Siitä Iisakkilan Juhosta… (mies parka!)

 

…vähän enemmän vielä. Hänet mainitsin tässä postauksessa ihan hiljattain. Haluan kirjoittaa vähän hänen perheestään; vanhemmista, isovanhemmista, sisaruksista, morsiamesta/vaimosta ja appivanhemmista, sekä lapsista tottakai. Hänen elämässään on yllättävä käänne, joten haluan palata häneen. Hänhän on siis esi-isäni, joka on syntynyt 1774 Ilmajoella. Hän asuu Peuralan kylän Peuralan talon (joka on kirkkoherran asuttama kartano jo tuolloin) lampuotitilalla, joka mahdollisesti on joku noista neljästä metsänreunan taloista tässä piirroksessa vuodelta 1794, kun Juho on 20-vuotias (tai tarkalleen ottaen täyttää 20 seuraavassa kuussa).

Juho syntyy Seinäjoella kyläsepän poikana. Isä Heikki on syntynyt Ilmajoen Peltoniemenkylässä perheeseen, johon syntyy 14 lasta, joista vain Heikki ja sisarensa Marketta elävät aikuiseksi. Perheen seitsemän ensimmäistä lasta kuolevat peräjälkeen ihan pieninä, ennen kuin Heikki syntyy. Aika rankkaa, mutta toki uskonto tuo lohtua siihen aikaan. Heikki on 30-vuotias, kun Juho syntyy ja hän antaa pojalleen nimen isänsä mukaan. Äiti Susanna (ei kumpikaan niistä Susannista, joista olen kertonut aiemmin) on kotoisin Seinäjoen Hallilasta ja miestään vuotta nuorempi. Pariskunta on mennyt naimisiin kesäkuussa 1770 ja he asuvat aluksi Seinäjoella Yli-Joupin talossa kymmenisen vuotta, jonka jälkeen he asettuvat Ilmajoelle, Peuralan talon lampuotitilaa Iisakkilaa viljelemään 1784. 

Juho on siis kymmenvuotias poikanen, kun nämä seudut käyvät kotoisiksi. Samana vuonna Juhon isän äiti Anna kuolee 75-vuotiaana leskenä ’vanhuuteen’ Knuts-nimisessä torpassa Ilmajoella. En tiedä missä tuo torppa sijaitsee ja mietin onko Juho tavannut mummonsa muuton jälkeen ennen kuin mummo kuolee. Todennäköisesti. En tiedä mistä tilan nimi ’Iisakkila’ tulee; ainut yhteys nimeen Iisakki on se, että Heikin isoisä on Iisakki, mutta hän ei elä enää. Muut lampuotitilat nimeytyvät isäntiensä mukaan; Jooseppila Joosepin, Mikkilä Mikon ja Erkkilä Erkin. Voi tietysti olla mahdollista, että lampuotina on aluksi ollut ihan hetken aikaa joku Iisakki, joka ei näy kirkonkirjoissa. Muutenhan loogisesti tilan nimen pitäisi olla Heikkilä.

Hirveän kauan perhe ei ehdi Iisakkilassa asua, kun Juhon äiti Susanna sairastuu äkillisesti. Kyseessä on paiserutto, johon Susanna myös kuolee syyskuussa 1787, vain 42-vuotiaana. Nuorin Juhon veljistä ei ole edes kolmea vuotta täyttänyt, kun hän jää äidistä orvoksi. Juho on 13-vuotias ja vanhin sisaruksista, Anna täyttää juuri 16 vuotta, ja kaksi muuta ovat hekin teini-ikäisiä, joten kovin pieniä lapsia tupa ei ole täynnä, onneksi. Perheen apuna tilalla asustelevat myös Susannan iäkkäät vanhemmat, joista varmasti on apua tässä tilanteessa. He ovat muuttaneet Seinäjoelta Iisakkilaan jo ennen Susanna-tyttärensä kuolemaa. (Susannan isoveli muuten kuolee lähes päivälleen vuosi sisarensa jälkeen 1788 Helsingissä, Kuningas Kustaa III:n sodassa.) Juho, perheen isä ja tuore leskimies, päättää mennä pian uusiin naimisiin. Valittu on Liisa, Ylistarosta kotoisin oleva nuori nainen. He saavat yhden lapsen, Helenan, elokuussa 1789.

Jonkun aikaa elämä soljuu Iisakkilassa rauhallisia uomiaan. Tammikuussa 1793 isoäiti, hänkin nimeltään Anna, kuten toinenkin isoäiti, kuolee Iisakkilassa vanhuuteen, 77-vuotiaana ja seuraavan vuoden 1794 alussa isoisä Taavetti kuolee talossa myös vanhuuteen. Nyt Iisakkilassa ei enää elä kolmea sukupolvea. Kesällä Jussilan talon ylioppilas Carl Petter tulee piirustelemaan Peuralan taloa ja vähän mantujakin. En tiedä saavatko Iisakkilan asujat nähdä kuvaa, mutta onhan se toki mahdollista. Perheen isä Heikki käy mahdollisesti kauppamatkoilla Itä-Suomessa, sillä seuraava tapahtuma, joka Iisakkilasta on havaittavissa, on Juhon isän Heikin kuolema ”Karjalassa” 1798. Tilanvuokrausta jatkaa kuitenkin poika Antti, Juhon vanhempi veli puolisonsa Susannan kanssa. Äitipuoli Liisa asuu edelleen tilalla Juhon siskopuolen Helenan kanssa, sekä Juhon pikkuveli Salomon, joka on ryhtynyt räätäliksi, vaimonsa Annan kanssa. Käsityötaitoa näkyy perheessä siis olevan! Ja sitä meillä on suvussa edelleen.

Eipä aikaakaan, kun Juho iskee silmänsä Lauroselan Mariaan. Maria on Juhon ikätoveri ja hänen kotinsa on noin kolmen kilometrin päässä Iisakkilasta. Hänen isänsä Efraim on lautamies, kuudennusmies (joiden tehtävänä oli mm valvoa, että kylässä elettiin sääntöjen mukaan ja suoritetaan velvollisuudet), sekä ison talon isäntä. Marian isä on kuitenkin kuollut sappikiviin jo kun Maria oli 5-vuotias. Marian äiti Kaisa on paljon miestään nuorempi, kokonaiset 24 vuotta. Hän siis asuu leskenä Lauroselassa, kun Maria ja Juho menevät naimisiin ja sinne nuoriparikin aluksi asettuu. (Kaisankin isä on muuten kuollut Helsingissä - tosin kymmeniä vuosia aiemmin kuin Susannan isoveli - Suomenlinnan rakennustyömaalla 1748.) Kaisan äiti kuolee Peuralankylän Korven talon torpassa saman vuoden lopussa 1784, kun Juhon perhe muuttaa Iisakkilaan. Korven talo on Peuralasta katsoen suunnilleen joen toisella puolella ja torppa on mahdollisesti jossain lähimailla; on siis mahdollista, että Kaisa ja Juho ovat nähneet toisensa jo ensimmäisenä kesänä Peuralan kylällä. 

No he menevät siis naimisiin marraskuussa 1802 ja ensimmäinen lapsi syntyy tammikuussa 1803. Toinenkin lapsi syntyy Lauroselassa, kunnes he muuttavat huhtikuussa 1806 Lauroselan talon Aho-nimiseen torppaan, siihen, missä edelleen on ’Ahonkylä’-niminen asuialue, Seinäjoen tien varressa. Tätä torppaa ei kuitenkaan ole valitettavasti enää olemassa. Ahon torpassa heille syntyy tytär Kaisa joulukuussa 1807. Syksyllä 1808 perhe joutui pakenemaan ’ryssiä’ läheiseen metsän suojassa olevaan uuteen Knuutilan taloon. Onneksi siellä ei tarvitse kauan olla, vaan elämä palaa Ahon torppaan ja Maria-tytär syntyy torpassa 1810. Äiti opettaa lapsille ajanlaskun periaatteita ja lapsista yksi lähetetään myös kouluun Vaasaan. 1823 Juho ja Maria ostavat Latva-Kiikkalan tilan, joka sijaitsi Ilmajoella aikalailla prikulleen Peuralaa vastapäätä joen toisella puolella. Tilanpito ei siellä kuitenkaan jostain syystä innosta kovin pitkää aikaa, sillä he myyvät tilan vuoden 1827 keväällä 3000 ruplalla ja ostavat Seinäjoen Niemistön tilan 2000 ruplalla. En tiedä miksi Niemistö kiinnosti heitä, mutta sinne he vain muuttavat. Ehkä Juho jollain lailla kaipasi varhaislapsuuden rauhallisempiin maisemiin Ilmajoen hälinästä. Ja aikansa kaikki sujuukin.

Kunnes ei enää suju. Juho, jonka elämää tässä on seurattu noin 60 vuoden ajan, kohtaa hirveän lopun. Hänet murhataan Niemistössä toukokuussa 1836! Syytteeseen asetetaan Juhon vävy, Kaisa-tyttären mies Iisakki, joka asuu perheineen samalla tilalla. Heillä on kaksi pientä lasta ja kolmas tulossa. Iisak otetaan kiinni ja asiaa ryhdytään tutkimaan. Juho haudataan vasta syyskuussa, joka on erityisen pitkä aika kuolemasta tuohon aikaan. Ihmiset ovat kuitenkin perimätiedon mukaan eri mieltä siitä, että onko Iisak syyllinen vai ei. Iisak päästetään salaa menemään ja hän palaa perimätiedon mukaan ehkä Niemistöön ja asuu siellä salaa. Perhe piilottelee häntä ja hän tekee peltotöitä öisin. Näin kerrotaan. Murhan yksityiskohdista en tiedä, enkä sitä joutuuko Iisak koskaan kiinni. Ei kai hän voi tilalla loputtomiin piilotella? Vai mihin perhe hänet mahtaa sitten laittaa, kun hän kuolee, koska eivät he voi papille mennä sanomaan, että nyt on kuollut se rikollinen mies jota piilottelimme vuosia! Hehän joutuisivat syytteeseen! Kaisa elää tilalla edelleen ja saa vielä pari lastakin; Iisakilleko, joka (ehkä) piilottelee tilalla, vai jollekulle muulle? Juhon leski Maria elää vielä yli 10 vuotta ja kuolee Niemistössä vesipöhöön, joka todennäköisimmin johtuu sydämen vajaatoiminnasta.

Tällainen oli Juhon 61-vuotinen elämä, sen valossa mitä asiakirjoista olen tällä hetkellä saanut selville. En tiedä oliko hän leppoisa vai ärhäkkä mies, mutta ainakin hän oli ahkera, jotta sai torpan asujana rahaa kokoon niin paljon, että pystyi ostamaan tilan. Aion selvittää tuomiokirjoista myös mitä murhasta tiedetään; aikalaisia on haastateltu ja todistajanlausuntoja on varmasti puoleen ja toiseen. Jos Iisak ei ollut syyllinen, niin kuka oli? Juhon kouluja käynyt poika muutti myös Niemistön tilalle perheineen vähän ennen murhaa. Hän piti lankoaan murhaajana. Vaan mikä on totuus?

Kirppislöytö

 

Kesän aikana kävin ehkä kolme kertaa kirppiksellä, ostamatta mitään. Nyt kun olen ollut miehen työpaikalla, menimme yhtenä iltana kauppaan ja pujahdin samalla myös viereiselle kirppikselle. Voi jukra miten ihanaa oli vain kulkea rauhassa ohi kirppispöytien nauttien kaikenlaisten esineiden katselusta!! Näin siellä tämän petroolinvärisen Arabian Kerä-kukkaruukun, joka on ollut tuotannossa 1964-1985. Vilkaisin hintalappua ja laitoin ruukun takaisin, sillä rahatilanne on vähän tiukka ja toisekseen mulla on aika paljon kaikenlaisia ihania kukkaruukkuja menneiltä ajoilta, eikä kaikkiin ole edes kukkia. Voisi sanoa, että puolet on odottamassa kasvia ja puolet on käytössä.

Illalla kotona mietin tätä vielä. Jäi hiukan kaihertamaan, että olisko se ruukku sittenkin pitänyt ostaa. Kun värikin on juuri tuo kauniimpi ja harvinaisempi. Seuraavana päivänä töissä mietin koko päivän, että mitä tekisin ruukun kanssa. Googletin sen tietoja ja pähkäilin. Pahimmillaan tuosta väristä on pyynnissä yli 100€, tosin aluslautasen kanssa. Tästähän aluslautanen puuttuu, joka alentaa hintaa kyllä. Sitten päädyin siihen, että sinkoan heti työpäivän päätyttyä katsomaan onko se vielä kirppiksellä ja jos on, niin ostan sen pois. Olin kyllä aika varma, että se on mennyt! Vaan eipä ollutkaan ja ilahtuneena kahmaisin sen syliini ja tepastelin kassalle. Hintaa tällä oli 25€. Nyt se odottaa kasvia ja kasvit odottaa, että saan kodin johonkin kuosiin ja löydän kaikille kasveille paikat ja voin miettiä minkälaisia uusia kasveja voin hankkia lisää. Nyt taitaa olla muuten muotia, että kaikilla on kasveja ja etenkin isoja ja näyttäviä kasveja. Kun katsoo ’Suomen kaunein koti’-ohjelmaa, niin aika monilla on paljon kasveja. Mä ahmin niitä silmilläni ihaillen!

Rauhallista viikonlopun viettoa

 

Tänä viikonloppuna on näköjään Halloween, mutta meillä on rauhallista. Ei olla lähdetty mihinkään (aika ponnistus se olisikin miehen selän takia), vaan olen puuhastellut kotona. Leikkasin jopa meidän vanhimmasta omenapuusta vesioksia jonkun verran, siinä toivossa, ettei se keväällä sitten innostu kasvattamaan niiden tilalle muutamaa uutta, kuten yleensä. Jos leikkaa keväällä, saa olla varma, että kesällä tynkien vieressä kasvaa monta uutta. Joskus vähän ärsyttää, että edelliset asukkaat ei ole juuri omenapuita leikkoneet, vaan ne on saaneet kasvaa niin pitkiksi kuin on halunneet. Itekin tajusin asian vasta kun oltiin asuttu tässä jo monta vuotta. Jos silloin olis omenapuusta muodostanut sateenvarjon muotoisen, kaikki olis nyt helpompaa. Vähän kateellisena ihailen joskus ohimennen niiden puita, joiden pihoissa on mataliksi leikattuja ja selkeitä omppupuita. 

Tänään leikon ehkä vadelmia, sillä ne on niin rasittavia keväällä, kun ne kasvaa tohottaa ihan hulluna ja muutenkin olisi kiire. Niiden sekasotkuinen kasvusto on aika takku, johon pitää käydä käsiksi, jos aikoo esim taistella kärhunköynnöstä vastaan, joka meidän vadelmissa on nyt taas innostunut rehottamaan. En ole nimittäin ehkä kolmeen vuoteen jaksanut vadelmia kunnolla leikata. Nyt ajattelin, että jospa jaksan tänään leikata vähän, niin ensi keväänä on sitten helpompi jatkaa siitä. Leikkaamattoman sotkuisen vadelmapöheikön takia vedelmien kerääminenkin jäi viime kesänä minimiin.

Ammeessa köllöttelevät kasvit on yläkerran kasveja, poislukien palmuvehka, jota en kastele usein. Vasemmanpuoleinen on Kanarian traakkipuu, jonka olen kasvattanut siemenestä. Kesällä se nautti olostaan parvekkeella ja nyt se on talven parvekkeen ikkunalla, jossa se saa vähän valoa. Traakkipuut on mun lemppareita kaikista maapallon puista! Ne voi elää monta sataa vuotta ja on aika hupsun näköisiä aikuisena. Tämä mun puu on vasta vauva; täyttää neljä vuotta helmikuussa. Toinen vasemmalta on Kolibrikukka, joka sekin on siemenestä kasvatettu. Se on jämähtänyt tähän kokoon, mutta tajusin juuri, etten ole muistanut lannoittaa sitä oikeastaan ollenkaan koko kesänä ja sitä se kaipaisi. 

Sitten on kaksi Saintpauliaa. Oikeanpuoleinen on vanhempi ja vieressä oleva on sen poikanen, tai sisarus, miten sen ottaakin. He elävät makuuhuoneessa ikkunan lähellä, mutta eivät saa suoraa valoa koskaan, sillä he ovat varjon kasveja; luonnossa aluskasvillisuutta. Eräänä kesänä laitoin hänet (sen vanhemman) parvekkeelle ja yhdessä päivässä sen lehdet oli palaneet. Nykyään tarkistan netistä aika tarkasti missä kasvi haluaa kasvaa, ettei tule kömmähdyksiä. Yleinen harhaluulo muuten on se, että kasvi saa valoa vain silloin, kun aurinko paistaa siihen suoraa. Mutta hajavalokin on valoa ja se tarkoittaa ikkunan lähellä olemista, mutta ei suoraa paistetta. Ja Saintpauliaa pitäisi käännellä, jotta se saa valoa joka puolelle, koska muuten se kasvaa pitkärunkoiseksi käärmeeksi, kuten tuo äitikasvi on tehnyt.

No NYT on hieno…!

 

Tämä juttu ei suoraa liity mun esivanhempiin, mutta välillisesti kyllä, sillä heitä asui paljon myös Ilmajoella 1700-luvun lopussa ja he on toki kulkeneet tämänkin kartanon ohi monet kerrat. Löysin nimittäin juuri hienon aikalaispiirroksen 1700-luvun lopun Ilmajoelta, jossa on kuvattu kirkkoherran asumaa kartanoa Peuralaa. Viime aikoina olen koettanut miettiä millaista se elämä Etelä-Pohjanmaan maaseudulla on ollut 1700-luvulla, niin tämä piirros antaa aika lailla vastaanväittämätöntä kuvaa tuon ajan systeemeistä. Kuva on piirretty 8.7.1794, joka oli muuten tiistai-päivä, jos se jotakuta kiinnostaa. Mun mielestä on hauska penkoa kaikki tällaisetkin asiat ylös, koska kyllä se vähän merkkaa onko sunnuntai vaiko tavallinen arki.

Piirtäjä on 20-vuotias oman pitäjän poika Jussilan talosta, Carl Petter Hällström (1774-1836), joka opiskeli tuohon aikaan Turun yliopistossa. Hänen opettajansa professori Porthan pisti merkille pojan piirtäjänkyvyt, erityisesti karttojen osalta ja joidenkin onnellisten sattumusten kautta Carl Petter pääsi lopulta Tukholmaan piirtämään karttoja loppuelämäkseen. Kävi nimittäin niin, että Tukholmalainen vapaaherra Hermelin oli juuri aikeissa ryhtyä julkaisemaan koko Ruotsin valtakunnan karttaa moniosaisena julkaisusarjana ja tähän projektiin Carl Petter pääsi mukaan. Hän sai myös viran Vuorikollegiosta ja nimettiin sittemmin päämaanmittauskonttoriin yli-insinöörin virkaan. Aikalaiset kuvasivat häntä mm ahkeraksi, huolelliseksi ja tunnolliseksi. Siksi ajattelen, että kuva on huolellinen dokumentti todellisuudesta, toisin kuin jotkut vanhat taiteilijoiden tekemät taulut, joissa esimerkiksi mäkiä liioitellaan vuoriksi jne.

Päärakennus on hyvinkin upea minkä tahansa ajan taloksi, saati sitten 1700-luvun maalaispitäjän kirkkoherran kartanoksi! Mietin, että kenties tuolla yläkerrassa (kolmannessa kerroksessa) on ollut pelkkä avovintti ja säilytystilaa - sillä muuten tämä on kyllä aika hillittömän kokoinen asunto! Tämä rakennus on tietenkin jo ammoin poistunut maisemasta, mutta tilalla on kyllä edelleen olemassa Peuralan kartano ja sen vuonna 1848 rakennettu päärakennus. Mahdollisesti tämä kuvan rakennus on siis palvellut 1800-luvun puoliväliin asti. Uusi rakennus ei jotenkin ole ollenkaan näin näyttävä, vaikka hieno onkin. Johtuu kenties ympäristöstäkin, joka on nykyään muutenkin hieman näyttävämpää kuin 1700-luvulla. Kuvan piirtämisen aikaan Peuralassa asui kirkkoherra Salomon Hannelius, kotoisin saman pitäjän Hannukselasta, joka nimi muuttui opiskeluaikana hienompaan muotoon ’Hannelius’, kuten opiskelijoilla tapana oli. Salomon oli sama tyyppi, jonka muistopuheita on säilynyt meidän päiviimme saakka ja joita vähän blogiinkin hiljattain julkaisin. Hän oli kuvan tekohetkellä jo 72-vuotias. Hänen vaimonsa Magdalena Peldan (Ilmajokelaisen kirkkoherra Gabriel Peldanin - joka nimi juontuu Peltoniemen talosta - tytär) oli kuollut pari vuotta aikaisemmin 59-vuotiaana. Heidän nuorin tyttärensä Lovisa Magdalena täytti muuten tuona piirustuksen tekopäivänä 20 vuotta, siis saman ikäinen kuin piirtäjä, Carl Petter. Mahtoikohan heillä olla oikein kalaasit? Tuona kesänä kartanossa asuivat kirkkoherra Salomonin ja tyttärensä Loviisan lisäksi ilmeisesti sukulainen leskirouva Susanna Peldan (viimeistä kesäänsä), sekä neito Margareta Peldan. Ja tietysti joukko piikoja ja renkejä.

Tässä osasuurennoksessa näkyy myös Peuralankylän muita talonpoikaistaloja, jotka nekään ei mitään savutupia ole. Kylässä on vain muutama talo siihen aikaan; Hoppala, Korpi, Yli- ja Ala-Kiikkala, sekä neljä Peuralan kartanon lampuotitilaa; Josela, Erkkilä, Mikkilä ja Iisakkila. Lampuotitila oli vuokratila, joka oli vuokrattu kokonaan tiloineen taloineen päivineen. Toisin kuin torppa, josta oli vuokrattu vain osa ja jonka vuokraa maksettiin taksvärkkinä, eli työpäivinä päätaloon. Tai toisin kuin mäkitupa, joka oli vain vuokrattu mökki, jossa sitten usein asui esim käsityöläinen, joka elätti itsensä vaikkapa räätälin ammatilla, eikä maanviljelyllä. Kuvassa nämä kauempana olevat talot sijoittuvat kauemmas joesta ja ovat eri suunnassa, jossa kylän muut talonpoikaistalot sijaitsevat. On siis paljon mahdollista, että nämä ovat juuri niitä lampuotitilojen rakennuksia, koska Kiikkalat ja Korpi ovat piirtäjän selän takana ja Hoppalakin on paljon lähempänä jokea. Ja se merkitsee aika isoa asiaa! Nimittäin löysin tämän kuvan eilen netistä ja olen tässä vuorokauden tutkinut mitä kaikkea siitä saa irti - ja vartti sitten tajunnut, että yksi noista lampuotitiloista, Iisakkila, oli nimittäin esivanhempieni asuttama juuri tuohon aikaan! Sitä en tiennyt, kun aloin kirjoittaa tätä tekstiä. Joku noista kauempana olevista rakennuksista voi siis olla 1790-luvun esi-vanhempieni koti!! Ja yksi hauska lisä tähän tarinaan on se, että esi-isäni Juho, joka asuu siinä Iisakkilan lampuotitilalla, täyttää myös 20 vuotta reilun kuukauden päästä tämän kuvan piirtämisen jälkeen. Aikakoneella matkustaisin mielelläni parikymppisten kalaaseihin, vaikka nyyttikestiperiaatteella jokirannan heinikkoon. Mitähän minä veisin heille? Cokista, britakakkua ja suklaakonvehteja?

Ja sitten se joki! Katsoin aluksi kuvaa vähän ihmetellen, että mitäs häkkyröitä tuossa vasemman laidan pellolla on, kunnes hitaasti aloin tajuta, että kas jokihan se siinä virtaileekin ja sen ylle on kyhätty melko vaarallisen näköisiä telineitä pari kappaletta. Näiden telineiden yli kulkee ehkä laudan tai parin levyinen silta! Ja sillalla kulkija pitää kiinni joko köysistä taikka ohuista puisista kaiteista. Kuvasta ei oikein varmaksi näe, kummasta mahtaa olla kyse. Toisaalta köysi usein vähän roikkuu keskeltä ja kuvassa kaide näyttäis olevan suora. No, oli miten oli, minä en moisen häkkyrän kautta menisi joen toiselle puolelle, en suurin surminkaan! Ennemmin uisin vaikka krokotiilien joukossa - ja onneksi niitä aika vähän Ilmajoella tavataankaan.

Kaipuu

 

Sillon syövän kourissa aina hyräilin sen yhen mainoksen mukana, että ”voi kun huomenna ois ihan tavallinen päivä”…ja nyt tuntuu samalta. Hyräilen taas samaa biisiä ja toivon, että meidän elämä normalisoituisi. Eilen tosiaan oltiin osteopaatilla ja nyt kuulemma pitää odotella 2-3 päivää, jotta näkee auttoiko. Tällä välin tietysti selkä voi olla kipeämpi. Ja jos se auttoi, niin sitten katsotaan menikö kipu kokonaan pois, vai heltisikö vain ja montako päivää se tilanne kestää. Jos kestää alle viikon, niin ei kannata ottaa uutta käsittelyä, mutta jos yli, niin sitten kannattaa. Ja muuten noin yleisesti pitää vaan odottaa, koska se välilevyn pullistuma ’kuivuu itekseen pois, mutta siihen voi mennä kuukausia tai puoli vuotta - kenties enemmän.’ Ja samalla tavalla jalan pohjehalvaus paranee itsekseen. Liikkeitä pitäisi tehdä, mutta ei vielä, kun kipu on paha.

Samaan aikaan mun pitäis tehdä vesijumppaa, salijumppaa, kotiliikkeitä - mutta en voi (paitsi kotona, mutta se on ollu vähissä). Mutta se mitä voin, on tehdä jotain pientä jumppaa ja valmistautua jouluun ja siivoilla (paitsi mun selkä ei oikein vielä ole valmis kumaraan asentoon eli imuroiminen on aika paha). Se on siis väsynyt ja lihakset on kaikonneet, kun olen niin pitkään ollut aika tekemättömissä. No, pahemminkin vois olla; voitais molemmat olla vaikka välilevypotilaita yhtä aikaa!

Mutta kaipaan aika lailla kahvikupposia kahviloissa, ystävien tapaamista, haahuilua kaupungilla hiljaksiin ja vaikka jotain museokäyntiä tai taidetta. Tai ihan vaan kaupoissa hiippailua ja kaiken kauniin ihailua, koska olen jo vuosia sitten sisäistänyt, että kaikkea ei tarvii omistaa, ihailukin riittää! Akateemisessa olis uus kirja Edith Södergranista ja divarit on pullollaan mun hinkuamia kirjoja. (Mun pitää siis välttää divareita aika paljon!)

Mutta arvatkaa mikä oikeesti lohduttaa mua usein, jos on jotain haastavaa elämässä? Mä vertaan omaa elämääni esiäitien elämiin! Että siellä menneisyydessä sitä on ammennettavissa ties mitä kaikkia kohtaloita ja mulla ei ole mitään hätää heihin verrattuna! Mulla on ihana perhe, iso talo, oma puutarha, lapsuudenmaisemat, vaatetta ja tavaraa vaikka loppuelämäksi, lääkärit ja lääkkeet saatavilla, jos jotain äkillistä tapahtuu, varaa loikoilla soffalla kuin tursas, on televisiot ja netit ja elokuvat ja kirjat. On puhelimet ja saa yhteyden vaikka keneen pitkien matkojen taa. Saan vähän rahaa joka kuukausi, vaikka en pystyisi tekemään mitään työtä vielä. On kesämökki ja paljon polttopuita, on ystävät jotka ei kuole synnytyksiin tai isorokkoon. 

On kaupat, jotka pullistelee ruokaa, joita esiäidit ei olis edes tunnistaneet. On auto, jolla pääsee kulkemaan ja bussit ja junat ja ratikat. Osaan lukea, kirjoittaa ja laskea, osaan vähän kieliä. Olen matkustanut ulkomailla ja Suomessa. Ruokin oravia pihassa ja nautin siitä pienestä luonnon hipaisusta, joka tulee lähelle. Hiuksetkin on alkaneet kasvaa ja saan mennä kampaajalle, kunhan ne hiukan vielä kasvaa. Ei tarvii pelätä lepraa tai isorokkoa tai sitä, että kuolen jonkun haavan tulehdukseen. Ei tarvii synnyttää joka vuosi kunnes vauvat on imeneet kaiken energian kehosta lopullisesti. Ei ole nälkävuosista tietoakaan. Tai jos tulee halla, se ei paljon hetkauta. On sähköhellat ja mikrot ja vedenkeittimet ja kahvia saa niin paljon kuin ikinä haluaa! (Kukaan ei ole kieltänyt sitä.) Sitä paitsi on omaksi huviksi parfyymeja ja kaiken maailman tuoksuvia käsivoiteita, hammastahnaa ja dödöä. On pyykinpesukoneet ja astianpesukoneet ja imurit ja kaikki. Oikeestaan mitä pitemmälle tätä listaa mietin, sen onnellisemmaksi mieli muuttuu ja ihmettelen, mitä kumman valittamista tässä edes on. Ei kai oikein mitään, varsinaisesti.

Viikonlopun hektisyyttä ja lepoakin

Viikonloppu oli odotettu lepotauko työpäivistä. Minähän siis istun arkisin miehen mukana hänen työpaikallaan ja auttelen pienissä asioissa, joita hän ei pysty tekemään. Meidän yhteistyö on sujunut hyvin ja olen tehnyt viikon aikana monia sellaisiakin juttuja, joita en ikinä ennen ole tehnyt, mm tankannut auton! (Kortittomana mulla ei ole hajuakaan tämmöisistä jutuista.) Niinä hetkinä, kun mun apua ei tarvita töissä, uppoudun tuttuun tapaan 1700-luvulle ja haaveilen millaista se elämä oli esivanhemmilla.

Lauantaina kävimme TAYSissa, jossa mies pääsi vihdoin ’pikaisesti’ (kolme viikkoa podettuaan) magneettikuvaan. Ehkä joku asia lähtee rullaamaan nyt, ainakin toivon niin! Vaikka jotenkin tässä on sama fiilis kuin mulla syöpäjuttujeni kanssa, että ihan ite pitää selvittää monia asioita ja jos ei älyä niin tehdä, niin jälestäpäin sit mahtaa käydä selville, että ai tommonenkin juttu olis ollu olemassa, jos joku vaan ois kertonu. (Hiukan turhauttavaa kyllä!)

TAYSiin pitää myös itse soittaa, että onko miehelle varattu aika vai soittaako lääkäri; magneettihoitaja ei tiennyt mikä on systeemi tässä tapauksessa. Ja mikä parasta, tänään työpäivän jälkeen mennään sellaselle hierojalle, joka on erikoistunut osteopatiaan ja osaa akupunktiot sun muut jutut. Jospa mies sit vihdoin sais ees pientä helpotusta kipuihin ja pystyis liikkumaan paremmin.

