Pitkä viikonloppu Helsingissä, kiireettömyyttä ja rauhallisuutta. En jaksanut tavata ketään, paitsi ne ystävät, joiden luona olin kylässä. Ei hurjaa shoppailua, ei extempore-ratikka-ajeluita, ei valokuvailua. Ihan epätyypillistä minua.
Onneksi jokaiseen päivään sisältyi hengailua rakkaiden ystävien luona, elokuvia ja herkullista ruokaa! Laajennuin matkalla taas pönäköihin mittoihin...
Mielen maisemassa ei ole nykyään kovin paljon värejä. Päivät ja viikot muodostavat harmaita pötköjä. Loppukesän ja syksyn taitteessa näyttää tasaisen harmaalta, oikeastaan riippumatta siitä mitä ympärillä tapahtuu. Mietin onko tämä jonkinasteista masennusta?
Jälleen se vanha tuttu tunne, että en kuulu tähän aikaan, on vallalla. Olisin halunnut syntyä 100 vuotta aikaisemmin, vaikka tiedän hyvin että ennen ei ollut kaikki paremmin. Mutta eihän yhteiskunnassa nytkään ei ole kovin hyvin. Tulevaisuuden suhteen olen toiveikas, yleisesti ottaen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti