Mun lapsuus näytti tältä

 

Televisio oli jo melko isossa roolissa, vaikka ei verrattavissa nykyaikaiseen ohjelmatarjontaan ollenkaan. Meillä näkyi vain ykköskanava ja sekin mustavalkoisena, kunnes isä osti uuden telkkarin joskus 80-luvun puolivälissä ja sitten alkoi näkyä myös kakkonen väreissä ja kolmonen vuonna 1986. Televisio-ohjelmia ei tullut läpi vuorokauden. Aamupäivällä saattoi joinakin päivinä tulla koulu-tv ja sit iltapäivällä tai alkuillasta vasta alkoi muut ohjelmat. Illalla ohjelmat loppui viimeistään joskus puolen yön tienoilla.

Lastenohjelmia taisi pikkukakkosen (joka ei näkynyt meillä) lisäksi tulla lauantai- ja sunnuntaiaamuisin. Varhaisia lempiohjelmiani oli ’Matti ja Miisu’ (mikä jumalaisen ihana tunnari!!) sekä ’Rosvo Rudolf’ (kuvassa punaisessa hatussa). Parhaan ystävän kotona katsoin välillä ’Pieni talo preerialla’-sarjaa ja jotenkin sen tunnari tuntuu vieläkin hauskalta selkäpiissä. ’Lassie’ oli tietysti yksi ihana, jota seurasin, sekä ’Musta ori’.  ’Shirley Temple’ oli menneen ajan lapsitähti, jota kuitenkin näki televisiossa myös mun lapsuudessa. ’Peppi Pitkätossu’, ’Vaahteramäen Eemeli’, ’Olipa kerran elämä’, ’Peukaloisen retket’, ’Tohtori Sykerö’, ’Smurffit’… sekä tietysti Disneyn lyhyet torstai-illan pätkät nimeltä ’Pätkis’. Ja sitten lopulta ’Vihervaaran Anna’, jota rakastin enemmän kuin mitään! Sarjoja esitettiin kerran viikossa ja jos et ollut kotona just sillon, niin voi voi. Videoita ei tietenkään ollu ylipäänsä kellään ennen 80-luvun loppupuolta. 

Nyt tuo aika tuntuu kivikaudelta ja joltain nostalgian värittämältä kaukaisuudelta! Mutta hetkittäin kaipaan pilkahduksia sieltä edelleen. Jospa joka lauantai pääsisi vartiksi johonkin menneeseen ajankohtaan. Semmoinen matkatoimistotoive mulla olis.

Lapsuudenmaisemiin!

 

Hiton pitkään aikaan en olekaan päässyt matkailemaan lapsuudenkotiin (siitä on reilut 4kk kun viimeksi olin siellä muutaman päivän), mutta nyt se vihdoin onnistuu! Aika piristävää kuulkaa!

Tällä kertaa olis ohjelmassa ainakin puiden kartoitus ja puutarhan suunnittelu sillä mielellä, että mitään vaarallista ei enää olisi talon lähellä kaatumassa päälle ja uutta kasvustoa saatais kesällä istutettua kaadettavien puiden viereen. Tapaan tietysti myös mulle tärkeitä ihmisiä, järjestelen hiukan yläkertaa ja notkun jossain kahvilassakin. Isän puolen sukututkimusta täytyy vähän jäsennellä ja miettiä sukulaisen kanssa, koska mun osalta se jää ehkä vähän taka-alalle nyt kun alan Lielahdessa keskittyä äidin sukujuuriin. Molempiin on vaikea keskittyä yhtä aikaa, sillä se on aika suurta suunnitelmallisuutta vaativaa hommaa.

Toteutin pitkäaikaisen haaveen!

Nyt voin kertoa yhden niistä tämän kevään tosi kivoista asioista! Se on sellanen asia, josta oon todella suuresti unelmoinu vuosikausia. En edes osaa sanoa kuinka monta vuotta. Oon ajatellu, että se ei koskaan toteudu, mutta että sitä on kiva vaalia ajatuksissa ja on ihana leikkiä, että se vois olla totta. No nyt se on niin paljon totta kuin se nyt ylipäätään voi olla.

Mietin ennen lääkärille menoa, että okei, jos uutiset on hyviä, niin menen saman tien allekirjottaan sopparin - mutta vaikka uutiset olis huonoja, meen silti tekeen sopparin, sillä sillonhan mä aivan erityisesti tarviin kivoja juttuja! Ja jos sytot tulee taas, niin siihen paikkaan mä voin mennä, vaikka ihmismassojen keskelle en voisikaan.

No, mä siis menin suoraa Taysista ratikalla Lielahden kartanoon ja allekirjotin vuokrasopparin työpisteestä! Jeee! Olen niiin onnellinen!! Mun haave on ollut, että ’voi kun olisin töissä kartanossa’ tai ’voi kun asuisin kartanossa!’ Ja nyt mä sit voin hengata siellä (vaikka kuvitella asuvani) ja duunailla juttujani, ilman että kukaan hengittää niskaan kuitenkaan.

Mähän aiemmin nipotin siitä, että hitto kun siel on vuokralla kaikkia muita, paitsi meidän suku - ja sit tajusin, että hei, miks en myös mä! Niin miks ei? Siinä ei ollu mitään ongelmaa, päin vastoin. Mut toivotettiin sydämellisesti tervetulleeksi yhteisöön. Ja nyt olen onnellinen ja ylpeä porukan uusin tulokas!

Mä haastan jokaisen tätä lukevan miettimään, mitkä onkaan niitä omia unelmia ja haaveita ja onko niiden toteutumisen ja sun välissä ainoostaan sinä itse ja luulo siitä, ettei se kuitenkaan toteudu? Nyt luulot romukoppaan! Mikään ei etene jos et ota ite niitä ehkä pieniäkin ensimmäisiä askelia ja etene kohti sun unelmaa! Ei ole olemassa mitään ihme prinssiä, joka tulee pelastaan sut. Tee jotain itse unelman eteen ja äkkiä huomaat, että pyörät lähtee pyörimään ihan itekseen! Onnea matkaan!!

Tulokset lääkärikäynnistä

 

Yksiselitteisiä tuloksia ei sit tullu. Eli se mitä lokakuussa sanottiin, että puhtaat paperit tuli, niin se jäi lokakuuhun. Mutta ei nyt ollu myöskään mitään akuuttia, eli ei esim sanottu, että leikkaus on nyt edessä.

 

Syöpäantigeenilukema on noussut entisestään, ollen nyt 80. Se on vähän huono juttu. Mutta lääkäri haluaa nähdä verikokeen trendin (jeesus siunaa tätä nykykieltä) eli meen verikokeisiin taas uudelleen huhtikuussa ja sit katotaan onko se edelleen nousussa. Jos lukema on noussut ja jos on muuta huolettavaa, niin sit otetaan uudet TT-kuvat.

Tämän lisäksi suolen pinnalla oleva kasvain on pienentynyt 50%. Olin että häh miten niin ’suolen pinnalla’ ?? (ja hetken jo luulinkin että lääkäri lukee väärän ihmisen tietoja) että eihän semmosesta ollu lokakuussa mitään puhetta! Mutta joku semmoinen pallukka siellä nyt vaan on ja radiologi kommentoi sitä ikään kuin takautuvasti, että se näkyy selvästi myös lokakuun kuvassa, mutta on pienentynyt siitä. Höh.

Ja sitten vielä on yksi suurentunut imusolmuke, joka on kuitenkin vielä normaalin rajoissa, eli 0,5cm. Sitä seurataan. Kieltämättä tulee mieleen, että vuosi sitten oli myös yksi suurentunut imusolmuke (1cm kokoinen) jonka leikkauksen yhteydessä poistettiin yhteensä 20 muuta imusolmuketta, joista viidessä oli syöpää, siis vaikka vain yksi oli suurentunu. On vähä semmonen ’veitten terällä’ -olo.

Sen verran vielä tuosta imusolmukkeesta, että se on jossain sydämen lähellä. Käsitin, että ei ihan simppelissä paikassa. Että pitää nyt vaan toivoo, että se imusolmuke rauhottuu, eikä niistä missään ole yhtään syöpäsolua. Ikinä!

