsässä iässä, voin leideillä miten haluan, ilman että ujostuttaa yhtään. Nyt ollaan päästy tähän pisteeseen, että ihan sama mitä joku ajattelee ja se tuntuu varsin mukavalta!

Hiuksetkin on alkaneet kasvaa jo sen verran, että voi sanoa niiden alkaneen kasvaa. Kokonaanhan ne ei lähteneet missään vaiheessa, vaan päässä oli jotain ihme lyhyttä vaaleaa haituvaa läpi sytojen. Mutta nyt mulla on jo sen verran hiusta, että se jo läheltä katsoen näyttää muulta kuin kaljulta. Ja tosiaan tää oikea puoli on pidempää hiusta, siis pikkuisen, mutta selvästi pidempää, koska töpöttelin siihen shea butteria muutaman viikon ajan. Se oli testi, että toimiiko sellanen ja näköjään joo. Kohta mä alan käyttää pantoja. Ei siks että hiukset heiluis silmillä, vaan siks, että olis jotain ikään kuin katsottavaa päässä, johon ei vielä saa minkäänlaista kampausta kuukausiin. Ja taas mä mietin, että meenkö leikkauttaan siihen jonkun muodon sitten kun se on kasvanut vielä pari senttiä. Taikka että värjäänkö lyhyttäkin tukkaa jollain, vaikka hennalla. Viimeks en tehny niin ja nyt ehkä voisin.

Kulmakarvoissa ei ole vielä kuin muutama harva haiven ja ripsetkin on ihan kaljut toistaiseksi. Ja kynsissä on puolivälissä väriraja. Se syton puoleinen pois kasvava alue on kellanpunaista ja se uus kasvu on paljon vaaleampaa. Näin ne myrkyn vaikutukset pikku hiljaa poistuu kehosta, vaikka osassa ne vaikuttaa tietysti aika pitkään vielä. Vatsassa on yhä kämmenenkokoinen tunnoton alue, kun sen hermot jotenkin vaurioitui leikkauksessa. Samalla tavalla kävi viimeksikin, mutta mielestäni tunto palautui siihen pikku hiljaa, tai ainakin se alue oli pienempi. Toisaalta hauska, kun tämä on jo tuttua juttua ja voi vaan katsoa, että ai nyt on tämä vaihe. Kivaa on esim se, että hiukset lämmittää jo jonkin verran, kun tulee pakkaset. Jeee!

Siitä Iisakkilan Juhosta… (mies parka!)

 

…vähän enemmän vielä. Hänet mainitsin tässä postauksessa ihan hiljattain. Haluan kirjoittaa vähän hänen perheestään; vanhemmista, isovanhemmista, sisaruksista, morsiamesta/vaimosta ja appivanhemmista, sekä lapsista tottakai. Hänen elämässään on yllättävä käänne, joten haluan palata häneen. Hänhän on siis esi-isäni, joka on syntynyt 1774 Ilmajoella. Hän asuu Peuralan kylän Peuralan talon (joka on kirkkoherran asuttama kartano jo tuolloin) lampuotitilalla, joka mahdollisesti on joku noista neljästä metsänreunan taloista tässä piirroksessa vuodelta 1794, kun Juho on 20-vuotias (tai tarkalleen ottaen täyttää 20 seuraavassa kuussa).

Juho syntyy Seinäjoella kyläsepän poikana. Isä Heikki on syntynyt Ilmajoen Peltoniemenkylässä perheeseen, johon syntyy 14 lasta, joista vain Heikki ja sisarensa Marketta elävät aikuiseksi. Perheen seitsemän ensimmäistä lasta kuolevat peräjälkeen ihan pieninä, ennen kuin Heikki syntyy. Aika rankkaa, mutta toki uskonto tuo lohtua siihen aikaan. Heikki on 30-vuotias, kun Juho syntyy ja hän antaa pojalleen nimen isänsä mukaan. Äiti Susanna (ei kumpikaan niistä Susannista, joista olen kertonut aiemmin) on kotoisin Seinäjoen Hallilasta ja miestään vuotta nuorempi. Pariskunta on mennyt naimisiin kesäkuussa 1770 ja he asuvat aluksi Seinäjoella Yli-Joupin talossa kymmenisen vuotta, jonka jälkeen he asettuvat Ilmajoelle, Peuralan talon lampuotitilaa Iisakkilaa viljelemään 1784. 

