Tuntuu, että kaikki kiertää kehää. Leijun taas jossakin tämän maailman ja tuonpuoleisen välillä. Melkein joka päivä sataa vettä ja melkein joka aamu on sumua. Ei sellaista kaunista peltojen yllä tanssivaa usvaa, josta voi melkein erottaa keijuja, vaan läpitunkematonta, harmaata ja märkää sumua, joka paiskautuu sielua vasten. Superankean vuodenajan superankeita päiviä.
Lojuin eilen kartanolla portaikon ylätasanteen sohvalla lukemassa. Alhaalla oli joku kokous ja kuulin, kun joku lähti tulemaan portaita ylös. Hän kipusi ne narisevat paraatiportaat kahvikuppien kanssa, ilmeisesti aikeena mennä pesemään ne jostain syystä yläkeittiöön. Vaikka hän meni parin metrin päästä minusta, hän ei nähnyt minua. Katsoin hänen jälkeensä ihmeissäni; miten on mahdollista, ettei hän nähnyt minua?! Nousin sohvalle istumaan. Hän tuli pian takaisin portaikkoon, kulki taas minun vierestäni, kipusi portaat välitasanteelle, käveli välitasanteen poikki, kääntyi alaportaisiin ja oli sillä tavoin kasvot minuun päin, muttei edelleenkään huomannut minua, vaikka en istunut edes pimeässä. En uskaltanut päästää ääntäkään, ettei hän saisi sydänhalvausta pelästyksestä. Jäin hölmistyneenä istumaan paikoilleni hetkeksi. Tältäkö tuntuu, jos on kuollut ja on henkenä elävien joukossa? Kukaan ei näe sinua, vaikka olisit hyvinkin näkyvillä… omituinen tunne.

2 kommenttia:
Sääkarttaa ei kyllä tee mieli paljon vilkuilla. Sateisten ja pimeiden päivien loputon jatkumo 😬
Oletko varma, että olit näkyvä, kun olit ylätasanteella lukemassa? Kirja tai elokuva voisi hyvinkin lähteä liikkeelle tällaisesta tilanteesta...
Eräs läheiseni valittaa joka päivä puhelimessa kun on tälläinen sää,ei ehkä noin kauniisti kuvailtuna kuin kerroit, mutta kyseenalaistin ja hän tokaisi ,"Odotan kevättä."
Tuli siinä mieleen,että odotellessaan kevättä hän voisi " ELÄÄ!"
Tuli kuin vahingossa ajatusjatkumo,että keväällä hän voi olla jo kuollut.( Hänen terveydentilansa huomioiden)ja että odottaako hän kuolemaa.
Enkä ajatellut ajattelevani kuolemalla vihjailulla edes ajatuksen tasolla omassa päässäni vaan kummallinen ajatus vain tunki päähäni.Säikähdin sitä itsekin mistä se sinne tunki.
Töissä kuulen tämän tästä kun sää on huono jne.
En nyt itsekään fanita pimeää ja märkää, mutta pessimistin perusluonteella tämä on vallan hieno saavutus ottaa vastaan tämäkin sää valittamatta.
Voisin toki käpertyä sohvan nurkkaan,mutta se ei ole mahdollista.
Ammennan tästä säästä lohtua omiin kipukohtiin.Ne silittelee kyyneleitäni ymmärtäväisesti.Kiitos siitä.
Jännä näkymättömyys.Ehkä sovit niin paikkaan,että olet kuin osa sisustusta.
Lähetä kommentti