Olin rauhallinen aina lääkärin odotushuoneeseen saakka, jossa sit vähä romahdin. Romahdin myös lääkärin vastaanotolla. Sitä aina aattelee, että voi paska, miks mun pitää käydä tällasta läpi…! Että vähempiki jo riittäis. Että hitto, mä en haluis yhtää enää mennä peloissani lääkärin luo! En yhtää. Mut tästä tilanteesta ei pääse ulos, ei vaan pääse.

Mä juttelin siel odotushuonees yhden mummon kanssa, jolla myös oli munasarjasyöpä. Hänenkin syöpä oli uusiutunut. Mutta se mikä oli yllättävää, niin se uusiutui hänellä 11 vuoden päästä. Ja mulle kun on koko ajan annettu ymmärtää, että semmonen 5-10 vuoden aikajana on se varoaika ja sit voi viimestään julistautua terveeks huojentunein mielin. Niin kyllä tää nyt vähä kuulkaa tuntuu siltä, että ei tästä pääse turvaan ikinä. Siel se vaanii mun sohvan takana koko ajan.

Että akuuttia paniikkia ei ole, mutta ei myöskään ihan turvallista oloa. Vaikka senhän mä jo oikeestaan oon tienny pitempään. Tavallaan oon helpottunu, tavallaan vielä enemmän huolissani. Huoli vaan jakautuu nykyhetken sijaan aina tuleviin syöpäkontrolleihin, aina kolmen kuukauden välein. Elämää kolmen kuukauden jaksoissa.

Lääkäripäivä

 

Omituista kyllä, nyt olo on rauhallinen, vaikka lääkäriaika on vasta parin tunnin päästä. Juon aamucappuccinoa mun vakipaikassa ja lähen kohta ratikalla kohti Taysia. Siel ajattelin syödä lounaaksi puolikkaan Subin; Spicy Italian, joka on mun vakio. Ulkona leijuu hiljaksiin lumihiutaleita ja mielikin leijuu tyynenä. Jos lääkärin uutiset on hyviä, kipunoin onnesta, mutta jos ne on huonoja, aion yhä tiukemmin toteuttaa mun bucket listaa ja nauttia elämästä, jossa olen kynsin hampain ja vielä korvillakin kiinni tiukasti!

Yritän päästä terapiaan

 

Mulle on moni ihminen suositellu terapiaa ja ehkä paras suositus oli kerran että ”jokaisen pitäis päästä jossain vaiheessa elämässään terapiaan - se on niin avaavaa!”

Nyt kuitenkin henkinen puoli menee sellaisissa sfääreissä, että on todellakin aika hakea apua. Terapiaanhan ei kuitenkaan mennä noin vain. Paitsi rahalla, jos itellä on varaa maksaa se käynti, joka on usein 80€-120€ välillä. Silloin voi vaan soittaa suoraa kivan tuntuiselle terapeutille ja varata ajan. Kela korvaa kuitenkin osan summasta, jos ei ole rahaa ja saa lähetteen terapiaan ja siihen mä nyt haen.

Ihan eka askel on soittaa paikalliseen terveyskeskuksen ajanvaraukseen ja kertoa tilanne; haluan terapiaan, en voi hyvin. Sieltä saa aivan ensimmäiseksi ohjeen täyttää netissä ’terapianavigaattori’ (jonka voi kukin täyttää muutenkin!) ja ottamalla ylös sen tuloksien yhteydessä näkyvä koodi, joka on sekamelska kirjaimia ja numeroita. Se koodi on tässä ihan avainasemassa! Samalla hoitaja varaa ensijäsennysajan, joka on puhelu asiaan perehtyneeltä hoitajalta.

Ensijäsennyspuhelussa hoitaja kysyy sen koodin, avaa sen avulla sun täyttämät lomakkeet ja lukee ne. Hän tekee tarkentavia kysymyksiä ja kertoo seuraavat askeleet. Mä toivoin terapiaa, mutta jollekulle voi riittää kerta pari juttelua jonkun psykiatrisen hoitajan kanssa. Vieläkään terapiaan ei tepastella noin vain.

Ensin varataan aika mielenterveysasioihin perehtyneelle hoitajalle kasvokkain. (Multa meni kokonaan ohi kaikki tittelit, eli älkääs tuijottako niihin, asia taustalla on tärkeämpi.) Hänen luona voi vaikka jo ensimmäisellä käynnillä varata ajan lääkärille, joka sitten ehkä kirjoittaa diagnoosin. Tähän kaikkeen alkuhässäkkään menee siis joku viikko, riippuen kuinka ruuhkautuneella paikkakunnalla mahtaa asua.

Sitten kun mahdollisesti saa lääkäriltä sen diagnoosin ja sen jälkeen on kolme kuukautta hoitokontaktissa edelleen tämän oman terveyskeskuksen kanssa, on vasta mahdollista hakea terapiaan. Vielä ei ole hajuakaan miten se tapahtuu taikka tuleeko joku Kelan tyyppi väliin sormi ojossa, että hei hei hei, älkääs kuulkaa luulko, että terapiaan noin vaan pääsee!

Mutta ainakin nyt oman kokemuksen perusteella kirjottelen tänne aina vaihe vaiheelta miten tää etenee ja toivon, että jollekulle on tästä jotain apua. Mulle muuten puhelimessa sanottiin, että näin tämä siis menee tällä hetkellä, nämä kuitenkin muuttuu koko ajan! Eli jos olit terapiassa viis vuotta sitten, hoitopolku on nykyään luultavasti täysin erilainen ja jos luet tätä kahden vuoden kuluttua, on tämä varmaan jo ihan vanhentunutta tekstiä.

ODOTUS

 

Mieli alkaa olla koetuksella tämän odottamisen takia. Ja fysiikka. Eilen verenpaineet oli sellasissa lukemissa, että illalla sattui päähän ja ajattelin, että nyt aivojen suonet ei kestä tätä painetta. Mutta tässä sitä vaan ollaan taas höpöttämässä mitä sattuu!

Eilen olin melkein tunnin etuajassa sielä Taysin kuvantamisessa. Pääsin sisälle melkein puoli tuntia ennen aikaani ja vaikka sisällä säädettiin ja ihmeteltiin suonia ehkä tarpeettomankin kauan, niin pääsin ulos silti kymmenen minuuttia ennemmin kuin aikani olis ees ollu. 

Pistäminen sujui hyvin, suoni löytyi ekalla kokeilulla, eikä sattunut yhtään. Yritin kysellä hoitajilta, että hei näettekö te sen mun syöpäantigeenilukeman, mutta ei he nähneet. Itkun rajamailla heiluin hetken aikaa, sillä odotus ja epätieto on pahempaa kuin huono uutinen.

Tämänkin asian varmaan eri ihmiset kokee eri tavalla. Mutta oisko mitää, jos saisin kaiken maailman elinluovutustestamenttien ja saattohoitomusiikkien lisäksi toivoa esim sen, että mä haluan tulokset aina mahdollisimman pian! Muuten hajoan pirstoiksi!

Kuvauksen jälkeen tepastelin kahvilaan, jossa tapasin erään ihanan ihmisen, jonka kanssa meillä on synkannut ihan ensitapaamisesta lähtien aivan erityisellä tavalla. Me koetaan maailmaa yllättävän paljon samalla tavalla ja sellaisesta on ihana puhua! Unohdin hetkeksi odotuksen ja paniikin ja sain paljon valoa tästä tapaamisesta.

Myöhemmin iltapäivällä menin Aloha Rameniin syömään lounaan, sillä olen haaveillut ainakin vuoden heidän dumpligseistaan ja rameneistaan ja bowleistaan. Tilasin kanadumpligseja ja possuramenin, mutta jotain meni pieleen, sillä ramen ei maistunut tällä kertaa yhtään. Voi olla, että oma oloni oli niin huono, että aloin voida pahoin pelkästä ruoan hajusta. Tunne meni kuitenkin ohi ja jatkoin syömistä. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Päivän päätteeksi kävin vielä Cafe Karaliksessa juomassa hiton hyvän italialaisen sitruunaoluen. Sitä suosittelen! En niinkään pidä yleensä oluen mausta, mutta tämä olut maistuikin enemmän sitruunalta. Sitä paitsi alkoholiakin oli vain vähän; 1,3% tai jotain sen suuntaista. Oikein sopiva lukema mulle myös se. Täytyykin ehkä ehdottaa heille, että voisivatko he ryhtyä myymään italialaisia limsoja!

Tänään mut skannataan

 

Jännittää aika paljon se TT-kuvauksen tulos. Tää on jo verrattavissa siihen, että tunnin päästä pitäis pitää Olympiastadionilla esitelmä jollekin miljoonalle ihmiselle, jotka jo lähtökohtaisesti suhtautuu vihamielisesti muhun. Itse kuvaus ei siis jännitä niinkään, paitsi jos kanyylinlaitossa tulee ongelmia. Sitä kun ei koskaan tiedä etukäteen. Yrittävät runnoa jotain norsukanyylia mun heiveröisiin kätösiin, jos en muista sanoo, että käyttäkää vauvakanyylia! Minkähänlaista kanyylia ne käytti muhun sillon kun olin vastasyntynyt vauva; 1200g painava hiirenpoikanen. Onneksi sellaisesta ei muista ite mitään. Maailman on täytyny olla hyytävän pelottava ja jättimäinen! Hetkinen; sitähän se on edelleen!

Moneskohan kerta nyt on kun meen TT-kuvaan… ainakin viides tai kuudes. Rutiinilla jo menee semmoinen syväluotaus. Mutta tulosten kuuleminen ei koskaan ole rutiinia. Sitä pitää odottaa vielä muutama päivä. Kirottu odotus! Olispa kiintoisaa jos ne kuvais sielun ja mielen ja entiset elämät samalla kertaa. Lääkäri tulkitsis kuvaa, että ”mikäs tämä kissan sotkema lankakerä on… eiku ai jaa, se on tän tyypin mieli! Ja toi vanhan roosan värinen sykerö on sen sielu, onpas aivan erityisen nahistunut. Tuolla häämöttää joku entisen elämän hyhmä; hän näköjään paloi siellä noitana roviolla - no sepä selittää monta juttua!”

Keskittyminen alkaa hajota jo ihan tyystin. Olo on hyvin samanlainen kuin aikaisemminkin. Mikään ei huvita, en pysty keskittymään, on kylmä, haluaisin vain nukkua aikaa eteenpäin. Miks ei elämässäkin piru vieköön voi olla niitä mankan nappuloita! Kelaisin kolme päivää eteenpäin. Kiskoisin sen Stop-napin irti ja heittäisin jordaaniin. Ja sit teippaisin playn alas.

Aamulehdessä oli muuten just juttu siitä, miten munasarjasyöpään on Taysissa kehitetty parempi leikkausmenetelmä. Se oli yksi mun lääkäreistä, joka tutkimuksen aiheesta teki. Ilostuin ensin että mahtavaa, taas uus systeemi, kunnes huomasin, että kyseinen uus leikkaus on kehitetty jo kymmenisen vuotta sitten. Ei siitä ehkä oo mitään apua mulle jatkossa. Luultavasti mut leikattiin just sillä menetelmällä jo -23 ja silti tilanne on tää, että syöpä vaan velloo ees taas niinku joku järkyttävänhajuinen ruosteenvärinen merilevä Kuuban rannikolla.

Jos saan ystävällisesti tulla kuulluksi, niin toivoisin mitä nöyrimmin, että voisin syntyä seuraavassa elämässä vaikka kuuhun. Saisin jurnottaa siellä kaikessa rauhassa vaikka maailman loppuun asti. Kaksi asiaa toivoisin mukaani; savusaunan ja jurttasaunan ja elämänmittaisen pinon koivuhalkoja. Aamiaiseksi vihersmoothia, lounaaksi dumpligseja ja päivälliseksi imeskelisin lämmintä ja venyvää siannahkaa. Iltapalaksi kävisi jasmiinitee kynttilänvalossa. Ja koko Mika Waltarin sekä Edith Södergranin tuotannot ja elämäkerrat. Mikä olis runollisempaa kuin lukea Edithin runoja kuussa kyyhöttäen?!

Kun mieli poukkoilee

 

Mieli poukkoilee kuin vietävä. Aluksi sen joulukuisen verikokeen jälkeen mulla oli sellanen rauhallinen olo, että kaikki hyvin. Sit alkoi kuitenkin olla paniikki, että nyt ei tosiaankaan kaikki ole hyvin. Asettelin mielessäni kehooni erilaisia syöpiä; voisiko se olla uusiutunut vatsassa, maksassa, haimassa, suolistossa, ruokatorvessa, keuhkoissa, imusolmukkeissa, luustossa, aivoissa… ja ties missä. Jokainen niistä tuntui ihan mahdolliselta! Sitten tuli turtumus. En jaksa kuin olla alistuneena, että tulee mitä tulee. Yritän vain ehtiä tehdä mahdollisimman paljon kaikkea mahdollisimman pian, jos edessä on taas syöpähoidot. (Ja siis tämä pätee koko ajan tulevina kuukausina ja vuosina, koska syöpähoidot voi olla koska vain taas edessä!) Eli vaikka tällä hetkellä kaikki olisikin hyvin, huoli ei poistu kokonaan.

Tämä mielen poukkoilu tapahtuu joka kohtaan sinkoillen melkein joka päivä. Yhä vähemmän on niitä hetkiä, kun ajattelen, että ei hätää ja yhä enemmän suunnittelen kaiken sen varalle, että kohta taas mennään. Mies kysyi eilen varaako hän meille hotellihuoneen helmikuulle, mutta minä sanoin, että ei kannata vielä, kun en tiedä yhtään tulevasta kuukaudesta! En tiedä olenko juuri silloin leikkauspöydällä, sytoissa, sädehoidossa, saattohoidossa… tai terve. Katsotaan vasta ensi perjantaina, kun mun syöpäkontrolli on ohi ja lääkäri sanoo jotain. Pahimmillaan siinä on pieni aikaikkuna tehdä jotain, mutta voi leikkaus joskus tulla hyvinkin nopeella aikajanalla. Melko kylmä fiilis kuitenkin myös tänään.

Hermot melkein riekaleina

 

En tiedä teistä muista, mutta mulle tää AATEEKOON hallinta tuottaa suurta tuskaa aika ajoin. Noin ylipäätään elämässä mua kaikkein vähiten kiinnostaa minkäänlaiset urheilukisat ja heti hyvänä kakkosena tulee ATK eli mikä tahansa, mikä liittyy tietotekniikkaan! Mä kyllä käytän melko vaivattomasti tietokonetta ja tablettia, kunhan totun niihin, mutta armias taivas kun laitteeseen tulee päivitys, niin joudun ihan suohon. Ja torstai-iltana se taas tapahtui; päivitys. En alkuun edes huomannut ongelmaa, mutta jo hetikohta seuraavana iltana tuskailin, kun kuvien lataaminen ei onnistu blogiin. Ja nyt mä huomaan, että mulla on ollu sama ongelma ennenkin (tunnisteissa selkeesti lukee ’ongelma kuvien lataamisessa’) heh heh. Asia korjaantui lopulta ponnahdusikkunoiden ja evästeiden sallimisen kokeilemisen jälkeen välimuistin tyhjentämisellä. Huh.

Blogin kirjoittaminen on aika isossa roolissa mun elämässä näiden kriisien ja kaiken keskellä. Jos kirjoittaminen viedään multa pois, niin voi hyvää päivää, miten mä sitten selviytyisin? Ankeutuisin kyllä entistä enemmän. Vaan nyt oon samalla aika hiton ylpeä itestäni, sillä en ruvennu tän päivityshässäkän keskellä ollenkaan itkeen taikka raivonnu täyttä päätä. Jurnotin vaan ja selasin googlesta ohjeita. Joka toki järkevintä onkin. Googlettaa ohjeita nimittäin ja se pätee aika moneen tilanteeseen. Voi jessus tätä nykyaikaa. Miettikää jotain Jaakko Ilkkaa googlettamassa ’miten pääsen vapaaksi Turun linnan vankityrmästä’ tai Jeesusta googlettamassa ’näin muutat veden viiniksi’, tai Jumala googlettaa ’hyviä sunnuntainviettovinkkejä’…

Juoksentelua Tampereella

 

Niin se sitten eilinen meni tosi kivasti singahdellessa sinne ja tänne ympäri Tamperetta. Ensin kävin siellä - hmm josta en vielä puhu - sitten vein vähän videokasetteja Filmihulluun, joka siis ottaa vaihdossa vanhoja ostovideoita ja antaa niistä jonkun pienen summan, jolla voi valita itelleen uutta katsottavaa video- tai DVD-muodossa esimerkiksi. Aina en heti ehdi katella uutta, joten he laittaa koneelle mun nimellä ylös sen summan, mikä mulla on kulloinkin ’sisässä’. Sitten pompin apteekkiin, koska Tadexit ja verenpainelääkkeet uhkaa loppua. Tadexeista ei oo onneks ollu niin paljo oireita kuin Letroista aiemmin. Mutta apteekis käyminen on näin alkuvuodesta aina vähä hintavaa, kun omavastuu ei oo vielä täyttyny. Sieltä sit suuntasin labraan, jossa ei tarvinnu jonottaa yhtään ja pistäminenkin sujui helposti; ei kipua, mutta putkilo täyttyi heti. Tällä kertaa vaan yks putkilo, joka on harvinaista! Verikokeiden tulokset tuli aika pian labran appiin, paitsi tietenkään se syöpäantigeeni ei tullu. Sitä ei näy Omakannassakaan, joten katellaan. Just nyt tuntuu siltä, etten jaksa oikeen reagoida siihen kuinkaan. Odottelen neutraalisti.

Sitten olikin jo nälkä ja suuntasin kohti lounaspaikkaa, tosin UFFin kympin päiviä kävin kurkkaamassa matkan varrella ohimennen. Sovitin yhtä lantiopituista kriminkarvaturkkia, mutta jätin sen silti kauppaan. Toivon että joku muu ostaa sen ja muutenkin mulla on takkeja tarpeeksi. Lounasta menin syömään Tuomiokirkonkadulle lähelle sipulikirkkoa, eli suht uuteen Vietnamilaiseen ravintolaan Din Diniin. Valitsin lounaslistan ensimmäisen; Pho-keittoa naudalla, jossa oli riisinuudelia, korianteria, kevätsipulia jne. Oikein hyvä kokemus! Ja annos oli hätkähdyttävän iso! En ollu siis käyny täälä aikasemmin, enkä edes tienny koko paikasta, ennen ku luin Aamulehdestä, että he avaa toisen ravintolan pikapuoliin. Tänne palaan taatusti vielä.

Siitäpä olikin sitten helppo kipaista Koskariin, (=Koskikeskus, kaupungin vanhin ostoskeskus), jossa mua kiehtoi erityisesti hiljattain avattu Lush! Sen tuoksusta on valiteltu yleisönosastoon, mutta mua semmoset ei haittaa. Nenä toimii ehkä jopa huonommin, kuin pitkään aikaan. Lushilta menin siis ettiin juttuja mun tulevaan adventtikalenteriin, mutta kaikki tuotteet oli niin isoja, etten tiedä mahtuuko yksikään ostos niihin loodiin. Ostin kylpypommin, pienen suihkugeelipullon ja kylpyöljypalan. Ihanaa, että Lush on vihdoin Tampereella! Toivoinkin tätä joskus 10 vuotta sitten heiltä Helsingin liikkeessä. Lushin lähellä Koskarissa on myös The Body Shop, jossa oli sopivasti hurja ale! Kahmin siis monta tuotetta siihen samaiseen kalenteriini; käsivoiteita, naamarasvoja, yms. Ja nyt olikin sitten aika viedä ne valitsemani rannekellot - kolme kappaletta - patterinvaihtoon. Sitä odotellessa hiihdin viereiseen uudehkoon kauppakeskukseen Ratinaan, jossa kävin ihan vaan kuluttamas aikaa mun lempicappuccinon äärellä Robert’s Coffeessa. 

Saatuani kellot pääsin vihdoin koko päivän odottamaani saunaelämykseen Laukontorin Kuumaan. Siellä oli aika hyvin porukkaa, varmaan perjantain takia, mutta hyvin mahduin silti sukkuloimaan kolmessa erilaisessa saunassa; toinen sisäsaunoista on sähkösauna, toinen lempeämpi puusauna ja se pieni ulkosauna on myös puusauna kivalla näköalaseinällä varustettuna. Isot ikkunat näissä kahdessa sisäsaunassakin kyllä on ja isot vankat lauteet, joissa mahtuu vaikka lepäilemään. Lisäksi sielä tietysti on avanto suoraa Ratinansuvantoon, eli taatusti hyiseen veteen. Mutta yllättävää kyllä, se ei tuntunut yhtään kylmältä. Ilma oli melkein lämmin, sillä pakkasta ei ollut yhtään ja tuulikin oli vaimeaa.

Lopuksi lompsin Sokoksen Bacaro Doppioon juomaan kylmän soodan ja sen jälkeen Aasia Marketiin Kuninkaankadulle, josta ostan suunnilleen aina soijaa ja nuudeleita ja jotain kiinnostavia soosseja. Tän jälkeen mies hakikin mut kaupungista ja päivä oli taputeltu. Ihana olo kaikesta tästä piristävästä puuhakkuudesta, vaikka ilma olikin harmaa ja mielikään ei kauhean aurinkoinen alkuun ollut.

Kaikenlaisia juttuja

 

Tänään on se päivä, kun meen verikokeeseen. Jos hyvin käy, syöpäantigeeni on laskenut ja näen sen illalla omakannasta. Mutta voi myös olla, etten näe omakannasta mitään ja se olis tosi riipivää, että joudun odottamaan vielä viikon epätietoisena tulosta, jonka vasta lääkäri kertois mulle ens viikolla. Vaikka saisin huononkin uutisen tänään, se ei olis niin paha kuin odottaa itse epätietoisuudessa viikko, vaikka tulos on jo selvillä. Tämä syöpäasia tulee mulla jo itkuisiin uniin! Ja se on harvinaista, että näen ylipäätään nykyhetkestä unia.

Tänään on tulossa muuten kiva päivä. On yksi tapaaminen (kerron vasta kun nimet on sopparissa), on saunomista, käyn jossain syömässä, teen vähän ostoksia ja ehkä piipahdan kahvilassakin.

Kuvat on otettu Tamperelaisessa Runo-kahvilassa, jossa tapasin ystävää hiljattain.

Aikaa on

 

Tai ainakin ajan mittareita! Rupesin tänään penkomaan rannekellojani ja tällainen on tulos; omia on yhdeksän, isän kelloja viisi ja äitin yksi kello. Hetki sitten oli vielä anopin kello (jonka annoin bonustyttärelle) ja yksi, josta en edes ole varma kenen se on, mutta mahdollisesti äitin sekin. Riittääkö se? Ei tietenkään! Olen myös ostanut kirpparilta kasan romu-rannekelloja, koska mua kiinnostaa voiko niistä tehdä jotain. Pitää kelloa ranteessa koristeena (koska ne on rikki, eikä patterinvaihto auta.) Onko tässä mitään mieltä? No ei kyllä ole. Onko maailmanpolitiikassa mitään mieltä? No ei todellakaan! Siis saan anteeksi. En ole huonompi kuin herra T tai herra P, jotka keräilevät maa-alueita. Kiva harrastus, voisin laajentaa siihen seuraavaksi. Seisoa rynnäkkökiväärin kanssa naapurin tontilla huomenaamulla ja ilmoittaa, että tästä lähtien tämäkin tontti on minun.

Mutta mitäs tämä nyt on, miksi pengon kelloja? No koska mun rannekellosta loppui patteri loppuvuodesta ja nyt koetan päättää montako kelloa vien patterinvaihtoon, kun mikään niistä ei käy. Kahdessa kellossa on sen lisäksi vielä rikkinäinen ranneke, joka pitäis jotenkin saada uusittua. Eniten harmittaa tuo mustan rannekkeen kello, jossa on ’timantteja’ pyörimässä kellotaulussa. Sen ranneke meni rikki ekalla käyttökerralla ja sitä on tosi hankala vaihtaa, koska kiinnitys on niin erikoinen. Mietin jopa voisko suutari jotenkin auttaa ja liimata-ommella rannekkeen kuntoon.

Joo, tykkään siis kelloista(kin). Eritelläänpäs niitä vähän. Aarni-kellon (jonka ranneke on puuta) sain mieheltä. Hitto kun ne on hienoja, kattokaa nyt niitä! (Ei ole maksettu mainos tämä.) Sen ranneke on vähän iso, vaikka sitä on taidettu lyhentääkin. Mutta sitä voi pitää ranteenlämmittimen tai hihan päällä. Voisin haluta muitakin Aarni-kelloja, mutta ehkä selviydyn ilman niitäkin.

Regalin kellon ostin itse monta vuotta sitten, kun jotenkin hurahdin kelloihin. En siis väitä olevani kellokeräilijä, tai että ymmärtäisin kelloista mitään, mutta tähän pätee sama kuin autoihin tai moottoripyöriin - joista en ymmärrä tuon taivaallista, mutta joku on hienompi kuin toinen. Tässä Regalissa on nuo ihanat ’timantit’ ja kaunis hihnakiinnitys, joka osoittautuikin huonoksi, koska sitä ei niin vaan vaihdeta. Ärsyttää, että kellon ranneke repesi, kun ähersin reppua selkään ja laukku juuttui kelloon.

Tässä toisessa Regalissa on kolme piirrettä, joita olen aina inhonnut! ’Miesten ranneke’ eli tuollainen iso metalliranneke, iso kellotaulu (ei ole yhtään siro) ja suorastaan mauton ’bling bling’ eli nuo ’timantit’ niin hallitsevasti tuossa kellotaulun reunuksilla. Ostin tämän ihan heräteostona muistaakseni vitosella kirpparilta vuosia sitten ja yllätyin kun se toimi. Ja sitten yhtäkkiä tykkäsin tästä kellosta ihan kauheesti! Kaikista noista ’aina’ inhoamistani piirteistä huolimatta. Näin se elämässä menee, itseensä yllättyy koko ajan. No, mutta tämänkin kellon rannekkeen lukkoklipsi on nyt hajalla, joten rannekkeeseen pitäis ostaa myös kokonaan uusi lukko-osa tai sitten koko ranneke, sillä tuskin niitä lukkoja myydään erikseen. Oletan, että tämä on helpompi korjata, kuin tuo toinen Regal.

Sitten on Lidlin kello, merkiltään Auriol. Ostin tämän ystävän vinkistä Lidlistä monta vuotta sitten. Mitähän nää nyt Lidlissä mahtoi maksaa… ehkä kympin? Tämä oli mun mielestä kaunis (numerot on ’timantteja’ jos kuvasta ei näy) ja kuitenkin aika perus. Olen pitänyt tätäkin aika paljon ja nyt siitä on vaan patteri loppunut, muuta vikaa ei ole.

Toinen Lidlin Auriol-kello. Ostettu samaan aikaan kuin edellinen. Tässä kuvastuu mun persoona sillä, että siinä on jotain hassun kaunista hörsötystä, eli tässä tapauksessa noita kukkia. Tykkäsin kellosta aluksi paljon, mutta käytännössä ranneke on aika jäykkä ja onhan tämä vähän rohee kuitenkin. Tämä kellotaulu on siis melkein yhtä iso kuin Aarni-kellossa.

Joskus 90-luvulla näin näyteikkunassa Tampereella äärimmäisen pienen rannekellon, jossa oli paksu lasi ja violetti kellotaulu ja rakastuin siihen oitis. Mulla ei vaan ollu varaa sitä ostaa ja se jäi jotenkin mun aivosopukoihin pyörimään vuosikymmeniksi. Sen takia ostin kerran tämän pikkuruisen Mira-kellon (no en edes muista mistä ja koska, mutta ei se ole mulla hirveän kauaa ollut). Ongelmahan on vaan nyt siinä, että en ole enää parikymppinen, vaan keski-ikäinen nahistunut eukko, joka tuskin edes näkee näin pienen kellon viisareista tai numeroista mitään. Sitä paitsi usein muutenkin nykyään katson vahingossa sekuntiviisaria ja olen ihan kuutamolla, kun kello on jotenkin omituisen paljon tai vähän tai puolessa minuutissa onkin muka kulunut kuusi tuntia… tosin siltä elämä nykyään tuntuu, että voihan se olla joku universaali uus fysiikan laki myös.

Tämän söpön Daniel Wellingtonin ostin vuosia sitten tyylitietoiselta ystävättäreltäni, jolle tämä oli hiukan liian ’bling bling’ noiden timanttinumeroiden vuoksi. Minähän olin vaan ihan että wau wau, onpa hieno! Tämä on mulla vähän sellanen juhlakello. Nahkaranneke ja kaikkee. Koristeellinen, mutta yksinkertainen. Kermanvärinen kellotaulu! Jesh.

Ja sitten mun lempimerkki Olivia Burton, jonka kelloissa etenkin ennen oli paljon näitä hyvin kauniita kellotauluja. Harmi, ettei Burton enää näköjään harrasta näin satumaisia kellotauluja. Tässä kellossa on kauniin siroja lintuja ja kukkia (toisin kuin siinä Auriolissa - joka ei ole siro), ja ostin tämän joskus äitin kuoleman jälkeen, koska pikkulinnut ja kukat symboloi mulle äitiä. Tätä olen pitänyt paljon!

Ja vielä viimeisenä toinen Olivia Burton. Tämän ostin sen jälkeen kun äiti ja isä oli molemmat kuolleet, eli joskus 2017. Tämä symboloi mulle heitä molempia, heidän puutarhaharrastusta ja ihania kesäöitä lakeudella ja heidän puutarhassa. Tuoksuja, ääniä, kauneutta. Tätä kelloja olen pitänyt varmaan eniten. Pieni epäkohta tässä on se, että välillä tosiaan on vaikea hahmottaa hyvällä keski-ikäisen näkökyvyllä että mitä se kello nyt oikein onkaan. (Pirhanan sekuntiviisari!) Sen verran vielä tähän loppuun, että kaikkiin kelloihinhan ei kannata yhtä aikaa ostaa uutta patteria. Patteri kestää kellossa pari-kolme vuotta ja jos käyttää yhtä kelloa kuukausikaupalla, (kuten minä), niin monen kellon patteri ehtii loppua ennen kuin sitä saa ranteeseen vielä ollenkaan. Siksi taidan ostaa vain kolmeen kelloon patterit tällä kertaa. Puolen vuoden tai vuoden kuluttua voi sitten vaihtaa lisää niitä pattereita. Tämän ku pistäis kalenteriin, niin koskaan ei olis se tilanne, että mitä hittoa, kello on mykistynyt!

 

Unettomuus ja ankeus

 

Syön melatoniinia, joka kyllä auttaa nukahtamaan, kunhan sen ottaa säännöllisesti samaan aikaan ja malttaa odotella reilun tunnin sitä superunista oloa. Mulla on tapana ottaa melatoniini kymmenen aikoihin illalla, jotta herään mukavasti kahdeksan maissa. Aika usein käy kuitenkin niin, että asiat pyörii mielessä niin vinhasti, että oon valveilla vielä neljältä tai viideltäkin. Seuraava päivä on masentava ja harsoinen. Tänään on sellainen päivä.