Minä puolestani sain työkkäristä elintapaohjaajan numeron, joka osaa kertoa pääsenkö johonkin liikuntaohjaukseen taikka ravitsemusterpeutille taikka johonkin. Olisin ite ainakin hyvin kiinnostunut kaikesta tuommoisesta avusta! Ja oishan se työttömän terveystarkastuskin hyvä juttu. Nämä on siis erillisiä juttuja siitä Pirsyn kuntosalista ja henkilökohtaisesta ohjauksesta siellä. En vaan ole yhtään päässyt sinne salille sen ekan kerran jälkeen, enkä myöskään vesijumppaan, mutta vielä senkin aika tulee!

Puutarhassa sain muutaman pienen jutun tehtyä viikonloppuna. Vähin erin etenen tässä kohti talvea ja toivon ettei taivaalta humpsahda puoli metriä lunta ainakaan vielä kuukauteen. Vesisadekin sais olla vähäisempää! 

Oon muuten ekaa kertaa ikinä näin aikaisin valmistautunut jo jouluruokien tekoon! Ostin loppuviikosta lanttu- ja porkkanalaatikon ainekset. Viikonloppuna energiat meni kuitenkin perunagratiinin tekoon, joten ekat joululoodat valmistuu varmaan vasta tässä tulevalla viikolla. Seuraavaksi teen ehkä imellettyä perunalaatikkoa ja bataattilaatikkoa. Jälkimmäinen feta-pistaasi -kuorrutteella tällä kertaa. Haaveilen myös punajuuri-sinihomejuustolaatikosta, kurpitsalaatikosta, palsternakkalaatikosta, ja kasvislaatikosta. En ole tehnyt kolmea viimeksimainittua koskaan ennen, eikä ne ole niin kovin jouluisia, etteikö niitä voisi pakastimesta syödä muulloinkin. Siksi ei haittaa, että teen tolkuttoman määrän laatikoita!

 

Koe-eläimenä

 

Koska en ehkä ajattele asioista kovin tylsän suoraviivaisesti ja olen yleensäkin vähän penteleen epäluuloinen, niin en välttämättä usko mitään ihme väittämiä tyyliin ”tämä voide auttaa hiustenkasvussa” tai ”tämä pulveri parantaa kaiken…” Mun luonteella asia pitää todellakin tutkia ja nimen omaan mieluiten itse! Nyt mulla on ollu kokeilussa just sellanen vaniljantuoksuinen sheavoi, josta mainostetaan, että se parantaa hiustenkasvua. Ostin sen oikeestaan jo edellisen kaljuuntumisen aikoihin, mutta unohdin käyttää sitä. Nyt muistin voidepurkin ja otin käyttöön about kolme-neljä viikkoa sitten. No, eikös se niin ole, että jos pistän sitä päähäni, niin kukaan ei voi 100%:sti sanoa, auttaako se vai ei? Siksipä päätinkin olla hyytävän ovela ja heittäydyin koe-eläimeksi. Miten? Helppoa! Aloin sivellä sitä vain kallon oikealle puolelle! Ja mitä tapahtui? Nyt huomaa jo selvästi, että hiukset on kallon oikealla puolella paljon tuuheammat ja monta milliä pitemmät kuin muualla päässä! Ja voihan se parempi hiustenkasvu toki johtua vaikka päänahan hieromisesta ja pintaverenkierron paranemisesta, mutta joka tapauksessa joku tässä toimii. Elikkä kohta mulla on vasemmalla millin siili ja oikealla hevitukka…

Samoin oon tehny neuropatia-harjoituksia lähes pelkästään vasemmalla jalalla. (Älkää kysykö miksi!) Ja nyt, runsaan viikon jälkeen vasen jalka on paljon paremman tuntuinen, kuin oikea!! Olen siis pyöritellyt jalan alla eläintarvikekaupasta ostettua kumista piikkipalloa ja tehnyt niitä hitaita nostoja, jotka mun fyssari neuvoi sillon ekan syövän jälkeen. Selkee apu siis näistä liikkeistä syöpähoitojen aiheuttamaan polyneuropatiaan, elikkä puutumisen ja tunnottomuudentunteeseen päkiöissä ja varpaissa.

Ja olihan mulla kerran sellanenkin koe, että testasin jotain ihme voidetta vaan toiseen käteen. Jaa-a, kyllä se kämmenselkä oli selkeesti pehmeempi, ku toinen, joka jäi vaille hoitoa. Silloinkin halusin vaan nähä, onko siitä voiteesta mitään hyötyä ja oli siitä.

Kumma kyllä, en oo vielä heittäytyny sellaseen kokeeseen, että pesisin vaan alahampaat ja ylähampaat jäis oman onnensa nojaan. Ja onneks mulla ei oo tollasta ’tää parantaa kaiken’-pulveria, jota ainakin mainoksista päätellen oli paljonkin liikkeellä joskus sata vuotta sitten. Sillon oli muotia kaiken maailman linimentit ja radioaktiiviset parannusliinat ja muut. Että jotenkin on kehittyny tämä maailma kuitenkin. Ainakin joissain asioissa. Minä en ehkä niinkää oo kehittyny, vaan marmatan täällä vuodesta toiseen ja jupisen omia juttujani ja teen omia kokeitani…

Ihmiseloa 1700-luvulla; Heikki Jouppila

 

Tämä Heikki on saman talon isäntä, (jossa se Susanna-niminen esiäitini, josta kirjoitin esim täällä, asui) ja jonka poika vietiin isonvihan aikaan rajan taa. Kerron muutamia kohtia Heikin muistopuheesta.

Heikki Jaakonpoika Jouppila 1680-1753

”Anno 1698 johdatti edescatsomus Hänen Awiolijtohon, sen silloin Siwiän ja Cunniallisen taloin tyttären cansa Elisabeth Erici Filppulasta, joca nyt on jäänyt murhellisen yxinäisyteen, ja seurannut Mies wainajatans muldihin. Tämä awioliitto wahwistettin wihkimisen cautta mainittuna wuotena 1. Januarii johonga awiokäskyn Jumala sijtte siunais 19 lapsella, 12 Poijalla ja 7 tyttärellä, joista yxi tytär elos on, nyt läsnäolewa ja rak.Miehens cansa. Poista ei ole wissimbätä tietoa cuin että caicki muut owat cuollet, yxi joudui endisen wihollisen wallan alla wenäjähälle, josta se meille tuttava Mies sen saman poijan nimellä tacaisin tuli, se poijaxi myös silloin omistettin mutta sijttemmisen on totuus asiasta rijdan ala joutunut, Esiwallan Halduhun annettu, ja sielä picahan ratcaistawa.

A:o 1714 oli hän myös muiden pitäjähän miesten cansa Matcas wenäläistä wastan, sijnä nijn cutzutus Luovan sodas, josta Jumala Hänen ynnä muiden cansa ihmellisesti säilytti. Sijtte wihan aicana joudui wihollisten armottoman käden ala Uppalan talosa, jotca händä tulella paistit ja sen cautta waadit händä rahaans ja caluans käsihin tuoman, mutta sijtäcin tuscasta Herra Hänen Hengis päästi. Ja ehkä sijtä sijttemmisen suuremmat wanhuden wiat seuraisit. Elämäns puolest oli muutoin terwellinen, nijn ettei erinomaista tauti wuodetta tiedos ja muistos ole.

Toimellinen talon asuja, ahkera työntekiä sijnä siwus, Isännyden cuitengin wanhudens woimattomuden tähden äskö aicoihin ulossanoi, ja wäwyns halduhun uscoi. Cuoleman sanoman sai paisuman cautta oikian reitens 1.Januarii eli uuden wuoden päiwänä, nijn että Hänen cohta täydyi wuotesen turwans otta. Waiwat enänit, woimat wäheni Hetki lähestyi, Kesti cuitengin waiwains alla wähän yli wijden wijcon ja ercani sijtte nijn mailmasta 7. Febr. tänäpäiwänä colme wijkoa sitte.”

Hiukan kylmät väreet menee, kun ajattelee näitä ihmisiä ja heidän aikojaan. Kuolleittenluettelossa hänen kuolinsyynsä oli ’ajos, paise, kasvain’. Hänen vaimonsa ei ole kuollut ennen hautajaisia, vaikka sen kuvan tekstistä vähän saakin, vaan elää 91-vuotiaaksi ja kuolee vasta 1770. Se omituinen käsitys, joka monilla nykyihimisillä on, että ’ennen kuoltiin niin nuorena oi voi’ johtuu keski-iän määritteestä, ei suinkaan siitä, että jokainen kuoli nuorena. (Jos perheessä oli 10 jäsentä, joista viisi eli 100-vuotiaaksi ja viisi kuoli ennen yhtä elinvuotta, on perheen keski-ikä silloin 50 vuotta, eikä se kerro mitään siitä, kuinka vanhana kuoltiin.) Heikki on ollut tervaskanto, ottaen huomioon kovat ajat, taudit, sodat ja kidutukset. Mutta hänen vaimonsa Liisa vasta tervaskanto olikin! 19 synnytystä, sodat, taudit, kova elämä ja silti 91 vuotta lasissa. Wau. Heidän ensimmäinen lapsensa Jaakko syntyi samana vuonna, jona he menivät naimisiin ja kuoli sitten seuraavan vuoden lokakuussa. Saman kuukauden aikana kun ensimmäinen lapsi kuoli, syntyi toinen lapsi, Liisa, joka hänkään ei elänyt seuraavaa toukokuuta pidemmälle. Aika lohduttoman tuntuista nykyihmiselle, mutta siihen aikaan suht tavallista. Tekee mieli nostaa hattua heidän sinnikkyydelleen!

Miksi en kuunnellut!

 

Ehkä johtuen pimenevistä illoista, että on muutaman kerran tuntunut sama fiilis, kun teininä kun äiti huhuili mulle, että tule syömään juustoja! Meillä isä usein tapasi ostaa äitille joululahjaksi juustokorin ja sitten niitä herkuteltiin joulun jälkeen vielä melko monta päivää. Joskus sanoin, että ’en mä nyt’, ja menin huoneeseen kuuntelemaan Dingoa tai tekemään jotain tärkeämpää.

Nyt mua harmittaa. Miksi en mennyt istumaan pöytään, kuunnellut heidän juttujaan, kysellyt ummet ja lammet! Nyt jos saisin uuden mahdollisuuden, sanoisin ’Rakkaat vanhemmat, kertokaa kaikki!’ Nyt ei ole enää vanhempia, ei edes sellaisia vanhempia sukulaisia, jotka muistaisi sota-aikaa, saati sitä edeltävää aikaa. Nyt on jumalaton kaipuu, kun haluaisin edes vilauksen teistä ja jos ei sanoja, niin edes lempeän myhäilyn.

Nyt minä mietin, että millaista se oli äiti, kun pienenä ekaluokkalaisena olit koulun hiihtokilpailussa ja pelkäsit, kun Laatokan jäällä oli niin pitkiä kaisloja eikä muita hiihtäjiä enää näkynyt? Kun käännyit takaisin ja sitten opettaja oli vihainen. Kerro siitä lisää! Tai kun siskosi kanssa näitte Sortavalassa liikkeen ikkunassa hiiriä myynnissä ja halusitte sellaiset. Kun mamma osti teille hiiret ja sitten pappa tuli töistä kotiin ja käski palauttaa ne. Olitteko surullisia? Tai silloin, kun joku hihhuli saarnasi maailmanlopun tulevan ihan lähiviikkoina ja pelkäsit niin!! Sitten tuo päivä tuli ja meni, eikä mitään tapahtunut. Silloin päätit, ettet enää ikinä usko moisiin hihhuleihin. Mitä muuta muistat? Kerro kaikki!!

Tai isä, miten sait päähäsi isoveljen kanssa kaivaa polulle kuopan ja peittää sen havuilla, kiivetä puuhun odottamaan kuinka käy, kun naapurin sokea mummo kävelee paikalle? Oliko se mummo 1870-luvulla syntynyt Hessa, vai hänen pikkusiskonsa Maija? Onneksi hän huomasi jotakin epätavallista, pysähtyi juuri ennen kuoppaa ja nuuhki ilmaa ja huusi teille koltiaisille. Miten olisikaan käynyt muuten! Hessa oli jo seitsemissä kymmenissä ja olisi voinut loukkaantua pahoin. Tai kun saitte päähänne taas kerran ryöstää Räätärin Maijalta mustaherukoita! Eikö niitä herukoita itsellä ollut muka? Ja se viimeinen kerta, kun katkaisitte koko puskan puukolla juuresta ja menitte ison kiven taa syömään. Pistikö yhtään omatuntoon vai naurattiko vain, kun Maija huusi ja itki portailla?

Ja ketä siinä naapurissa, Keltamäessä asuikaan, kun sinä olit pieni? Mäkitupalainen Juho Topiaanpoikako, joka oli jo 74 kun sinä synnyit? Ja hänen vaimonsa Liisa, joka oli vaatturi? Tai Hemmingin paappaakos te enemmän kiusasitte, laittamalla lumipallot kuivumassa olleisiin kalosseihin, tai välkyttämällä peilillä silmiin, kun hän pilkkoi havuja vajan liepeillä? Kumpi se oli, en muista! Ja sitten vielä se, kun lingolla ammuitte kiviä niiden markille ja melkein ikkunaan mäjähti? Vanhukset varmasti pelästyivät, vaikka ehkä arvasivat ketkä on asialla! Teittekö mitään kivaa ja avuliasta koskaan? Ainakin sinä muistat Selema-mumman koulun mettässä olevasta mökistä ja joka oli mukava ja jonka luona aikuisenakin paljon kävit kylässä oman perheesi kanssa. Minäkin tykkäsin Selemasta! Sain Selemalta muovisen papukaijan, jonka silmän nypin irti ja työnsin korvaani. Lääkärireissuhan siitä tuli. Sinun lapsuudessa ei varmaan aivan helposti lääkäriin menty. Kerro vielä paljon juttuja! Minä voin helposti nivoa ne näihin kylän vanhoihin taloihin, joita olen aina ihaillut. Haluaisin niin tietää!! Etkö voisi kertoa…

Ihmiseloa 1700-luvulla; Susanna Kortesmäki

 

Ilmajoella on säästynyt papin muistopuheita hautajaisista 1700-luvulta ja niistä on painettu kirja. Aivan huikea aikalaiskuvaus ja onnenpotku sukututkijoille! Kirjan nimi on Salomon Hanneliuksen pitämiä muistopuheita. Ja koska nämä on huikeaa luettavaa, kirjoitan muutamia kohtia eri puheista. Aloitetaan Susanna Kortesmäen tarinalla.

Susanna Matintytär Kortesmäki 1720-1750

”Wuonna 1747 joudui hän R(akkaan) miehens cans yhden uuden asumisen päälle johonga he wälinäisen suosion ja neuwon kans metzän alda suurella waiwalla ja työllä ylösotit. Josa hän sijtte oli cuolemans asti. Elämäsäns on hän enimmäst ollut terves aina syxyn asti, että hän 1745 cuollen lapsen cofvas synnyttämises weti päällens sairalloisuden joca aina enämmin ja enämmin rupeis händä rasittaman, nijn että hänen täydyi cohta wijmmein edesmennen loppiaisen jälken wuoteseen turwan otta, caswawain tuscain ja kipuin alla tuli hän haluns jälken wahwistetuxi callilla H. ehtollisella nijn cuin matca ewähällä 3. Helmicuus. Tuscains alla synnytti hän poica lapsen, joca cohta, cuin hän tulo hätä casteseen meni pois nijn cuin sanan saattaja edellä. Äiti kesti halullisten huocausten alla 28. Helmicuus ja ercani nijn mailmasta wijmeisen cuoleman cautta nimitettynä päiwänä murkinan ajois. Sijtte cuin hän oli elänyt 29. wuotta ja 7 cuucautta.”

Tämäkin Susanna-parka on minun esiäitini, mutta ei se sama Susanna, josta olen nyt paljon kirjoitellut. Vanha kieli voi olla vaikeasti ymmärrettävää, mutta lyhyesti sanottuna hän raivasi uudisraivion tilukset metsän keskeltä miehensä kanssa vuodesta 1747 (Kortesmäki) ja asui siinä kuolemaansa saakka. Muuten hän oli ollut terve, mutta 1745 kuolleen lapsen synnyttämisestä saakka sairasteli yhä enemmän ja enemmän, kunnes hän tahtoi ottaa viimeisen Herran ehtoollisen. Sitten hän synnytti tuskien kanssa poikalapsen, joka kuoli heti syntymän jälkeen. Äiti kuoli 28. helmikuuta murkinan aikaan, kun hän oli 29-vuotias. 

Aika rankkaa ajatella, että hän oli jo sairas kun he alkoivat raivata uudistilaa. Vaikea edes kuvitella miten raskasta ja tuskallista Susannan elämä on ollut! Hän synnytti ilmeisesti yhteensä kuusi lasta, käytännössä kerran vuodessa. Kuolleidenluettelon mukaan hän on kuollut keuhkotautiin, joka tarkoittaa usein monen vuoden heikkenevää kuntoa, tuohon aikaan ilman mitään lääkettä tai parannuskeinoa. Samaan aikaan raskasta työtä uudisraivion kanssa, sekä monia synnytyksiä. 

Susannan kuoleman jälkeen hänen miehensä meni uusiin naimisiin samassa pitäjässä asuvan nuoren Annan kanssa ja heille syntyy ainakin yksi lapsi 1754. Tila on yhä olemassa. Edit: tilan nykyisetkin omistajat ovat Susannan miehen ja hänen toisen vaimonsa jälkeläisten jälkeläisiä. Susannan omista lapsista eloon jääneet ovat muuttaneet muille tiloille.

Puuh

 

Olipas vikkelä viikonloppu! Päätettiin hilipasta mökille tekemään (lue = minä teen) syyshommia. Vedin siis kalastajanhaalarit jalkaan ja kahlasin järveen hakemaan letkun pois ennen jäiden tuloa. Irrotin pumpun ja kannoin sen saunan pukuhuoneeseen. Tyhjäsin peräkärrystä kasan kuormalavoja pressutalliin, joka lensi viime talvena taivaan tuuliin kovalla myrskyllä (eli tempautui omituisesti puun takaa keskelle vanhaa kasvimaata) ja joka varustetaan vähän paremmin tuleviksi talviksi. Tyhjäsin jääkaapin, koska viimeksi mökillä ollessa jätimme sinne raclette-aineksia, koska olimme aikeissa mennä mökille seuraavanakin viikonloppuna. No sitä viikonloppua ei tullut, tai sanotaan että se vietettiin tiiviisti kotona (mies) lähinnä vuoteen omana kipujen kourissa ja (minä) auttaen kaikessa ja kipittäen sinne tänne. Täytin myös vajaan halkosäkin (johon menee reilu heittomotti) ja heittelin loput halot puuvajaan. Täytyy todeta, että illalla olin aivan naatti! Yllätyin itsekin miten paljon jaksoin. Mutta se onkin sellaista pienissä erissä tekemistä, ei mitään yhtä kyytiä kaikki heti valmiiksi. Selkä kaipaa lepoa joka välissä ja muutenkin, koska voimat ei ole normaalitasolla. Mutta nyt mökillä on melkein kaikki tehtynä! Ihan mahtavaa!

Kotona olen hommien kanssa edelleen aika jumissa. Mutta se mitä olen tehnyt, on sukujuttujen miettiminen. Olen oikein syväsukeltanut esiäitini Susannan, josta kirjoitin täällä ja täällä, suvun syövereihin. Yölläkin olen unissa käynyt läpi kysymyksiä, jotka on heränneet tässä viikkojen myötä. Olen tilannut karttoja ja onneksi yhteen vuoden 1910 tiluskarttaan on merkitty myös tontin rakennukset. Vuoden 1754 kartassahan oli vain päärakennus ja sekin saattaa olla viitteellinen sekä kokonsa, tarkan paikkansa ja yksityiskohtiensa osalta. Kuitenkin vuoden 1910 kartassa kaikki rakennukset ovat samalla tontilla kuin vuoden 1754 päärakennus, joten ainakin paikka on nyt hahmotettu melko tarkkaan. Se on samalla tontilla, jossa isoisäni vietti lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Isoisän isä purki vanhan päärakennuksen ja rakensi uuden vuonna 1916, joka on edelleen olemassa samoilla sijoilla. Ei ole tietoa miten vanha se purettu päärakennus oli, oliko siinä enää mitään osia 1740-luvun talosta? Todennäköisesti vanhaa taloa oli suurennettu, ehkä hiukan muokattu, mahdollisesti pikkuisen siirretty ja voi olla, että se oli konkreettisesti jopa jaettu kahtia 1820-luvulla, kun tila jaettiin kahdelle veljekselle.

