Forssa pikaisesti

 

Meidän oli kyllä tarkoitus mennä Forssa picniciin, mutta kuinkas ollakaan, alueelle ei saanut mennä asuntoautolla edellisiltana ja seuraavana aamuna olimme liian nuutuneita ja kuumissamme, jotta olisimme innostuneet isosta tapahtumasta.

Löysimme puskaparkin ihan vanhan tehtaan kupeesta. Kävimme tehtaan sisäpihan terassilla syömässä dippikorin, joka yllätti maukkuudellaan. Seuraavana aamuna kiersin kaiken vielä kameran kanssa ja kurkistin museokauppaan ja Kuosikeskukseen.

Olin joskus hyvinkin innoissani Forssan tehtaan museokeskuksesta. Nyt jaksoin nippa nappa innostua museokaupasta. Jos et ehdi kiertää koko museota, käy ainakin museokaupassa! Sanoi joku joskus viisaasti.

Täällä valokuvaillessa mietin, että kuinkahan monta kymmentä tuhatta neliötä (tai enemmän) vanhassa tehtaassa oikein on tiloja ja kuinkahan monta prosenttia niistä mahtaa olla käytössä. Ei se nyt autioltakaan vaikuttanut; siellä oli ainakin museo, kuosikeskus, oppilaitos, ravintola, kirjasto, kirppis…

Jaksoin joskus innostua valtavasti myös vanhoista tehtaista. Nykyään voin kyllä sanoa pitäväni niistä, mutta koska olen niissä niin paljon hengannut, niin aika ihmeellinen tehdas saa olla, jotta oikein innostun. (No Werla kyllä oli.)

Forssan kehräämön rakennustyöt alkoivat 1847. Kehräämön kaveriksi rakennettiin myöhemmin lankavärjäämö, kutomo, sekä Suomen ensimmäinen teollinen kangaspaino.

Kuosikeskuksen kiersin kokonaan - no, pienihän se onkin. En tiedä mikä minua vaivaa, mutta tämmöiset kankaat ei vain enää saa innostumaan. Tai onhan tuossa 3-5:llä rivillä kauniitakin.

Punainen oli ainakin lapsena lempivärini, niin näppäsin sitten kuvan punaisista tilkuista. Täällä saa hypistellä kaikkea. Tai muistaakseni sai. Minä en hypistele museoissa yleensä, vaikka saisikin.

Tämä painotelajuttu oli kyllä valaiseva. (Kangas tosin kamala.)

Katosta roikuskelevia tilkkuja. Tämmöinen näytteilleasettelu nähtiin jo Vapriikin näyttelyssä Finlaysonilla (Työväenmuseon sivutiloissa) aikoinaan.

Tässä minun silmäni lepää! Mitähän ihmettä tapahtui joskus 1960-luvun loppupuolella, kun kankaat olivat yhtäkkiä aivan erilaisia kuin ikinä ennen? Sitä ihanuutta ei kestänyt kovin montaa vuotta. Aini Vaari ja Marjatta Metsovaaran kankaat olivat upeimpia.

Näytteilleasettelu on tässä vähän tökkivä. Tulee ihan silityslauta mieleen. Ja tuo ristikko taustalla on kolkko.

Keskimmäinen kangas on hauska, vaikka onkin vähän liian hailakka.

Tämä näytteilleasettelu oli ihan kamala. Miten tulee edes mieleen tehdä tämmöinen pötkyläseinä? Ei tuosta edes oikein näe kankaiden kuviota kunnolla.

Muumit on tietysti aina ihania. Mutta on nämäkin omituisesti laitettu esiin. Aika usein mietin, että kuka näitä keksii, kun katselen museoiden näyttelyitä…

1970-80-luvuilla kankaat oli hirveitä. Siis pääosin. Ainakin kun vertaa niihin 60-luvun lopun kankaisiin. Mikähän siinäkin oli? Maailmasta tuli tylsä. Lähes kaiken muotoilun suhteen.

En tiedä olenko itse tylsä, mutta näin mielestäni kankaat tulivat näyttelyssä parhaiten esiin! Ja vielä selattavina. Vaikka suhtaudunkin museoesineiden koskemiseen kielteisesti missään tapauksessa.

Uusia kasveja

Kävin hiljattain Tuurissa Keskisen kyläkaupassa. Siellä hortoilin jättimäisten tavarapaljouksien läpi, etsien tuoksukynttilöitä ja huonetuoksuja, koska siellä ne on halpoja ja silti hyviä. Siinä matkalla törmäsin viherkasviosastoon (josta en tiennytkään aikaisemmin) ja sehän se oli sitten ylipääsemätön rasti.

Olin jo joku toinen kasvi kädessä, kun näin tämän - joka on joko helmivillakko tai hernevillakko (ihan täsmälliseen varmuuteen en ole vielä päässyt) - ja katoin, että ei vitsit, tuo on kyllä ihastuttava kasvi ja harvinaisempi, koska en ole törmännyt siihen kai koskaan ennemmin, paitsi kuvissa. Ja samalla nappasin kainalooni tuon ihanan ruukun! Olen näet tykästynyt niiden vanhan ajan ruukkujen lisäksi nykyään uusiinkin kauniisiin ruukkuihin!

Seuraavaksi bongasin tillandsian, joka oli tuommoinen pitkänhuiskea ja siis eri kuin se, jonka ostin Viherlandiasta keväämmällä. Olen saanut sen pidettyä elossa - fanfaarit - ja ilmeisen hyvinvoipana, joten uskalsin ostaa sille kaverin!

Ja sitten vielä toisenkin tillandsian, joka pilkistää purkin pohjalla sen vanhan yksilön vieressä. Tämä oli mielestäni isokokoisempi ja jotenkin erilainen ja ajattelin, että voihan niitä keräillä erilaisia, kun ne nyt kerran tykkää elää meillä.

Lopulta aloin pohtia, että onko se sittenkään niin erilainen… no, ehkä se on paksumpilehtinen ja rotevampi kuin se ensimmäinen. Ne tykkää olla lasipurkissa, johon suihkautan niille pari sumupullon suihkausta vettä noin kerran viikossa tai parissa ja se tuntuu riittävän hyvin. Vuosia sitten tapoin yhden tämmöisen aika pian, ilmeisesti kastelemalla liikaa.

Ja sitten haluan esitellä vielä meillä jo ehkä vuoden verran asustelleen pilkkubegonian, joka on innostunut kukkimaan!! Huomasin kukan viiveellä ja ilostuin kamalasti. Olen selvästi tehnyt jotain oikein! Mutta mitä se on, niin siitä ei ehkä ole hajuakaan. Tosi kaunis kukka kuitenkin. Ja se on kukkinut jo parisen viikkoa.

Aamu puutarhassa

 

Tiedän nyt mitä isä tarkoitti puhuessaan kesäaamujen ihanuudesta! Ei saa nukkua ohi aamujen ja ohi elämän. Vaikka en vieläkään kykene heräämään viideltä tai neljältä, en edes kunnolla seitsemältä, nautin silti arkisin eniten kartanon aamuista ja hiljaisuudesta. Siitä hetkestä, juuri ennen kuin joku remppamies pamahtaa sisälle ja alkaa takoa vessanpyttyjä lekalla irti tai mitä hemmettiä milloinkin tapahtuu. (Mietin, että pelästyvätköhän kummitukset koskaan? Juuri kun johtava kummitus herra Nottbeck on asettunut lepotuoliin jonkun geologiaa käsittelevän ranskalaisen teoksen kanssa, joku järkyttävä tyyppi takoo tunnelman pirstoiksi 130 vuoden päässä. Yhtä aikaa siellä ja tässä.) Minä nautin siitä hetkestä kun olemme vain me, minä ja Nottbeckien aavistuksenomaiset henget. Tänä kesänä on satanut paljon, enkä ole saanut itseäni liikkeelle edes picnicin vertaa, edes tuohon viiden metrin päähän puutarhaan! Yhden kerran päätin sateisen yön jälkeen lähteä nuuskimaan aamuilmaa, kun puutarha kimalsi auringossa, ja tältä sinä aamuna näytti. Otin vauhtia sisältä ja nautin maljakossa olevista kukista ja kasvien varjoista ennen ulos lähtöä. Tätä pitäisi tehdä enemmän, mutta miksi elämä on niin tahmeaa, että sitä vain juuttuu paikoilleen, eikä pääse repäisemään itseään liikkeelle edes vähän vähää?

Mäntän kuvataideviikot 2026, Pekilo 3

 

Julkaisen vielä viimeiset Pekilon teokset, joita kuvasin. Videoteos, jossa viisi eri ihmistä soittaa eri instrumenttia eri ympäristössä oli tämän näyttelyn parhaimmistoa. Se ei tietysti avaudu kuvista, mutta julkaisen joka tapauksessa kuvat soittajista, jotta voitte nähdä missä eri paikoissa eri istrumentit puhuivat. Huonetilassa soi musiikki, joka muodostui näistä kaikista yhdistettynä.

Heta Kuchka ja Minna Leinonen; ’From me to View’

Heta Kuchka ja Minna Leinonen; ’From me to View’

Heta Kuchka ja Minna Leinonen; ’From me to View’

Heta Kuchka ja Minna Leinonen; ’From me to View’

Heta Kuchka ja Minna Leinonen; ’From me to View’

Stig Baumgartner; ’Läpinäkyvät identiteetit 2’

Göran Torrkulla; ’Hustavla’ - till minnet av Gunnar Björling

Tankarunoja Tuomas Anhavan Suomennoksina

Tankarunoja Tuomas Anhavan Suomennoksina

Tankarunoja Tuomas Anhavan Suomennoksina

Tankarunoja Tuomas Anhavan Suomennoksina

Göran Torrkulla; ’Argumentum ex silentio’ - till minnet av Kazimir Malevich

Charlotta Östlund - yksityiskohta

Senja Vellonen; ’Hiljainen talo’, ’Sinisten hetkien kirja’, ’Kuunvalossa’

Georg Grotenfelt; videoteos Pentti Linkolasta