Juho on siis kymmenvuotias poikanen, kun nämä seudut käyvät kotoisiksi. Samana vuonna Juhon isän äiti Anna kuolee 75-vuotiaana leskenä ’vanhuuteen’ Knuts-nimisessä torpassa Ilmajoella. En tiedä missä tuo torppa sijaitsee ja mietin onko Juho tavannut mummonsa muuton jälkeen ennen kuin mummo kuolee. Todennäköisesti. En tiedä mistä tilan nimi ’Iisakkila’ tulee; ainut yhteys nimeen Iisakki on se, että Heikin isoisä on Iisakki, mutta hän ei elä enää. Muut lampuotitilat nimeytyvät isäntiensä mukaan; Jooseppila Joosepin, Mikkilä Mikon ja Erkkilä Erkin. Voi tietysti olla mahdollista, että lampuotina on aluksi ollut ihan hetken aikaa joku Iisakki, joka ei näy kirkonkirjoissa. Muutenhan loogisesti tilan nimen pitäisi olla Heikkilä.

Hirveän kauan perhe ei ehdi Iisakkilassa asua, kun Juhon äiti Susanna sairastuu äkillisesti. Kyseessä on paiserutto, johon Susanna myös kuolee syyskuussa 1787, vain 42-vuotiaana. Nuorin Juhon veljistä ei ole edes kolmea vuotta täyttänyt, kun hän jää äidistä orvoksi. Juho on 13-vuotias ja vanhin sisaruksista, Anna täyttää juuri 16 vuotta, ja kaksi muuta ovat hekin teini-ikäisiä, joten kovin pieniä lapsia tupa ei ole täynnä, onneksi. Perheen apuna tilalla asustelevat myös Susannan iäkkäät vanhemmat, joista varmasti on apua tässä tilanteessa. He ovat muuttaneet Seinäjoelta Iisakkilaan jo ennen Susanna-tyttärensä kuolemaa. (Susannan isoveli muuten kuolee lähes päivälleen vuosi sisarensa jälkeen 1788 Helsingissä, Kuningas Kustaa III:n sodassa.) Juho, perheen isä ja tuore leskimies, päättää mennä pian uusiin naimisiin. Valittu on Liisa, Ylistarosta kotoisin oleva nuori nainen. He saavat yhden lapsen, Helenan, elokuussa 1789.

Jonkun aikaa elämä soljuu Iisakkilassa rauhallisia uomiaan. Tammikuussa 1793 isoäiti, hänkin nimeltään Anna, kuten toinenkin isoäiti, kuolee Iisakkilassa vanhuuteen, 77-vuotiaana ja seuraavan vuoden 1794 alussa isoisä Taavetti kuolee talossa myös vanhuuteen. Nyt Iisakkilassa ei enää elä kolmea sukupolvea. Kesällä Jussilan talon ylioppilas Carl Petter tulee piirustelemaan Peuralan taloa ja vähän mantujakin. En tiedä saavatko Iisakkilan asujat nähdä kuvaa, mutta onhan se toki mahdollista. Perheen isä Heikki käy mahdollisesti kauppamatkoilla Itä-Suomessa, sillä seuraava tapahtuma, joka Iisakkilasta on havaittavissa, on Juhon isän Heikin kuolema ”Karjalassa” 1798. Tilanvuokrausta jatkaa kuitenkin poika Antti, Juhon vanhempi veli puolisonsa Susannan kanssa. Äitipuoli Liisa asuu edelleen tilalla Juhon siskopuolen Helenan kanssa, sekä Juhon pikkuveli Salomon, joka on ryhtynyt räätäliksi, vaimonsa Annan kanssa. Käsityötaitoa näkyy perheessä siis olevan! Ja sitä meillä on suvussa edelleen.

Eipä aikaakaan, kun Juho iskee silmänsä Lauroselan Mariaan. Maria on Juhon ikätoveri ja hänen kotinsa on noin kolmen kilometrin päässä Iisakkilasta. Hänen isänsä Efraim on lautamies, kuudennusmies (joiden tehtävänä oli mm valvoa, että kylässä elettiin sääntöjen mukaan ja suoritetaan velvollisuudet), sekä ison talon isäntä. Marian isä on kuitenkin kuollut sappikiviin jo kun Maria oli 5-vuotias. Marian äiti Kaisa on paljon miestään nuorempi, kokonaiset 24 vuotta. Hän siis asuu leskenä Lauroselassa, kun Maria ja Juho menevät naimisiin ja sinne nuoriparikin aluksi asettuu. (Kaisankin isä on muuten kuollut Helsingissä - tosin kymmeniä vuosia aiemmin kuin Susannan isoveli - Suomenlinnan rakennustyömaalla 1748.) Kaisan äiti kuolee Peuralankylän Korven talon torpassa saman vuoden lopussa 1784, kun Juhon perhe muuttaa Iisakkilaan. Korven talo on Peuralasta katsoen suunnilleen joen toisella puolella ja torppa on mahdollisesti jossain lähimailla; on siis mahdollista, että Kaisa ja Juho ovat nähneet toisensa jo ensimmäisenä kesänä Peuralan kylällä. 

No he menevät siis naimisiin marraskuussa 1802 ja ensimmäinen lapsi syntyy tammikuussa 1803. Toinenkin lapsi syntyy Lauroselassa, kunnes he muuttavat huhtikuussa 1806 Lauroselan talon Aho-nimiseen torppaan, siihen, missä edelleen on ’Ahonkylä’-niminen asuialue, Seinäjoen tien varressa. Tätä torppaa ei kuitenkaan ole valitettavasti enää olemassa. Ahon torpassa heille syntyy tytär Kaisa joulukuussa 1807. Syksyllä 1808 perhe joutui pakenemaan ’ryssiä’ läheiseen metsän suojassa olevaan uuteen Knuutilan taloon. Onneksi siellä ei tarvitse kauan olla, vaan elämä palaa Ahon torppaan ja Maria-tytär syntyy torpassa 1810. Äiti opettaa lapsille ajanlaskun periaatteita ja lapsista yksi lähetetään myös kouluun Vaasaan. 1823 Juho ja Maria ostavat Latva-Kiikkalan tilan, joka sijaitsi Ilmajoella aikalailla prikulleen Peuralaa vastapäätä joen toisella puolella. Tilanpito ei siellä kuitenkaan jostain syystä innosta kovin pitkää aikaa, sillä he myyvät tilan vuoden 1827 keväällä 3000 ruplalla ja ostavat Seinäjoen Niemistön tilan 2000 ruplalla. En tiedä miksi Niemistö kiinnosti heitä, mutta sinne he vain muuttavat. Ehkä Juho jollain lailla kaipasi varhaislapsuuden rauhallisempiin maisemiin Ilmajoen hälinästä. Ja aikansa kaikki sujuukin.

Kunnes ei enää suju. Juho, jonka elämää tässä on seurattu noin 60 vuoden ajan, kohtaa hirveän lopun. Hänet murhataan Niemistössä toukokuussa 1836! Syytteeseen asetetaan Juhon vävy, Kaisa-tyttären mies Iisakki, joka asuu perheineen samalla tilalla. Heillä on kaksi pientä lasta ja kolmas tulossa. Iisak otetaan kiinni ja asiaa ryhdytään tutkimaan. Juho haudataan vasta syyskuussa, joka on erityisen pitkä aika kuolemasta tuohon aikaan. Ihmiset ovat kuitenkin perimätiedon mukaan eri mieltä siitä, että onko Iisak syyllinen vai ei. Iisak päästetään salaa menemään ja hän palaa perimätiedon mukaan ehkä Niemistöön ja asuu siellä salaa. Perhe piilottelee häntä ja hän tekee peltotöitä öisin. Näin kerrotaan. Murhan yksityiskohdista en tiedä, enkä sitä joutuuko Iisak koskaan kiinni. Ei kai hän voi tilalla loputtomiin piilotella? Vai mihin perhe hänet mahtaa sitten laittaa, kun hän kuolee, koska eivät he voi papille mennä sanomaan, että nyt on kuollut se rikollinen mies jota piilottelimme vuosia! Hehän joutuisivat syytteeseen! Kaisa elää tilalla edelleen ja saa vielä pari lastakin; Iisakilleko, joka (ehkä) piilottelee tilalla, vai jollekulle muulle? Juhon leski Maria elää vielä yli 10 vuotta ja kuolee Niemistössä vesipöhöön, joka todennäköisimmin johtuu sydämen vajaatoiminnasta.