Kysymys on herännyt siitä, että mikä 1910-luvun kartassa oleva suuri rakennus on päärakennus? Niitä on kolme ja ne on kaikki pihan keskiaukion eri puolilla. Yhden kohdalla on nykyinen päärakennus. Jos se olisi ollut vanha päärakennus, missä perhe on asunut sen purkamisen ja uuden rakentamisen välisenä aikana? Jos se taas on pihan pohjoispuolen rakennus, niin miksi sen tilalle on ihan samoille sijoille siirretty hyvin vanhalta vaikuttava luttirati, (= aitta), joka on siinä edelleen. Pikemminkin luulen, että aitta on ollut siinä kauan. Jäljelle jää siis pihan etelälaidan rakennus, joka on ihan tien suuntainen. Kun katsoo nykyistä maastoa, niin siinä kohdassa maa hiukan kohoaa, samalla tavalla kuin se purettujen rakennuksien kohdalla usein tekee. Sitä paitsi vuosisadan vaihteen kyläkartassa, johon on merkitty vain tonttien asuinrakennukset, on samalla kohdalla ja samansuuntainen rakennus. Luulen, että vanha päärakennus on ollut todennäköisimmin siinä. Mietin sitäkin, että mihin vanhan päärakennuksen hirret on laitettu? Onko ne poltettu? Myyty pois? Käytetty uuteen päärakennukseen? (Epätodennäköistä ja sitä paitsi olen kuullut, että uusi talo rakennettiin tuulen kaatamista puista!) Vai käytetty muihin tontin uudempiin rakennuksiin? Kuten siihen ulkorakennukseen, joka ilmestyy 1910 tehdyn kartan jälkeen tämän tontin itälaidalle ja on siinä yhä. Se vaikuttaa vanhalta, mutta sitä pitäisi päästä tutkimaan sisältä aika tarkkaan.

Olen miettinyt myös esim sitä, missä heidän kaivonsa on ollut? Mitä ne kaikki ulkorakennukset, joita vuoden 1910 kartassa ja myös vuoden 1948 ilmakuvassa näkyy (ja ovat aika lailla eri rakennuksia); ehkä navetta, talli, ulkohuone, lampola, kanala, sikala, kärryvaja, puuvaja, sauna, lato? Vuoden 1754 kartassa näkyy vain isohko rakennus, jossa on kolme ikkunaa ja savupiippu. Talo ei siis ole savutupa, vaan jo kehittyneempi rakennus. Ja koska kartan rakennukseen on piirretty ikkunoita, voidaan todeta, että he on maksaneet veroa useasta ikkunasta (ovien ja ikkunoiden verotus alkoi Ruotsissa 1743 ja maaseudulla veron määrä oli kuusi äyriä), mutta en ole varma millä tavalla kartan ikkunat tulkitaan. Onko talossa kaksi kertaa tämä määrä ikkunoita, koska talon seinistä näkyy vain kaksi? Vai onko tässä kaikkien ikkunoiden määrä? Vai onko tämä viitteellinen lukema ja ikkunoita on merkinnän mukaan ’useita’? Suurin ihmetyksenaihe on karjasuojalta vaikuttava rakennus, joka ei näy kartassa 1910, mutta jonka pääty näkyy 1920/30-luvun valokuvassa, mutta ei enää ilmakuvassa 1948. Heidän uudempi navettansa valmistuu 1956. Tässä on klappia monta vuotta ja jotenkin aivot lyö nyt tyhjää. Tässä paikassa ei siis ole nykyään muuta kuin pihamaata. Olisiko kannattanut rakentaa karjasuoja niin lyhyeksi ajaksi kuin maksimissaan 30 vuodeksi? Ja missä eläimet hengasi kymmenisen vuotta, ennen sen uuden navetan rakentamista, kun vanha oli jo poissa?

Ei hätää, minä keksin kyllä loputtomiin uusia kysymyksiä ja ratkon niitä nyt yötä päivää. Mutta mitä hämärämpi ceissi, sen mahtavampi on tunne, kun joku asia selviää! Olen edistynyt tämän aiheen osalta tosi paljon viimeisten kuukausien aikana ja aion pureutua tähän nyt niin tiukasti kuin ikinä vaan voi.

Talvi on tulossa

Pakkasöitä! Ja mä kun luulin, että tässä on vielä rutkasti aikaa ennen talven tuloa. Tai voi ollakin, mutta kyllä se vähän epävarmalta näyttää. Meillä on puutarhassa kaikki vielä ihan levällään, eikä mies pysty tekemään mitään, joten nyt mennään sillä mitä mä jaksan. Suihkulähteen laitoin tänään talvikuntoon, mutta vielä on kaikenlaisten ruukkujen ja kippojen kerääminen kasvihuoneeseen, puutarhakalusteiden laitto suojaan, kasvien verkottaminen, marjapensaiden, omenapuiden ja vadelmien pieni leikkominen sekä muutamien tarhojen osittainen perkaus. Puita pitäisi mättää kellariin mielellään pari kuutioo ja parvekkeella riippumaton irrotus telineestä (joka vaatii voimaa) ja roudaus telineen kanssa sisälle. No jaa, en ota stressiä aiheesta. Se mikä jää lumen alle, jää lumen alle.

Sisälläkin kaikki on levällään. Konttori, ruokailuhuone, keittiö, kesäkengät on pitkin kuistia ja talvivaatteet pitäis kaivaa esiin. Silti selaan täällä jo joulureseptejä (!) ja teen suunnitelmia. Sain listalle 7-8 erilaista laatikkoa, viisi salaattia, viisi makeaa herkkua ja seitsemän kalaa, plus kinkun tietenkin. Tuleeko presidentti meille syömään vai…?! No miksei. Taidankin pirauttaa serkkupojalle heti, että muistaa jättää herra T:n ja herra P:n pois, mutta herra Z voi tulla jos haluaa. No oikeasti en toki aio tehdä tuota kaikkea, mutta laatikoita olis aie tehdä pakastimeen jo nyt mahdollisimman pian.

Ai niin, mökilläkin on kaikki levällään. Esim johto järvessä, pumppu ulkona, halot pihassa kekona, rungon kappaleet peräkärryssä taivasalla, vene rannassa… ja vaikka mitä. Kukaan ei mieti mitään typerää haravointia, vaan tärkeysjärjestystä ennen kaikkea! On selvää, etten jaksa kaikkea, mutta pienissä erissä voin tehdä suurimman osan.

 

Uusi lääkitys

 

Syöpähoitoihin välillä kuuluu myös sytojen jälkeen syötävä syövänestolääkitys, niin nytkin. Viimeksi söin Letroja, joista kirjoitin paljon tännekin ja nyt olen viikon syönyt Tadexia 20mg vahvuudella. Tämä lääke (ja lääkkeet ylipäätään) vähän jännittää mua. En ole mikään lääkkeiden suurkuluttaja, ainakaan ennen syöpädiagnoosia ja kroppani on ihmeissään kaikesta kemikaalista, jota siihen nyt tuupataan. Tadexin hyvin yleiset (= voi esiintyä yli 1:llä käyttäjällä 10:stä) haittavaikutukset ovat nesteen kertyminen elimistöön, pahoinvointi, ihottuma, kuumat aallot ym.

Yleiset haittavaikutukset (= voi esiintyä enintään 1:llä 10:stä) ovat anemia, veren valkosolujen määrän väheneminen, tiettyjen veren rasvojen suureneminen, heikotus, päänsärky, näköhäiriöt, lisääntynyt alttius laskimotukkotulehduksille ja laskimotukoksille ja niiden jälkitaudit, kuten keuhkoveritulppa, aivoverisuonitukos, jalkakrampit, oksentelu, ripuli, ummetus, ruokahaluttomuus, rasvamaksa, kuiva iho, hiusten lähtö, luukivut ym.

Melko harvinaisista (= voi esiintyä enintään 1:llä 100:sta) mainittakoon haimatulehdus ja maksakirroosi. Harvinaisia (= voi esiintyä enintään 1:llä 1000:sta) ovat mm kasvaimen aktivoituminen, masennus, aivohalvaus ja maksakuolio.

Mun sukutaustaan nähden on aika pelottavaa, että lääkkeeseen liittyy niin paljon verisuoniin liittyviä haittoja. Esim äitini kuoli aivoinfarktiin sairaalassa, ollessaan ihan toisen asian takia operaatiossa. Suvussa on paljon verisuoniin liittyviä vakaviakin ongelmia melko nuorillakin henkilöillä. Silti lääkäri oli sitä mieltä, että on pienempi riski käyttää tätä lääkettä, kuin olla käyttämättä ja saada syöpä uudelleen. Unohdin kysyä millä todennäköisyydellä tämä estää syövän, sillä en usko 100% todennäköisyyteen. Valittavana oli joko tabletti kerran päivässä tai pistos kerran kuussa. Lääkäri valitsi minulle sen tabletin.

Haittavaikutuksia on jo tullutkin ilmi. Kuumat aallot on taas lisääntyneet, luukipuja oli ensimmäisinä päivinä, ihan hienoista päänsärkyä on välillä (tosin sitä on vaikea erottaa esim hartioiden jumitusoireista tai stressipäänsärystä), ihottumaakin yhtäkkiä tuli ja ilmoitin siitä heti sairaalan noona-sovellukseen. Vastaus voi kestää päiväkausia, vaikka ohjeissa sanotaan, että ’lopeta lääkkeen käyttö välittömästi jos…’ On vaikea sanoa minkä tyypin ihottuma tämä on, joten hankala tietää mitä pitää tehdä! Myös oikean leukanivelen naksuminen on palannut. Sitä oli viimeksi Letrojen alkuvaiheessa aika pahana oireena (niin että jouduin aina kasvot taivasta kohti asettelemaan suun kiinni, koska leuka jäi lukkoon muuten), mutta joka poistui kun pidin kuukauden letro-tauon oireiden vuoksi.

