Lielahden kartanossa nuuskimassa

 

Minä palaan yhä uudelleen ja uudelleen tähän kartanoon. Hiippailin täällä ensi kerran jo joskus vuoden 1995 tienoilla ja koska tämä oli silloin tehtaan pääkonttorina, minut ajettiin kummeksuen tieheni. Ei auttanut, vaikka höpöttelin esi-äidistä, joka asui tällä tontilla yhtä aikaa Nottbeckien kanssa, esiäidistä joka kasvatettiin edellisen omistajan Stjernvallin perheessä Lielahden vanhassa kartanorakennuksessa. Mutta koska sitä vanhaa ei enää ole, tämä on jonkunmoinen linkki 1800-luvulle ja tykkään käydä täällä nuuskimassa vanhaa henkeä.

Nykyään en paljon kursaile myöskään. Jos ovi on auki, tepastelen sisään ja kurkin kaikkialle häpeämättömän röyhkeästi. Ei sitä muuten pääse puusta pitkään.

Täällä on paljon sellaista josta pidän ja paljon sellaista, josta en pidä. Sanotaan nyt vaikka niin, että en pidä siitä, että en ole itse kartanon omistaja.

Suurin osa rakenteista on alkuperäistä tai ainakin hyvin vanhaa. Mutta valkoiset seinät ja katot saavat inhon väreet luikertelemaan selkäpiissä. (Saati sitten loisteputket yms)

Yksityiskohdista pidän! Olen aivan varma, että tämä on ollut lämmin, tummasävyinen ja värikäs paikka. Siksi Tampereen kaupunki on vähän kenkku, kun pitää tätä valkoisessa kuosissa.

Miten ennen tehtiinkään näin huikean kauniita kahvoja ja avaimenreiän heloja?!

Muodot täällä onneksi on edelleen olemassa.

Ja nämä kipsikoristeet sitten! Huh ja voi.

Näitä kaiteita ei voi lasketella, mutta täällä kuuluukin tepastella arvokkaasti.

Ihan pikkuriikkisen tässä näkyy alkuperäistä väritystä!

Tätä minä vähän ihmettelen, että kas kun nämä tolpat on vielä ehjinä.

Jos minä asuisin täällä, asettelisin talvikaudelle tähän portaidenalustilaan jonkun lyhtysysteemin ja valoköynnöksiä. Tuo ei siis ole lattiapinta, vaan aika korkealla oikeastaan. Voisi kai sinne jonkun pesänkin rakentaa; makuupussi ja tyynyvuori ja kirjoja…

Tässä välitasanteella asustelisin taatusti aika paljon! Ties miten kivan oleilupesän sitä tähän keksisi.

Ja ah mikä takka!! Siinä sitä olisi ihana lämmitellä talvipakkasilla. Mikäli sitä saisi enää käyttää. Jos ei, niin sitten joku kynttiläasetelma palamaan takkapesään vaan.

En pääse yli siitä, miten koristeellista kaikki oli ennen. Niin paljon paremmin visuaaliselta kannalta!

Tämmöinen lamppu on ripustettu portaikkoon. Ei paha.

Ja porrastasanteen sohva, sekä kukat on tosi kutsuvia ja kodikkaita nekin!

Jonkinlaisen verhosysteemin tarvitsisin varmaan kuitenkin. Ei voi elää ilman verhoja!

Harvoin olen päässyt yläkertaan, mutta nyt ovet oli auki, joten sinnehän minä!

Yläkerran mikä lie kokoushuone (uuvuttavan tylsä ajatus!) muuttuisi kyllä meikäläisen kynsissä vaikka miksi muuksi! Taidetta, viherkasveja, tekstiilejä, kirjoja, valaisimia, sohvia…

Katsokaa nyt, miten minä juurrun tänne jo nyt! Lupaan että tulen tänne(kin) kummittelemaan, kun kuolen! Vaikka täälläkin kuulemma kummittelee jo valmiiksi.

Rakastan erityisesti sitä, miten valo asustelee tässä talossa.

Viherkasvit ja taulut… parempaa tämä kieltämättä on, kuin metsäyhtiön toimiston aikana!

Pienet puolivanhat yksityiskohdat huvittaa mua kaiken aateluuden keskellä!

Kahvilahuoneessa on toinen ihana takka! Ja ovat oikein kukkiakin tuoneet tänne.

Lielahti on muuttunut minunkin aikanani (1995-) valtavasti! Saati sitten esivanhempieni aikana. Miltä lie täällä näyttänyt 200 vuotta sitten, kun esi-isät mellastivat Niemen rusthollissa?

Voisin kyllä ehkä ryhtyä vahtimestariksi tänne. Nuttura tiukalla katselisin vihaisesti kulmieni alta kaikkia. Sillä viisiin että mitä te täällä teette? No kun nyt kerran olette, niin olkaa edes hiljaa!

Kahvilasta pääsee terassille, joka onkin oikein mukava paikka! Jestas kuinka ihanan ruukkupuutarhan ja valurautakalusteet minä tänne raahaisin!

Ja sitten on vielä tuo puutarha! Josta näkee suoraa Tampereelle. Järvi siinä edessä ja kaikki upeus silmissä.  Kyllä se vaan niin on, että minusta paras plan B tälle paikalle olisi, että joku hauska ihminen perustaisi tänne hienon hotellin! En kyllä yhtään tiedä kuka notkuisi täällä sitten vuorokaudet ympäri… en minä, en…