Tällainen oli Juhon 61-vuotinen elämä, sen valossa mitä asiakirjoista olen tällä hetkellä saanut selville. En tiedä oliko hän leppoisa vai ärhäkkä mies, mutta ainakin hän oli ahkera, jotta sai torpan asujana rahaa kokoon niin paljon, että pystyi ostamaan tilan. Aion selvittää tuomiokirjoista myös mitä murhasta tiedetään; aikalaisia on haastateltu ja todistajanlausuntoja on varmasti puoleen ja toiseen. Jos Iisak ei ollut syyllinen, niin kuka oli? Juhon kouluja käynyt poika muutti myös Niemistön tilalle perheineen vähän ennen murhaa. Hän piti lankoaan murhaajana. Vaan mikä on totuus?

Kirppislöytö

 

Kesän aikana kävin ehkä kolme kertaa kirppiksellä, ostamatta mitään. Nyt kun olen ollut miehen työpaikalla, menimme yhtenä iltana kauppaan ja pujahdin samalla myös viereiselle kirppikselle. Voi jukra miten ihanaa oli vain kulkea rauhassa ohi kirppispöytien nauttien kaikenlaisten esineiden katselusta!! Näin siellä tämän petroolinvärisen Arabian Kerä-kukkaruukun, joka on ollut tuotannossa 1964-1985. Vilkaisin hintalappua ja laitoin ruukun takaisin, sillä rahatilanne on vähän tiukka ja toisekseen mulla on aika paljon kaikenlaisia ihania kukkaruukkuja menneiltä ajoilta, eikä kaikkiin ole edes kukkia. Voisi sanoa, että puolet on odottamassa kasvia ja puolet on käytössä.

Illalla kotona mietin tätä vielä. Jäi hiukan kaihertamaan, että olisko se ruukku sittenkin pitänyt ostaa. Kun värikin on juuri tuo kauniimpi ja harvinaisempi. Seuraavana päivänä töissä mietin koko päivän, että mitä tekisin ruukun kanssa. Googletin sen tietoja ja pähkäilin. Pahimmillaan tuosta väristä on pyynnissä yli 100€, tosin aluslautasen kanssa. Tästähän aluslautanen puuttuu, joka alentaa hintaa kyllä. Sitten päädyin siihen, että sinkoan heti työpäivän päätyttyä katsomaan onko se vielä kirppiksellä ja jos on, niin ostan sen pois. Olin kyllä aika varma, että se on mennyt! Vaan eipä ollutkaan ja ilahtuneena kahmaisin sen syliini ja tepastelin kassalle. Hintaa tällä oli 25€. Nyt se odottaa kasvia ja kasvit odottaa, että saan kodin johonkin kuosiin ja löydän kaikille kasveille paikat ja voin miettiä minkälaisia uusia kasveja voin hankkia lisää. Nyt taitaa olla muuten muotia, että kaikilla on kasveja ja etenkin isoja ja näyttäviä kasveja. Kun katsoo ’Suomen kaunein koti’-ohjelmaa, niin aika monilla on paljon kasveja. Mä ahmin niitä silmilläni ihaillen!