Näitä oireita voi ilmetä arviolta ensimmäisen tai ensimmäisten kuukausien aikana ja osa voi jäädä pysyviksi. Tai niin ainakin Letrojen kohdalla tapahtui. Eli aika jännää aikaa tässä taas eletään. En toki haluaisi saada mitään tukosta lääkkeen takia! Tai mitään muutakaan vakavaa haittavaikutusta. Hassua on kuitenkin se, että (taas, niin kuin Letrojenkin kohdalla) esim lääkeinfon ohjeissa sanotaan, että ennen lääkkeen aloittamista pitää tutkituttaa silmät ja ottaa tietyt verikokeet. No onko näin tehty? Ei ja en tiedä! Silmistä ei ainakaan kukaan ole maininnut halaistua sanaa, enkä ole ihan varma mitä veriarvoja pitäisi seurata ja onko niitä seurattu. Letrojen kohdalla piti ennen lääkkeen aloittamista tarkkailla luustontiheyttä, mutta sitä ei suostuttu ollenkaan tarkkailemaan. Sitä vastoin annettiin ohjeeksi syödä kalkkia, jota olenkin syönyt. En oikein tiedä onko tämä säästämistä vai lääkäreiden laiskuutta. Potilaan vinkkelistä se on kuitenkin huolestuttavaa ja ärsyttävää.

Oikeastaan nyt ei voi muuta kuin odotella ja ihmetellä ja toivoa. Pientä stressiä se tietysti aiheuttaa. Kuten sekin, että miehen iskias on hyvin hankala, eikä tietoa kuvauksen ajankohdasta ole vieläkään. Me molemmat roikumme siis odottamisen hirressä ja ihmettelemme, että näinkö tämä menee.

Pirsyn salilla oli ihanaa!

 

Jukra, oon hiukka innoissani tuosta Pirkanmaan syöpäyhdistyksen eli Pirsyn toiminnasta! Heti kun menin sisälle toimistoon, eräs virkailija tuli juttelemaan ystävällisesti ja muisti mut keväältä, jolloin kävin ekan kerran siellä. Opasti mut pukuhuoneeseen ja esitteli fyssarille. Hyvin lämminhenkinen paikka!

No fyssarilla oli kaverina joku (muistaakseni) sairaanhoito-opiskelija tms, ja ihan alkuun oli pitkä juttelusessio. Fyssari haastatteli mua ja minä höpisin kuin mikäkin moottoriturpa. Ja sitten mentiin niihin liikkeisiin. Aluksi poljin kuntopyörällä lämmittelyt ja sitten sain kuuden liikkeen ohjeet. Vähän jalkojen neuropatiaa helpottavia, vähän selän ja vatsan lihaksia auttavia ja vähän myös käsien (ja niiden allien) osalle jotakin. Kaikki liikkeet oli kivoja ja oikeastaan kuntopyörää lukuunottamatta voin tehdä kaikkia kotonakin. Kotona mulla ei vain ole kahvakuulaa, joten pitää soveltaa jollain muulla, esim hiekalla täytetyllä mehukattikanisterilla. Yhden liikkeen vaikeampi versio jäi multa kyllä kokonaan tekemättä, sillä en mitenkään kyennyt siihen, mutta se ei haittaa, koska voin tehdä sitä kevyempänä versiona. Uutta oli se, että kuulemma näitä käsien jänteitäkin voi vahvistaa liikkeillä, vaikka jänteen rispaantumaa ei saakaan pois. Eipä ole lääkärit puhuneet siitäkään halaistua sanaa. Olin hyvin tyytyväinen fyssariin ja kaikkeen mitä hän selitti! Melkein sanoisin, että menkää ihmiset fyssarille, jos teillä on joku ongelma, sillä lääkäriltä saatte liian usein vaan nappeja ja se itse perusongelma jää hoitamatta! Tai menkää ainakin lääkärikäynnin lisäksi sinne fyssarille.

Mä sanoin tälle fyssarille, että saanko mä ne liikkeet myös paperilla, koska oon unohtanu ne jo ylihuomenna. Hän sanoi, että ei, vaan vielä parempaa; hän videoi mun liikkeet! No niinhän mä sit keikuin muutamalla videolla päätähtenä ja olikin melko vinkee katella jälestäpäin et ai toltako mää näytän ja noinko mää ton teen. Tosi hyvä juttu! No nyt mulla ei ole enää fyssaria, kun kaikilla syöpäyhdistyksen jäsenillä on oikeus vaan yhteen fyssaritapaamiseen salisession aluksi, mutta voin mennä hänen omalle vastaanotolleen, jos haluan, ja saanpa siitä vielä alennustakin kun olen syöpäyhdistyksen jäsen. Luulen, että menenkin, koska se lähes puolentoista tunnin aika loppui kyllä vähän liian nopeesti ja vielä tuli mieleen jotain kysyttävää. Mutta nyt mä voin mennä tonne salille koska vaan, ilman mitään ajanvarausta tms. Ihan mahtavaa!! Aion käydä siellä noin kerran viikossa ja teen liikkeitä myös kotona ja sen lisäksi käyn vesijumpassa. Intoa puhkuen täällä!

Kuntoutuminen

 

Olen tässä noin kaksi vuotta miettinyt, että miten kuntoutuisin syöpähoidoista. Syövästähän itsestään ei sinänsä ollut mitään oireita tai vaivaa, mutta niistä hoidoista kyllä senkin edestä. Mutta jos hoitoja ei olisi ollut, olisi syöpään ennen pitkää kuollut. Kiva. Sellanen saatanan salakavala paskiainen on syöpä.

Kuulin sitten keväällä, että Pirkanmaan Syöpäyhdistyksellä on kuntosali ja sinne voi varata ajan fyssarin henkilökohtaiseen ohjaukseen. Sellainen päivä on tänään! Odotan siltä paljon ja olen innostunut. Ajattelin kysyä sellaisiakin liikkeitä, mitä voi tehdä myös kotona vaikka kuminauhan kanssa. Lähinnä pitää varmaan keskittyä selkään ja vatsaan, eli korsetti kuntoon! Ehkä ihan pikkuisen myös alleihin…

Fatiikkia olen myös välillä miettinyt. Se on syöpäpotilaan väsymys (voi olla myös väsymysoireyhtymän  ja MS-taudin yhteydessä), joka ei helpota lepäämällä. Tosin tällä toisella kierroksella väsymys ei ole niin paha kuin ensimmäisen syövän jälkeen. Vihdoin saan tietoa syöpäyhdistykseltä, kun alkuun olin kaiken kanssa yksin. Se onkin yksi syy, miksi kirjoitan niin paljon tänne blogiin syöpäkokemuksestani, että joku muukin saisi infoa ja tsemppiä omaan tai läheisen tilanteeseen.

Luulen, että tästä tämä lähtee, kunnonkohotus! Ja mielikin on pirteä tällaisista asioista. Ja pian kasvaa taas tukka päähän, jesss! Arvatkaa vaan montako kertaa olen vajaan puolen vuoden aikana ajatellut, että ’enpäs ole käynyt kampaajalla aikoihin, pitääkin varata aika… ai niin!’

Vaikeuksia

 

Uusi viikko alkoi edelleen haastavasti, oikeastaan paljon haastavammin kuin viime viikko! Kipulääkkeet ei juurikaan auta miehen iskiasta, töihin on pakko raahautua, kun ei ole muitakaan jotka tekis. Ollaan aamulla pohdittu kovasti sijaista, että mistä sellaisen nappais. Myöskin lääkärille pitäis mennä uudelleen, vaikka en tiedä mitä he voi, kun kuulemma leikkausta ei lainkaan mietitä tässä vaiheessa. 

Se suositeltu akupunktiovastaanotto on (tietysti) Tampereen ydinkeskustassa, johon ei voi pysäköidä tai edes ajaa omalla autolla, eikä parkkihallista käveleminen ole tässä tilanteessa vaihtoehto. Nyt ärsyttää taas se, että miksi keskustoja tehdään vaikeasti saavutettaviksi. Terveet nuoret ja hyvinvoivat tietysti pystyy niissä hyppelehtimään, mutta muut on ihan pulassa. Kela-taksikin avautui mulle aiheesta sen edellisen syövän aikana ja oli hyvin näreissään. Terveen on sitä hyvin vaikea käsittää, mutta jos on tavalla tai toisella avuton, on vähän ankeaa. Jos paikka, johon on menossa, sijaitsee vaikkapa Hämeenkadulla, eikä siinä kohdassa voi pysäköidä, eikä parkkihallista pysty kävelemään, niin mitä tehdä? Kaiken stressin päälle sitä aika helposti pillahtaa itkuun ja samaan syssyyn saa paheksuntaa, kun ei ole ekologinen vaan haluaa huviajella ja pössytellä polttoainetta mennen tullen, kuin joku 80-luvun ökyporho.

Cappuccinolla kävin sentään viime viikolla, samalla kun sain syöpälääkäriltä hyvän lausunnon. Tällä viikolla olis sitten syöpäyhdistyksen salikäynti ja siellä fyssarin henkilökohtainen ohjaus. Sitä olenkin jo odottanut - uskokaa tai älkää - pari vuotta! Silloin vain kukaan ei osannut mulle sanoa siitä mahdollisuudesta ja kuulin tästä salista vasta noin viikkoa ennen leikkausta tänä keväänä. Viime viikolla kuulin lisää kivoista mahiksista ihan oman kunnan työkkärin virkailijalta. Mulla on oikeus työttömän terveystarkastukseen, peruslabroihin, ilmeisesti jonkinlaiseen ravitsemusterapeutin käyntiin, ohjattuun liikuntaan ja saliin ihan siinä omassa kunnassa! Hipsis heijaa, tämäkin tuli ihan puskista ja vähän viiveellä, etten sanois. Mutta olen hyvin iloinen näistä kaikista! Paitsi miehen tilanteesta, joka on umpisolmussa.

Asia, josta ei juuri puhuta

 

Ainakin musta tuntuu, että tämä on yksi vaiettu aihe. Mutta sanonpa ilman kiemurteluja kuitenkin mitä mielessä tästäkin asiasta liikkuu. Aihe on tämä; niin raivostuttavat huonekaverit sairaalassa, että melkein järki lähtee. Tuttu kokemus. Eräänkin kerran olin eräässä sairaalassa erään operaation takia päiväkausia, kun huonetoveriksi osui aivan sietämätön ihminen. Siis oikeasti sietämätön!! Se puistattaa vieläkin!

Tiedän, että pitäisi vain sietää, pitäisi ymmärtää. Kaikilla meillä on tuskamme ja kipumme, epätoivomme ja pelkomme. Mutta ei se silti nollaa sitä, jos jonkun kanssa ei tule toimeen, tai jos joku on piinaavan ärsyttävä, etkä pääse pakenemaan sitä kuin yöunilla, mikäli saat nukuttua.