Useimmiten unettomuus tulee stressin takia, kun alan murehtia monia asioita, mutta joskus harvoin mietin jotain asiaa niin innostuneesti, että uni kaikkoaa. Syövän aikajanalla oon ollu uneton reippaasti enemmän kuin koskaan tähänastisessa elämässä. Sytot aiheuttaa osan unettomuudesta, mutta kaikenlainen huoli ja harmistus toisen ison osan. Pahimmillaan tuntuu herätessä siltä, että mitä tämä kaikki kannattaa, mitä ideaa on edes elää. Mielessä välähtää ajatuksia siitä, että mitä jos vaan antaisin periksi. Sanoisin ihmisille, että mä en enää jaksa, enkä välitä, ei huvita enää ratkoa mitään ongelmia. Ja se toki onkin edessä jos terveystilanne kääntyy huonoksi.

Kuitenkin vielä useimmiten jaksan suunnitella kivoja asioita ja ensi perjantaina mulla on esim ristiriitainen päivä, kun menen tapaamaan erästä ihmistä järjestääkseni yhden tosi kivan jutun elämääni ja sen jälkeen menen sinne verikokeisiin, jonka tulosta pelkään niin paljon. Jos se kiva juttu toteutuu, se tulee todennäköisesti helmikuun aikana ja saan ajatuksia muualle sen myötä. Toisaalta voi olla, että en pysty keskittymään siihen ja siitä tuleekin tuskan, pelon ja itkun paikka. Joka tapauksessa yritän toteuttaa tämän asian, joka on mulla ollut haaveena ainakin 10 vuotta. Hieman stressaavaa on, että sille asialle on aikarajat; sen pystyy toteuttamaan vain tänä vuonna ja sitten siitä on luovuttava, vaikka se olisikin toteutunut.

Jokainen päivä tuntuu sen lisäksi kilpajuoksulta elämän kanssa. Koetan toteuttaa bucket listaa niin paljon kuin mahdollista, vielä kun voin. Koetan järjestää ja inventoida ja tehdä poistoja kotona, jotta en jättäisi aivan silmitöntä kaaosta jälkeeni. Tämä kilpajuoksu alkoi viime huhtikuussa lääkärin sanoista, että nyt sulla on vielä suurempi todennäköisyys syövän uusiutumiselle jatkossa (suurempi kuin se tavanomainen 80% munasarjasyövässä) ja se voi uusiutua vielä nopeammin (kuin edellinen, joka uusiutui vuodessa). 

Viime keväänä ajattelin, että on saatava lapsuudenkodissa viimein se yläkerta kuntoon ja järjestykseen kesän aikana, koska jos pahin tapahtuu, niin mulla ei ole aikaa, eikä jaksamista järkkäillä sitä tänä vuonna. Että jos se olis valmistunut viime syksyyn mennessä (ennen kylmiä ilmoja, jolloin esim vinttikomeroa ei enää voi järjestää) niin nyt voisin vaan mennä sinne lepäämään ja lataamaan akkuja. Katsella ympärilleni ja nauttia siitä harmoniasta siellä. Että myös mahdollisen syövän taas uusiutuessa, eli elämän paskimmalla hetkellä, voisin vaan nauttia kaikessa rauhassa siellä esi-isien tanhuvilla ilman ikuista kaaosta ja keskeneräisyyttä. No, se ei sitten toteutunut. Se oli mulle aika raskas juttu. Toivon vaan hillittömästi, että pystyn tänä vuonna tekemään sen loppuun. Kaikki riippuu niistä verikokeista ja TT-kuvasta ensi viikolla.

Ai pitäisi vaan kuluttaa?

 

Kummastelen tätä taloustilannetta ja etenkin sitä, että ihmisiä kehotetaan nyt vaan kuluttamaan! Hätäkös heillä on kuluttaa, joilla pätäkkää riittää, mutta kun koko ajan ihmisiä jää paljon työttömäksi, niin se on eri juttu. Millä kulutat, jos tilille kilahtaa se ankein 592€ kuukaudessa? (Vaikkakin niillä just työttömäks jääneillä on kyllä usein ansiosidonnainen, joka voi olla enemmän kuin monen bruttopalkka). Mutta siitä pikkuriikkisestä alimmasta työttömyyskorvauksesta maksetaan laskut, matkustus (olkoon se sitten bussikortti tai bensat ja muut auton menot) ruoka, mahdolliset lääkkeet ym. Mutta niinhän se on aina ollut, että ne hyväosaiset on aivan kuutamolla siitä millaista on elää vähäisillä tuloilla! Mutta tämä on kuitenkin monitahoisempi asia, kuin kaksi ääripäätä, rikkaat ja köyhät.

En oikeen tiedä miten asioita pitäisi hyväosaisille vääntää rautalangasta. Mutta samalla myös mietin keskiluokan ihmeellisiä kulutustottumuksia. Maksetaan aika yleisesti kotoa muuttaneen lapsen menoja; miksi? Pitäis antaa lasten itsenäistyä! Yhä jatkuva paapominen on karhunpalvelus. Mutta myös sellaiset tottumukset että täytyyhän joka syksy ostaa uudet talvikengät tai ’kun ei ole mitään päällepantavaa’ niin ostetaan sitä koko ajan lisää. (Eikä silti koskaan ole mitään päällepantavaa.) Tai kun julkaistaan uusi astiasarja, se pitää heti saada ainakin osittain. Sellainen ’pitää saada’ on kummallista harha-ajattelua. Ihan oikeasti ihmisellä pitää olla perusvaatteet, petivaatteet, asunto, ruoanlaittovälineet ja ruokaa. Kaikki muu tulee siihen päälle ekstrana ja ylellisyytenä. Jos on rahaa ostaa koko ajan ylellisyyttä, niin hyvä, mutta älä samalla marise sitä miten vähän rahaa on.

Tämä liittyy vähän siihen, että mua ärsyttää, jos ihmiset saa tonnikaupalla kuukaudessa rahaa ja silti mankuu koko ajan, että ei ole rahaa. Tekis mieli sanoa, että menkää kokeilemaan hetkeksi rutiköyhän elämää. Ja sitten kun palaatte omaan hattaraelämäänne, niin huomaatte miten hyväosaisia olette. Pitäiskö perustaa sellainen kodinvaihto-tyyppinen systeemi, jossa pääsee kokeilemaan toisen elämää? Sama konsepti kuin rikkaat ja rahattomat-ohjelmassa, paitsi mun näkökulmasta ne köyhät on siinä todella harvoin ihan rutiköyhiä.

Nykyään ajatellaan ihan hyväksytysti, että köyhyys on suhteellinen asia. Mä taas ajattelen, että se on enempi absoluuttinen asia. Että jos mulla on vaan neljännes siitä kaikesta marengista, jota jollain kermakakkuihmisellä on, niin mä en ehkä ole silti köyhä. Jos mulla ei ole juuri mitään, olen kiistämättä köyhä. Samalla suhteellisuuslogiikalla joku Nalle on köyhä, jos hän muuttaa öljysheikkien joukkoon. Voi voi. Mutta aivan erityisesti ärsyttää sellainen näköalattomuus, kun sanotaan, että no mene vaan töihin! Samalla kun Suomessa on koko ajan häviäviä työpaikkoja? Ja osa-aikatyöstä rangaistaan. Aika usein köyhyydessä eläessäni olen ajatellut, että voi kun olis niitä vanhoja perustöitä, joihin ei tarvita koulutusta ja joihin jokainen pystyy; kengänkiillottajia, juoksupoikia, kadunlakaisija, kirjeenkääntäjiä… esimerkiksi. Aina tulee joku kukkahattupää heristämään sormea, että ’nehän ovat ihmisarvoa alentavia töitä, ei sellaisia saa olla’, mutta entä jos itse haluaisin edes jotain tuollaista työtä, edes osa-aikaisesti, niin eikö se kukkahattujeesus ole juuri se ihmisen alentaja? Sehän tässä määrittelee, että mä en ole mitään.