Rauhallista viikonlopun viettoa

 

Tänä viikonloppuna on näköjään Halloween, mutta meillä on rauhallista. Ei olla lähdetty mihinkään (aika ponnistus se olisikin miehen selän takia), vaan olen puuhastellut kotona. Leikkasin jopa meidän vanhimmasta omenapuusta vesioksia jonkun verran, siinä toivossa, ettei se keväällä sitten innostu kasvattamaan niiden tilalle muutamaa uutta, kuten yleensä. Jos leikkaa keväällä, saa olla varma, että kesällä tynkien vieressä kasvaa monta uutta. Joskus vähän ärsyttää, että edelliset asukkaat ei ole juuri omenapuita leikkoneet, vaan ne on saaneet kasvaa niin pitkiksi kuin on halunneet. Itekin tajusin asian vasta kun oltiin asuttu tässä jo monta vuotta. Jos silloin olis omenapuusta muodostanut sateenvarjon muotoisen, kaikki olis nyt helpompaa. Vähän kateellisena ihailen joskus ohimennen niiden puita, joiden pihoissa on mataliksi leikattuja ja selkeitä omppupuita. 

Tänään leikon ehkä vadelmia, sillä ne on niin rasittavia keväällä, kun ne kasvaa tohottaa ihan hulluna ja muutenkin olisi kiire. Niiden sekasotkuinen kasvusto on aika takku, johon pitää käydä käsiksi, jos aikoo esim taistella kärhunköynnöstä vastaan, joka meidän vadelmissa on nyt taas innostunut rehottamaan. En ole nimittäin ehkä kolmeen vuoteen jaksanut vadelmia kunnolla leikata. Nyt ajattelin, että jospa jaksan tänään leikata vähän, niin ensi keväänä on sitten helpompi jatkaa siitä. Leikkaamattoman sotkuisen vadelmapöheikön takia vedelmien kerääminenkin jäi viime kesänä minimiin.

Ammeessa köllöttelevät kasvit on yläkerran kasveja, poislukien palmuvehka, jota en kastele usein. Vasemmanpuoleinen on Kanarian traakkipuu, jonka olen kasvattanut siemenestä. Kesällä se nautti olostaan parvekkeella ja nyt se on talven parvekkeen ikkunalla, jossa se saa vähän valoa. Traakkipuut on mun lemppareita kaikista maapallon puista! Ne voi elää monta sataa vuotta ja on aika hupsun näköisiä aikuisena. Tämä mun puu on vasta vauva; täyttää neljä vuotta helmikuussa. Toinen vasemmalta on Kolibrikukka, joka sekin on siemenestä kasvatettu. Se on jämähtänyt tähän kokoon, mutta tajusin juuri, etten ole muistanut lannoittaa sitä oikeastaan ollenkaan koko kesänä ja sitä se kaipaisi. 

Sitten on kaksi Saintpauliaa. Oikeanpuoleinen on vanhempi ja vieressä oleva on sen poikanen, tai sisarus, miten sen ottaakin. He elävät makuuhuoneessa ikkunan lähellä, mutta eivät saa suoraa valoa koskaan, sillä he ovat varjon kasveja; luonnossa aluskasvillisuutta. Eräänä kesänä laitoin hänet (sen vanhemman) parvekkeelle ja yhdessä päivässä sen lehdet oli palaneet. Nykyään tarkistan netistä aika tarkasti missä kasvi haluaa kasvaa, ettei tule kömmähdyksiä. Yleinen harhaluulo muuten on se, että kasvi saa valoa vain silloin, kun aurinko paistaa siihen suoraa. Mutta hajavalokin on valoa ja se tarkoittaa ikkunan lähellä olemista, mutta ei suoraa paistetta. Ja Saintpauliaa pitäisi käännellä, jotta se saa valoa joka puolelle, koska muuten se kasvaa pitkärunkoiseksi käärmeeksi, kuten tuo äitikasvi on tehnyt.

No NYT on hieno…!