Tämä kyseinen huonetoveri kuunteli kaiken mitä mun sängyn luona puhuttiin - vaikka kuuleehan sen väkisinkin niiden avuttomien suihkuverhomaisten seinämien taakse. Mutta silti hän voisi pitää turpansa kiinni. Hän sekoili mun ja hoitajien välisiin keskusteluihin, luuli muka, että hoitajat puhuu hälle ja vastaili heille (mikä nuija - eikä ollut muistisairas!), höpisi milloin mitäkin ja naureskeli, kun juttelin jälkikasvun kanssa. Kaikkein raivostuttavinta oli kuitenkin se, miten vaikea potilas hän oli. Veikkaan, että hoitajat, fyssari ja jopa hänen oma perheensä olivat aivan äärimmäisen tuskastuneita ja kyllästyneitä häneen. Hän valitti ja huusi ja kieltäytyi kaikesta yhteistyöstä ja yrittämisestä. Argh.

Toivottavasti uudemmissa sairaaloissa on lähtökohtaisesti yhden hengen huoneita ja vain joku superekstrovertti voi saada erikoispyynnöllä kahden hengen huoneen, jossa saa puhua pulputtaa päivät pääksytysten. Muistan kun isoäitini ’mamma’ joutui 70-luvulla sairaalaan ja siinä kivikauden aikaisessa hienossa rakennuksessa oli niitä kahdeksan tai kymmenen hengen saleja, joissa potilaat makasi. Se se vasta haastavaa olisi! Ei saisi nukuttua, kun jokaisella olisi oma rytmi ja puolet porukasta tuskittelisi ääneen lakkaamatta ja televisio olisi vain päivähuoneessa, jos sielläkään. Ympärillä pulputtaisi taukoamaton oksennuksen örinä ja vaippaan päästetty lurina.

Eihän ne sairaalat toki mitään hotelleja ole, mutta miksi ne ei voisi olla? Pahimmillaan ne on yhä nykypäivänäkin pirun ankeita paikkoja, jossain 70-luvun sisustuksessaan. Niin että joku Kaurismäki vois vaikka heti tepastella filmiryhmän kanssa kuvaamaan jotain Varjoja sairaalasängyssä tai Kauas kanyylit lentävät tai Mies vailla oksennuspussia. Onhan siinä toki oma vieno viehätyksensä, mutta ei se kaikille kelpaa. (Tarkoitan näitä sairaaloita, en Kaurismäkeä - hän kelpaa kyllä!) Minä haluaisin sairaalan täyteen taidetta ja kauneutta, antiikkiesineitä ja kukkia! Hoitajat, joilla olisi hymy ja aikaa. Taiji-tunteja non stoppina ja ihan oma huone jugend-parvekkeella ja höyrysaunalla. Eikä ainakaan mitään ankeita ja rasittavia ja liian ekstrovertteja huonekavereita, joita ei voi itse valita.

Ja on mulla ollut joskus ihan hauskojakin huonekavereita, eipä sillä. Ne on vaan mahdottoman harvinaisia ja silti sen ärsyttävän muistaa maailman tappiin saakka inhonväristysten kera.

Kirjapinosta; Naisia jotka etsivät suurta tulta

 

Luin äskettäin kiinnostavan Naisia jotka etsivät suurta tulta. Kirja tempaisi mukaansa, paitsi henkilövalinnoillaan, niin myös kirjoittajan mukavalla ja helposti lähestyttävällä jutustelutyylillä. Pääidea on kertoa millaista oli elää ns suuren taiteilijan varjossa. Naisista useat olivat myös itse taiteilijoita, jopa yhtä suuria kuin puolisonsa, mutta joutuivat luopumaan urastaan tai ainakin himmailemaan tuntuvasti omaa luomistaan avioliiton astuttua kuvaan.

Kirjan esiteltävät naiset ovat; Greta Hällfors-Sipilä, Aino Aalto, Elissa Aalto, Saimi Järnefelt, Majsi Salokivi, Hilja Onerva Lehtinen, Kirsti Gallen-Kallela, Helmi Vartiainen ja Tuulikki Pietilä.

Aallon perhe kiinnosti tietysti aika lailla, sekä L.Onerva, josta muuten tuli kiinnostava ja paljon monipuolisempi kuva, kuin aiemmin mistään muualta luettuna. Kirsti Gallen-Kallela ehkä jopa vähän ärsytti, sillä hänestä välittyi fiilis, että kaikki on edessä, mutta pitää vain valittaa kuin teini. Tiedän, että teen hänelle vääryyttä, mutta en voinut mitään tälle mielikuvalle. Tyko Sallisen puolison Helmin tarina säälitti ja raivostutti; miten paska tyranni mies voi ollakaan?! Ainoastaan Tuulikin ja Toven tarina oli ihana ja tasapainoinen.

Googletin myös Gretan nimeä kuvahaulla ja voi hitsi miten tykkään hänen tauluistaan! Saimi Järnefelt häälyi itse kahden tulen välissä; näyttämö vai perhe? Yllättävän kauan hän jaksoi näytellä pitkin Suomea, erossa perheestään, vaikka lopulta valitsikin perheen. 

Jostain syystä naishistoria kiinnostaa ja tämä kirja onkin oiva kokoelma erilaisten naisten elämäntarinoita. On paljon lahjakkuutta, nuoruuden intoa, yllättäviä avioliittoja, joillakin jopa julmuutta, lasten riistämistä pois äideiltään, alkoholismia, väkivaltaa, mielisairaalavuosia, mutta onneksi myös yhdessä luomista, toinen toisensa tukemista, elämänjanoa, matkustelua ja kauneutta. 

Tätä suosittelen!

Ihania uutisia!

 

Tänään oli se päivä, kun kävin syöpälääkärin loppukontrollissa ja sain kuulla maanantaisten TT-kuvien tulokset! Vaikka mua ei juurikaan tämä käynti jännittänyt, koska mulla oli sellainen vahva tunne, että ei hätää! Mun kuvat oli puhtaat, mitään normaalista poikkeavaa ei näkynyt. Kuulemma näyttää ihan loistavalta, keuhkot erittäin hyvät, ei vettä yhtään missään ja muutenkin täysin hyvältä näytti. Katselin itsekin kiinnostuksella, että miltäs mä näytän sisältä päin ja aika vinkeeltä se tuntui. Lääkäri selitti mikä möltti on mikäkin; tässä maksa, tässä haima jne. Seuraava kontrollikäynti on sitten kolmen kuukauden kuluttua.

Sain uudet syövän estolääkkeetkin. Kerron niistä toisella kertaa enemmän, kunhan perehdyn niihin kunnolla ja saan vähän testattua, että miten ne toimii. Suurimmat sivuoireet niissä on alkuun kuumat aallot ja pahoinvointi. Letroja en enää syö siis ja hyvä niin, mielelläni jätän ne, koska ne ei mulla oikein toimineet ja tuli kaikenlaisia oireita, kuten käden jännetulehdus jne.

Olen hyvin onnellinen! Nyt ryhdyn kohottamaan kuntoa ja kiinnittämään enemmän huomiota syömisiini ja aion käydä akupunktiossa, sekä pitää stressitason matalalla. Jännä muuten tuo tunne, että onko kaikki hyvin vai eikö. Joskus vuosia sitten äitini oli syöpäleikkauksessa ja mun työkaverit ihmetteli, että miten mä voin olla niin rauhallinen, että he olis ihan hermorauniona. Sanoin heille, että mulla on sellainen vahva tunne, että kaikki menee hyvin. Ja niin menikin! Sen jälkeen olen muutamiin kertoihin keskittynyt tunteeseen, jos joku läheinen, sukulainen tai kaveri on ollut jossakin isommassa operaatiossa ja aina kun on tullut se tunne, että ei hätää, olen sen heille tai heidän läheisilleen sanonut. Se on sellaista hiljaista itsensä kuuntelemista ja vastaus tulee ihan itsestään jostakin muualta kuin omasta päästä. Se on voimakas rauhallinen ja lämmin tunne. Se ei liity siis päättelyyn tai järkeilyyn mitenkään. Luulen, että tämä on vähän samaa kuin ne mumman ja isän kyvyt nähdä asioita. Ja luulen, että voin kehittää tätä kykyä ajan mittaan. Tosin olen aika varovainen tuomaan esiin tätä tunnetta, koska ajattelen, että jos olenkin väärässä, niin olen jotenkin vastuussa asioista. Mutta vielä en ole ollut väärässä.

Vähän mutkikasta

 

Haastavaa juuri nyt on se, että mies sai viime viikonloppuna selkään iskiaskohtauksen. Kipu ei ole koskaan ollut näin paha ja tänä aamuna aloitettiin päivä lääkärikäynnillä. Mitäänhän sille ei varsinaisesti voi tehdä, muuta kuin popsia vahvoja lääkkeitä ja odottaa pari-kolme-neljä viikkoa, että kipu menee itsellään pois. Joku suositteli kyllä vahvasti omasta kokemuksesta akupunktiota, mutta katsotaan innostuuko mies siihen. Mikähän siinä on, että miehiä on aika yleisesti hirmu hankala saada lääkäriin tai mihinkään hoitoihin? Tässä on miesten ja naisten välillä aika iso ero.

Itsekin katselin jo kiinnostuneena akupunktiolääkäreiden sivuja ja Tampereella olisi ainakin pari, jotka on käyneet koulutuksen Kiinassa ja asuneet Suomessa jo pitkään. Ei siis ehkä kielimuuria, mutta vankka osaaminen kyllä. Itse en syöpähoitojen sijalle mitään tämmöistä valitsisi, mutta rinnalle kylläkin. Esim käden jännetulehdus on yksi, johon voisin sitä kokeilla, kun tulehdus ei ole päällä, mutta käsissä tuntuu selvästi samantyyppistä vaimeaa ’kipua’ jos ne rasittuu. Myös suolisto-ongelmat, joita mulla on ollut vaihdellen about 5 vuotta, voisi laantua akupunktiolla. En tiedä mitä kaikkea muuta, mutta aion selvittää asiaa.

Mutta on se hyvä, etten enää ole syto-oireissani sängyn pohjalla, sillä silloin en pystyisi auttamaan miestä missään. Onneksi ollaan eri aikaan rampoja. Mutta tämmöistä on elämä! Ei voi mitään. Ainakin ollaan elossa ja ruokahalu ja huumori on tallella.