Lopputarkennukseksi vielä sanon, että mä en koe olevani enää rutiköyhä. Olin sitä silloin, kun asuntoni seitsemästä huonekalusta yksikään ei ollut mun oma, kun mulla oli yksi takki ja yhdet kengät, yksi kattila ja yksi lautanen. Siinä hoidin pientä vauvaa ja pesin pyykkiä käsin. Ei ollut radiota, televisiota, autoa, polkupyörää, puhelinta, sanomalehtiä (saati muita lehtiä), tietokonetta… ainoat laitteet kodissa olivat sähköhella ja jääkaappi. Tuollaisessa tilanteessa elin yli vuoden. Sen jälkeenkin kaikki oli vähäistä. Olen joka päivä kiitollinen, että olen päässyt vähin erin nousemaan sieltä pois. Mutta mä saan joka kerta lavantaudin kun kuulen jonkun, jolla on vittu kaikkea, marisevan siitä miten ei ole rahaa. Pese se monokkeli ja kato uudelleen sinne rahamassiin!

Miltä tuntuu pelätä syöpää vuodesta toiseen

 

Nyt kun mun ekasta syöpädiagnoosista on kulunut reilut 2,5 vuotta ja toisesta noin vuosi ja odotan taas lisätutkimuksia sen takia, että tutkitaan miksi syöpäantigeeni on taas (joulukuussa) noussut, niin voin vaan sanoa, että tämä on pysyvä aihe mun elämässä. Tämä pelko ei häviä varmaan koskaan. Tää tietysti tuntuu ihan erilaiselta kun sillon terveenä joskus vähän huvittuneena saatto tokasta, että ’onkohan mulla joku syöpä’ jos sattui johonkin. Tämä tuntuu sellaselta, kuin joku painajaisten musta hahmo olis koko ajan mun olan takana. Aamusta iltaan joka ikinen päivä. Joinakin kivoina hetkinä se ei ole aktiivisesti mielessä, mutta monesti se on niissäkin sellasessa muodossa, että saankohan tehdä/kokea tätä asiaa vielä pitkään, vai onko tämä viimeinen kerta?

Pelkoonkin jotenkin turtuu kuitenkin. Enää en ole sellaisessa tilassa kuin ekan diagnoosin aikana, kun tuntui, että koko elämä romahti ja mitään toivoa ei ole. Nyt teen kaikenlaisia asioita kiivaalla tahdilla juuri siksi että tulevaisuus on niin epävarma. Jos mulle nyt tulee ens viikolla uusi diagnoosi, niin se olis jäätävää ja hirveää, mutta siinä ei enää romahda niin paljon, sillä täyttä terveyttä ja elämänvoimaa siinä mielessä kuin terveenä, ei enää ole. Ei samalla tavalla ole mitä romahtaa!

Mä huomaan, että vaikka luulin jo sytojen jälkeen olevani aika hyvässä henkisessä nosteessa, niin takapakki ja itku tulee ihan pienistä asioista. Joku vastoinkäyminen saa tosi helposti itkemään. Jopa sellainen tilanne, joka kävi mulle tänään työkkärissä, kun virkailija puhui kevään ja ens syksyn työvoimakoulutustarjonnasta sai mut itkemään, kun mieleen tuli, että enhän mä tiedä oonko elossa edes silloin… Olo on vähän kuin syksyn kuivuneella lehdellä, joka rapisee palasiksi pienenkin tuulenvireen takia.

Tiedän, että on paljon ihmisiä, jotka on vakavammassa tilanteessa terveytensä kanssa kuin minä, mutta mun kokemusmaailma on kuitenkin nyt tämä. Jokaisella se on omansa ja mä voin puhua vaan omasta puolestani. Pelko on läsnä elämässä ja kaikkeen suunnitteluun liittyy ajatus, paitsi jos…

Pahin ja julmin lyttäys, johon nyt voi törmätä, (ja olen törmännyt) on että sanotaan ’on tässä muillakin syöpää’ tai että ’on tässä muutakin ajateltavaa’. Jos mä olisin vielä nuori, niin ryhtyisin ehkä lukemaan psykologiaa (ehkä sen teenkin vielä!), koska en voi käsittää ihmisten käytöstä monessakaan tilanteessa! Ihmisen aivoitus on kyllä hyvin monimutkainen asia, jota on todella vaikea ymmärtää.

Mä oon saanu kannustusta hakea terapiaan, joten se on seuraava asia, jota alan selvitellä. Voi toki olla, ettei sinne pääse, kun niin paljo leikataan nykyään, mutta selvittelen asiaa. Ja kerron niistäkin kiemuroista täällä, se on selvää. Mulle ei ole mikään ongelma kertoa blogissa näistä asioista, sillä ajattelen, että jos vain yksikin ihminen kokee saavansa apua mun teksteistä tai pääsevänsä jollain tapaa eteenpäin omassa elämässään niiden takia, niin se on enemmän kuin hienoa! Mitä hävittävää mulla on? Elämä, ja sitä ei multa voi viedä kuin sairaus, ei jonkun toisen mielipide tai ajatus. Vaikee kuvitella, että joku ois tossa vieressä osoittamassa sormellaan, että he hee sulla on ihan paskaa, onpa mahtavaa! No kyynisenä ihmisenä tiedän että sellasiakin on olemassa, mutta tulkoon vittu mun eteen riekkumaan, niin annan turpiin.

Tällä viikolla meen uusiin verikokeisiin, jotta nähdään mihin se ennen joulua otettu veriarvo on suunnannut kulkuaan ja ens viikolla meen TT-kuvaan, jotta nähdään onko syöpää jossain. Ens viikolla on myös syöpälääkärin vastaanotto, jotta saan kuulla mikä on tilanne. Täytyy sanoa, että on vähän hermostunut olo ja kylmäävä fiilis.

Listoja ja kaiken laskemista

Musta tuntuu, että moni piirre vain pahenee iän myötä ja yks niistä on mun into tehdä kaikesta listoja.  Ajattelin nyt vähä kertoa mistä kaikesta näitä listoja syntyy. No ensinnäkin se juuri esitelty bucket list vaan laajenee; tällä hetkellä asioiden kategoriassa on jo 18 juttua. Ihan kauheestihan sitä ei tietenkään kannata paisuttaa, koska muuten kaikki jää tekemättä ja sen olis kuitenkin tarkotus olla kooste jossa on vaan tärkeistä tärkeimmät.

Mutta esim tämän tabletin muistiinpanoissa on seuraavanlaisia listoja; 

Tampereen mielenkiintoiset ravintolat (joita aion testata)

Kiinnostavat hotellit (joihin haluan mennä)

Suomen ruukit (joihin olis kiva mennä)

Ihmiset lapsuudenmaisemissa (joita yritän voida tavata - uskokaa tai älkää, heitä on 30)

Kasvit (joita haluan puutarhaani)

Isoisän lapsuudenkodin asukkaat eri aikoina

Kiinnostavat galleriat

Spa- ja vaihtoehtohoidot (joita haluan testata)

Vaatehankinnat ja vaatepoistot (kunkin vuoden aikana)

Ostokset (joita olen tehnyt kunkin vuoden aikana)

Luetut kirjat

Uimahallit ja saunat (joissa aion käydä)

Ompeluideoita

Hankittavia kirjoja

Kesäistä tekemistä

Vaatelista (omistamistani vaatteista suurpiirteisesti)

Kotivaralista (mitä pitäisi olla koko ajan jemmassa)

Viherkasvit kotona (ja niiden hoito-ohjeet)

Parfyymitesterit ja isot pullot (joita minulla on)

Kivointahan listoissa on niiden laatiminen. Yleensä totuus on se, että aika harva lista on aktiivikäytössä ja moni lista häviää historian hämäriin heti laatimisen jälkeen. Ajattelen kuitenkin, ettei listoja pidä ottaa niin otsa rypyssä, että niistä saa stressiä taikka ahdistuu jos joku lista jää unholaan. Mun mielestä listat on vähän sukua sille, että lasken kaikkea lähes koko ajan. Haluan esim tietää aina lukiessani, että monennellako sivulla olen ja montako sivua on jäljellä tai kuinka monta sivua on seuraavaan lukuun. Tai kauanko joku elokuva kestää ja kauanko on katsottu, sekä kauanko on jäljellä. Voi kuulostaa pinkeeltä ja ehkä se sitä onkin, mutta mulle se tuo rauhan. Tai että montako kilometriä on perille jonnekin ja montako kilometriä on jo ajettu ja kuinka kauan työpäivää (tai mitä tahansa päivää) on takana ja kauanko edessä. Montako päivää viikosta on kulunut ja montako jäljellä. Tätä voisin jatkaa loputtomiin. En tiedä haluaako mun aivot käsittää kaiken matemaattisesti vai oonko vaan erityisen kajahtanut, mutta enpä oikeestaan välitäkään tietää. 