 

Tämä juttu ei suoraa liity mun esivanhempiin, mutta välillisesti kyllä, sillä heitä asui paljon myös Ilmajoella 1700-luvun lopussa ja he on toki kulkeneet tämänkin kartanon ohi monet kerrat. Löysin nimittäin juuri hienon aikalaispiirroksen 1700-luvun lopun Ilmajoelta, jossa on kuvattu kirkkoherran asumaa kartanoa Peuralaa. Viime aikoina olen koettanut miettiä millaista se elämä Etelä-Pohjanmaan maaseudulla on ollut 1700-luvulla, niin tämä piirros antaa aika lailla vastaanväittämätöntä kuvaa tuon ajan systeemeistä. Kuva on piirretty 8.7.1794, joka oli muuten tiistai-päivä, jos se jotakuta kiinnostaa. Mun mielestä on hauska penkoa kaikki tällaisetkin asiat ylös, koska kyllä se vähän merkkaa onko sunnuntai vaiko tavallinen arki.

Piirtäjä on 20-vuotias oman pitäjän poika Jussilan talosta, Carl Petter Hällström (1774-1836), joka opiskeli tuohon aikaan Turun yliopistossa. Hänen opettajansa professori Porthan pisti merkille pojan piirtäjänkyvyt, erityisesti karttojen osalta ja joidenkin onnellisten sattumusten kautta Carl Petter pääsi lopulta Tukholmaan piirtämään karttoja loppuelämäkseen. Kävi nimittäin niin, että Tukholmalainen vapaaherra Hermelin oli juuri aikeissa ryhtyä julkaisemaan koko Ruotsin valtakunnan karttaa moniosaisena julkaisusarjana ja tähän projektiin Carl Petter pääsi mukaan. Hän sai myös viran Vuorikollegiosta ja nimettiin sittemmin päämaanmittauskonttoriin yli-insinöörin virkaan. Aikalaiset kuvasivat häntä mm ahkeraksi, huolelliseksi ja tunnolliseksi. Siksi ajattelen, että kuva on huolellinen dokumentti todellisuudesta, toisin kuin jotkut vanhat taiteilijoiden tekemät taulut, joissa esimerkiksi mäkiä liioitellaan vuoriksi jne.

Päärakennus on hyvinkin upea minkä tahansa ajan taloksi, saati sitten 1700-luvun maalaispitäjän kirkkoherran kartanoksi! Mietin, että kenties tuolla yläkerrassa (kolmannessa kerroksessa) on ollut pelkkä avovintti ja säilytystilaa - sillä muuten tämä on kyllä aika hillittömän kokoinen asunto! Tämä rakennus on tietenkin jo ammoin poistunut maisemasta, mutta tilalla on kyllä edelleen olemassa Peuralan kartano ja sen vuonna 1848 rakennettu päärakennus. Mahdollisesti tämä kuvan rakennus on siis palvellut 1800-luvun puoliväliin asti. Uusi rakennus ei jotenkin ole ollenkaan näin näyttävä, vaikka hieno onkin. Johtuu kenties ympäristöstäkin, joka on nykyään muutenkin hieman näyttävämpää kuin 1700-luvulla. Kuvan piirtämisen aikaan Peuralassa asui kirkkoherra Salomon Hannelius, kotoisin saman pitäjän Hannukselasta, joka nimi muuttui opiskeluaikana hienompaan muotoon ’Hannelius’, kuten opiskelijoilla tapana oli. Salomon oli sama tyyppi, jonka muistopuheita on säilynyt meidän päiviimme saakka ja joita vähän blogiinkin hiljattain julkaisin. Hän oli kuvan tekohetkellä jo 72-vuotias. Hänen vaimonsa Magdalena Peldan (Ilmajokelaisen kirkkoherra Gabriel Peldanin - joka nimi juontuu Peltoniemen talosta - tytär) oli kuollut pari vuotta aikaisemmin 59-vuotiaana. Heidän nuorin tyttärensä Lovisa Magdalena täytti muuten tuona piirustuksen tekopäivänä 20 vuotta, siis saman ikäinen kuin piirtäjä, Carl Petter. Mahtoikohan heillä olla oikein kalaasit? Tuona kesänä kartanossa asuivat kirkkoherra Salomonin ja tyttärensä Loviisan lisäksi ilmeisesti sukulainen leskirouva Susanna Peldan (viimeistä kesäänsä), sekä neito Margareta Peldan. Ja tietysti joukko piikoja ja renkejä.

