Dyykkaamisesta

Hortauksen lisäksi myös dyykkaus on nykyään buumi. Aika usein näkee kaupungin kaduilla mummoja mutta myös ihan siistejä keski-ikäisiä miehiä penkomassa roskiksia. Ammattimaisimmat viilettävät fillarilla suoraan seuraavalle roskikselle, eikä heitä voisi luulla dyykkariksi ainakaan ulkonäön perusteella. Mutta mutta, sepä tässä onkin veikeä juttu; yhä enemmän yhä parempaa tavaraa ja ruokaa heitetään roskikseen joka ikinen päivä joka ikisellä paikkakunnalla, eivätkä kaikki dyykkaa siksi että olisi pakko, vaan siksi että tuhlaus tekee pahoinvoivaksi.

Minä olen dyykannut aika paljonkin tavaraa; huonekaluja, polkupyöriä, kirjoja, lehtiä. Mutta viimeaikoina olen alkanut kiinnostua myös ruokien dyykkaamisesta! Kerran olen jo kokeillutkin; sain hyviä banaaneja ja rasiallisen kirsikkatomaatteja. Muutakin olisi ollut tarjolla, mutta minulla ei ollut kassissa tilaa sillä kertaa. Tosin kättäni en työntäisi tämän näköiseen puistoroskikseen, vaan valikoin turvallisempia kohteita.

Ruokien roskiin heittäminen nykyisessä mittakaavassa on minusta käsittämätöntä. Ekologista on käyttää ruoka mahdollisimman tarkasti hyödyksi ja sitten vasta ruoaksi kelpaamattomat tähteet laittaa kompostiin. Päivämäärien mukaan roskiin heittäminen on osittain tietämättömyyttä ja osittain välinpitämättömyyttä. Myös terveestä järjestä ja aisteihin luottamisesta on hiukan vieraannuttu. Jos ruoka ei näytä, haise, tunnu eikä maistu pilaantuneelta, se ei sitä ole, vaikka pakkauspäivämäärä sanoisi mitä. Lakikin taitaa asian suhteen olla liian tiukka...