Tällä ja OCD:llä (Pakko-oireinen häiriö) mahtaa olla jotakin tekemistä keskenään. Mua tämä laskeminen ei kuitenkaan ahdista, enkä koe, että se vie päivästä leijonanosan. Mutta olis aika kiintoisaa kuulla mitä sinä lasket ja listaat, vai etkö tee kumpaakaan. Ihmisiä on tässäkin asiassa taatusti aika moneen junaan!

 

Monta rautaa tulessa

 

Vuoden kahvilaelämä pyörähti käyntiin Ruuskasentalon Pyymäellä. Siitä on tehty lämmin ja viihtyisä paikka (edellisen kahvilan aikaan palelin aina tässä ikkunapöydässä) ja palvelu on tosi ystävällistä. Tapasin siellä ystävää jonka kanssa on aina hauskaa ja syvällistä ja lämmin ja ymmärtäväinen tunnelma. Sellaisesta saa akut täyteen hyvää energiaa!

Nyt yhtäkkiä huomaan, että mulla on monta rautaa tulessa yhtä aikaa! On tosi kivoja juttuja tulossa helmi-maaliskuun aikana. Oikeastaan se ei vaatinut kuin vähän sen miettimistä, että mitä todella haluan nyt lähiaikoina toteuttaa, yhteydenottoja ja joitakin tapaamisia. En kerro vielä mitä ne ovat, mutta jotain tosi erilaista, mitä olen ikinä tehnyt, sen voin luvata! Katsotaan myös kevään ja kesän mittaan poikiiko niistä jotain lisää, jotain jatkuvaa ja jotain uutta. Ja tämäkin oikeastaan osittain lähti bucket-listasta, siitä, että selvittelin hitusen asioita netissä ja tein itelleni to do-listan, jota kävin kohta kohdalta läpi tällä viikolla yhtenä päivänä. Ällistyin oikein siitä, miten ystävällisen vastaanoton sain eri tahoilta ja miten sain muutkin ihmiset innostumaan suunnitelmistani. Tästä vuodesta tulee seikkailujen täyttämä elämyshelminauha!

Ajattelin luopua sitku-elämästä

 

Tässä äsken tepastellessani -25 asteen pakkasessa aamutuimaan, mieleen pamahti tyytyväisyys siitä, että oon vihdoinkin ryhtyny tekeen asioita, jotka on vuosikausia - ehkä jopa 10 vuotta - olleet ’mä teen sitten kun’… sellanen Sitku-elämä on aika rasittavaa, koska se työntää asioita eteenpäin niin ku lumiaura ja lopulta joka puolella on kauheita valleja ja jo pelkkä ajatuskin kaikesta tekemättömästä ja kaikesta keskeneräisestä projektista uuvuttaa.

Mulla on ollu esim vuosikausien läjä parsittavia villasukkia ja lapasia, koska en pysty heittään meneen mitään, ellei se ole tosi rikki, eli käyttökelvoton ja siksi hilloan parsittavia vuodesta toiseen. Mutta nyt pari päivää sitten otin itteeni niskasta kiinni ja parsin miehen hanskat ja siitä innostuneena otin eilen illalla oman villasukkakassini esiin ja sain kertaheitolla parsittua seitsemät sukat! Vielä jäi viidet + viidet lapaset, mutta tää oli iso helpotus! Ei sillä, ettäkö sukat tai rasat loppuis kesken, ehei! Mulla on kaapissa käytössä varmaan 25 rasat, niin että ennemminkin ahdistaa se määrä. Siihenkin keksin muuten keinon juuri. Pidän kutakin paria vaikka vajaan viikon, niin tulee kaikkia vähä pidettyä. Enkä saa ehkä ikinä enää ostaa uusia lapasia! (Hankalaa on, että mua kiinnostaa kauheesti kaikenlaiset uudet neulekirjat ja melkein oon jo ryhtyny projektiin, että teenpäs itelleni jotkut ihanat kirjoneulesukat… auts!)

Toinen juttu joka on jumittanu ties montako vuotta; kenties yli 10v? on yks hame, jonka ostin kerran Tallinnasta. Se on sellanen kirjailtu villakangashame, joka on vähän kansallispukumainen, mutta tosi erilainen kuin Suomen vastaavat. Tämä on lyhyempi ja helmassa on tekokuituröyhelö (jonka purkamista olen pohtinut). Hame on lämmin talvihame, mutta se ei alunperinkään mahtunut mun päälle! Se on siis ehkä 10 vuotta odottanut kaapissa sitä, että kapenen jollain ihmeen hysteerisellä äkkirysäyksellä - jota ei kumma kyllä ole kuitenkaan tapahtunut. Viikonloppuna otin hameen hyppysiini ja purin vyötärökaitaletta ja sitten pari laskosta ja ompelin hakaset eri kohtaan ja näin sain siihen 10cm lisäleveyttä ja se mahtui päälle! Lähempää tarkastelua tuo ompelus ei siedä, mutta vyötärö onkin paidan alla piilossa. Oon kyllä hyvä ompeleen käsin, mutta en jaksanut ryhtyä kehittelemään lisäkangasta kesken loppuvaan vyötärökaitaleeseen, joten näillä mennään. Ei silti yhtään haittaa.

Ja nyt kun on kunnon pakkaset, voin tepastella hameessa edelleen! On mulla kyllä itse kangaspuissa kudottu villahame myös, joka oli mun omissa häissä päällä, mutta en oo edes uskaltanu kurkata sitä pariin vuoteen, koska pelkään, että joku ötski on rouskinu siitä kappaleita. Nyt voisin ottaa senkin käyttöön ja sitten säilöä sen kunnolla pukupussiin jatkossa. Ikävintä oli, kun mun lapsen mulle ompelemassa italialaisessa ohuessa villakankaisessa mekossa oli kaksi pikkuista reikää, kun ötökkä oli löytänyt sen henkarista ja melkein itkin, kun harmitti niin! Nyt olen pohtinut voisinko jotenkin paikata sitä, ilman että sen staili kärsii. Tai että mitä ihmettä tekisin sen kanssa. Rintakoru outoon paikkaan? Tai joku hyperkaunis kirjailu…

Mistä nautin tammikuun alussa

 

Tähän mennessä olen jo nauttinut Bucket listan jutuista pari; olen käynyt syömässä Lie-Mi -ravintolassa papaijasalaatin. Se oli vähän tulinen (siis jonkun muun suuhun varmaan aika äärirajoilla) ja tykkäsin! Sen lisäksi olen ollut Rauhaniemen kansankylpylässä avantosaunassa (niissä molemmissa) ja kahdesti avannossa (kun pakkasta oli -8 astetta ja tuuli tuiversi vaakatasossa aika kovasti), sekä siinä superihanassa Saunatemppelissä eli Jurttasaunassa ja sen avannossa kerran. Oih, mikä nautinto!

Olen myös nähnyt ketun, joista lumoudun aina, koska uskon, että kettu on mun voimaeläin. Sekä kauriita moneen kertaan. Olen tehnyt jääkakkuja omaan pihaan ja ihastellut pimeällä Hämeenkyrössä 8 km pituista jäälyhdyin molemmin puolin koristettua Trossitietä, käynyt hyviä keskusteluja rakkaiden ihmisten kanssa ja saanut voimaa auringonvalosta! Olen käynyt kylässä ja laatinut to do-listoja, hoitanut asioita ja ollut valoisa. Ja vähän jännittänyt ensi viikon verikoetta, mutta koettanut huiskia sitä pois mielestä niin paljon kuin mahdollista.