Tässä osasuurennoksessa näkyy myös Peuralankylän muita talonpoikaistaloja, jotka nekään ei mitään savutupia ole. Kylässä on vain muutama talo siihen aikaan; Hoppala, Korpi, Yli- ja Ala-Kiikkala, sekä neljä Peuralan kartanon lampuotitilaa; Josela, Erkkilä, Mikkilä ja Iisakkila. Lampuotitila oli vuokratila, joka oli vuokrattu kokonaan tiloineen taloineen päivineen. Toisin kuin torppa, josta oli vuokrattu vain osa ja jonka vuokraa maksettiin taksvärkkinä, eli työpäivinä päätaloon. Tai toisin kuin mäkitupa, joka oli vain vuokrattu mökki, jossa sitten usein asui esim käsityöläinen, joka elätti itsensä vaikkapa räätälin ammatilla, eikä maanviljelyllä. Kuvassa nämä kauempana olevat talot sijoittuvat kauemmas joesta ja ovat eri suunnassa, jossa kylän muut talonpoikaistalot sijaitsevat. On siis paljon mahdollista, että nämä ovat juuri niitä lampuotitilojen rakennuksia, koska Kiikkalat ja Korpi ovat piirtäjän selän takana ja Hoppalakin on paljon lähempänä jokea. Ja se merkitsee aika isoa asiaa! Nimittäin löysin tämän kuvan eilen netistä ja olen tässä vuorokauden tutkinut mitä kaikkea siitä saa irti - ja vartti sitten tajunnut, että yksi noista lampuotitiloista, Iisakkila, oli nimittäin esivanhempieni asuttama juuri tuohon aikaan! Sitä en tiennyt, kun aloin kirjoittaa tätä tekstiä. Joku noista kauempana olevista rakennuksista voi siis olla 1790-luvun esi-vanhempieni koti!! Ja yksi hauska lisä tähän tarinaan on se, että esi-isäni Juho, joka asuu siinä Iisakkilan lampuotitilalla, täyttää myös 20 vuotta reilun kuukauden päästä tämän kuvan piirtämisen jälkeen. Aikakoneella matkustaisin mielelläni parikymppisten kalaaseihin, vaikka nyyttikestiperiaatteella jokirannan heinikkoon. Mitähän minä veisin heille? Cokista, britakakkua ja suklaakonvehteja?

Ja sitten se joki! Katsoin aluksi kuvaa vähän ihmetellen, että mitäs häkkyröitä tuossa vasemman laidan pellolla on, kunnes hitaasti aloin tajuta, että kas jokihan se siinä virtaileekin ja sen ylle on kyhätty melko vaarallisen näköisiä telineitä pari kappaletta. Näiden telineiden yli kulkee ehkä laudan tai parin levyinen silta! Ja sillalla kulkija pitää kiinni joko köysistä taikka ohuista puisista kaiteista. Kuvasta ei oikein varmaksi näe, kummasta mahtaa olla kyse. Toisaalta köysi usein vähän roikkuu keskeltä ja kuvassa kaide näyttäis olevan suora. No, oli miten oli, minä en moisen häkkyrän kautta menisi joen toiselle puolelle, en suurin surminkaan! Ennemmin uisin vaikka krokotiilien joukossa - ja onneksi niitä aika vähän Ilmajoella tavataankaan.

Kaipuu

 

Sillon syövän kourissa aina hyräilin sen yhen mainoksen mukana, että ”voi kun huomenna ois ihan tavallinen päivä”…ja nyt tuntuu samalta. Hyräilen taas samaa biisiä ja toivon, että meidän elämä normalisoituisi. Eilen tosiaan oltiin osteopaatilla ja nyt kuulemma pitää odotella 2-3 päivää, jotta näkee auttoiko. Tällä välin tietysti selkä voi olla kipeämpi. Ja jos se auttoi, niin sitten katsotaan menikö kipu kokonaan pois, vai heltisikö vain ja montako päivää se tilanne kestää. Jos kestää alle viikon, niin ei kannata ottaa uutta käsittelyä, mutta jos yli, niin sitten kannattaa. Ja muuten noin yleisesti pitää vaan odottaa, koska se välilevyn pullistuma ’kuivuu itekseen pois, mutta siihen voi mennä kuukausia tai puoli vuotta - kenties enemmän.’ Ja samalla tavalla jalan pohjehalvaus paranee itsekseen. Liikkeitä pitäisi tehdä, mutta ei vielä, kun kipu on paha.

Samaan aikaan mun pitäis tehdä vesijumppaa, salijumppaa, kotiliikkeitä - mutta en voi (paitsi kotona, mutta se on ollu vähissä). Mutta se mitä voin, on tehdä jotain pientä jumppaa ja valmistautua jouluun ja siivoilla (paitsi mun selkä ei oikein vielä ole valmis kumaraan asentoon eli imuroiminen on aika paha). Se on siis väsynyt ja lihakset on kaikonneet, kun olen niin pitkään ollut aika tekemättömissä. No, pahemminkin vois olla; voitais molemmat olla vaikka välilevypotilaita yhtä aikaa!

Mutta kaipaan aika lailla kahvikupposia kahviloissa, ystävien tapaamista, haahuilua kaupungilla hiljaksiin ja vaikka jotain museokäyntiä tai taidetta. Tai ihan vaan kaupoissa hiippailua ja kaiken kauniin ihailua, koska olen jo vuosia sitten sisäistänyt, että kaikkea ei tarvii omistaa, ihailukin riittää! Akateemisessa olis uus kirja Edith Södergranista ja divarit on pullollaan mun hinkuamia kirjoja. (Mun pitää siis välttää divareita aika paljon!)

Mutta arvatkaa mikä oikeesti lohduttaa mua usein, jos on jotain haastavaa elämässä? Mä vertaan omaa elämääni esiäitien elämiin! Että siellä menneisyydessä sitä on ammennettavissa ties mitä kaikkia kohtaloita ja mulla ei ole mitään hätää heihin verrattuna! Mulla on ihana perhe, iso talo, oma puutarha, lapsuudenmaisemat, vaatetta ja tavaraa vaikka loppuelämäksi, lääkärit ja lääkkeet saatavilla, jos jotain äkillistä tapahtuu, varaa loikoilla soffalla kuin tursas, on televisiot ja netit ja elokuvat ja kirjat. On puhelimet ja saa yhteyden vaikka keneen pitkien matkojen taa. Saan vähän rahaa joka kuukausi, vaikka en pystyisi tekemään mitään työtä vielä. On kesämökki ja paljon polttopuita, on ystävät jotka ei kuole synnytyksiin tai isorokkoon. 

On kaupat, jotka pullistelee ruokaa, joita esiäidit ei olis edes tunnistaneet. On auto, jolla pääsee kulkemaan ja bussit ja junat ja ratikat. Osaan lukea, kirjoittaa ja laskea, osaan vähän kieliä. Olen matkustanut ulkomailla ja Suomessa. Ruokin oravia pihassa ja nautin siitä pienestä luonnon hipaisusta, joka tulee lähelle. Hiuksetkin on alkaneet kasvaa ja saan mennä kampaajalle, kunhan ne hiukan vielä kasvaa. Ei tarvii pelätä lepraa tai isorokkoa tai sitä, että kuolen jonkun haavan tulehdukseen. Ei tarvii synnyttää joka vuosi kunnes vauvat on imeneet kaiken energian kehosta lopullisesti. Ei ole nälkävuosista tietoakaan. Tai jos tulee halla, se ei paljon hetkauta. On sähköhellat ja mikrot ja vedenkeittimet ja kahvia saa niin paljon kuin ikinä haluaa! (Kukaan ei ole kieltänyt sitä.) Sitä paitsi on omaksi huviksi parfyymeja ja kaiken maailman tuoksuvia käsivoiteita, hammastahnaa ja dödöä. On pyykinpesukoneet ja astianpesukoneet ja imurit ja kaikki. Oikeestaan mitä pitemmälle tätä listaa mietin, sen onnellisemmaksi mieli muuttuu ja ihmettelen, mitä kumman valittamista tässä edes on. Ei kai oikein mitään, varsinaisesti.