Isoon tien varrelta

 

Mun lapsuudessa siinä meidän pikitien taikka isoon tien, niinku kaikki sitä tietä kutsuu, varrella vaikutti kaikenlaista persoonaa. Ennen sanottiin jopa ehkä hulluja, mutta nykyään sanotaan korrektisti se kylä- siihen alkuun. Se tekee siitä niin ku taiteellisemman ja hyväksytymmän, ei yhtään että tässä sitä ollaan piirin kamaa. Ykski nainen, jonka täyty olla siihen aikaa varmaan kuusissa kymmenissä taikka yli, tapas kävellä takaperin. Ihan sujuvasti, kilometrikaupalla, vaikkei sillon viä ollu mitää kevyenliikenteenväyliä, ellei sitä laskettu, ku tien reunan valkosten viivojen ja ojassa kasvavan viidakon väliin jäi ehkä 10cm pyöräilijöitä ja kävelijöitä varten. Sanoisin, että kokeilkaas ite kävellä reipasta vauhtia ja sujuvasti takaperin! Etenki niin pienellä tien soirolla. Kyllä mä luulen, että mä ainaki törmäisin ens töikseni linkkapysäkin tolppaan ja mätkähtäisin turvalleni siihen tielle. Ja mun tuurilla paikalle osuis saman tien lakasukone, jonka kuljettaja ei ollenkaan huomais tämmöstä isompaa roskaa. Lähe siitä sitte kohti kyläkauppaa, niin ku mitää ei ois tapahtunu! Taatusti joka mökin ikkunassa olis väentungos ja ihan voit olla varma, että siä ulvottais naurusta!

Sitten oli tietysti Selema, mukava mummo, joka asui yksin satavuotiaassa mökissään koulun mettässä. No Selema oli ihan täyspäinen, mutta muuten siihen liittyy tarinoita. Seleman radio meni kerran rikki ja se harmistui, kun onhan se radio aika tärkee laite; kuulee Kekkosen puheet ja jumalanpalveluksen ja salaa voi kuunnella vaikka Tapio Rautavaaraa. No, Selema vei radion korjattavaksi… varmaanki se tapahtui näin; Selema kaappas radion kainaloonsa ja hyppäs linjavaunuun ja körötteli keskustaan korjaajan pakeille. Korjaajaa tietysti vähä nauratti, ku eihän siinä Seleman radios varsinaasesti mitää vikaa ollu, mutta hiiri oli vaan tehny pesänsä sinne sisälle ja jyrsiny langan poikki. Lanka oli heleppo korjata ja Selema oli tyytyväinen. Voi kyllä olla, että Selema vähä sääli hiiriperhettä. Kerran Selema anto mulle sellasen muovisen papukaijakoristeen. Minä sain tietysti heti kotiin päästyäni kuningasidean ja kaiversin papukaijan silmän irti ja tungin sen korvaani. Ei siitä ilman lääkärikäyntiä selvitty. Ku Selema muutti vanhainkotiin joskus 70-luvun loppupuolella, me käytiin aina välillä sitä kattomassa. Siihen aikaan sellaset 1800-luvulla syntyneet ihmiset pukeutu aina mustiin. Ja mun mielestä Selema näytti yhtäkkiä tosi pelottavalta, kun se oli aivan taatusti pukeutunu sellaseen mustaan kaapuun! Siis herran pieksut, eihän kukaan muu pukeudu mustaan kaapuun, paitsi noidat! Onneksi selvisin hengissä niistä vierailuista.

Seleman äiti se vasta kova luu olikin. Mun isän lapsuusmuistojen mukaan Lyyti oli kova puhumaan, äänekäs ja rivosuinen. Ei uskois, mutta niin vaan oli. Aina ku isä ja mumma oli Lyytin luona kyläs (Selema tais olla tyttäristä ainut naimaton, joka oli jääny kotimökkiin asumaan), niin Selema ei saanu sanoa mitään. Jos Selema yritti jotain sanoa, niin Lyyti karjasi, että oo sinä hiliaa, ku vanhemmat puhuu! Ja Selemahan oli mun mummaa melkein 10 vuotta vanhempi, elikkä siihen aikaan Selema oli noin 40-vuotias. Lyyti myös käytti puuteria ja hajuvettä. Siihen aikaan mökin akalle hyvinki ennenkuulumatonta! Jopa niin erikoista, että se linja-autopysäkki, joka on siinä koulun kohdalla edelleen, sai nimekseen ”puuterin pysäkki”. Minäkin käytän sitä nimitystä yhä ja sanon bussikuskille, että jään pois siinä puuterin pysäkillä. Eihän ne tajua, vaan aina pitää selittää asiat auki. On se kummallista.

Ja sitte oli vaikkapa Niku, joka asui sellasen punasen talon alakerras ja sen sisko yläkerras. Kävin kerran trullittamas sielä, mutta vaikka se Niku ei ollu varautunu asiaan, niin ystävällisesti se kaivo lompakostaan kaikki hilut mun kaffipannuun. Se sisko siä yläkerras oli mukava mumma. Aattelin sillon, että se on varmaan 80, mutta ny oon hoksannu (sukututkijana) että sehän oli korkeintaan 65. Eihän se oo ikä eikä mikää! Ja Niku oli noin 60. Nuorukainen lähes! Nikulla oli hevonen ja joskus se ajeli meidänki ohitte jollaki kärryyllä taikka reellä. Nykyään kellää ei oo hevosia, kukaa vanhus ei pukeudu mustiin, (paitti gootit sitte joskus vanhana), Seleman talon tilalla on rivitaloja, pienen kyläkaupan tilalla on järjettömän kokonen kauppa, vaikkaki nykymittapuulla pieni ku mikä! Isoo tiekin on nykyään pieni kaikkeen muuhun verrattuna. Ja nämä kaikki henkilöt on levänny hautausmaalla jo aikapäiviä. 

Väliaikatietoja terveydestä

 

Nyt on reilu kuukausi viimeisestä sytostaatista. Mun vasen käsi, johon sytostaattia pääsi kudokseen, on toipunu lähes entiselleen. Välillä kädessä näkyy vielä se 5x3cm rusehtava alue, etenkin saunan jälkeen. Mutta mitään tuntemuksia ei enää ole. 

Yleiskunto on edelleen huono. Jaksan kävellä ehkä 100m ja sitten puuskutan ja oon ihan voimat pois. Jos joudun kipuamaan portaita, kaikki energia valuu asfaltille. Jos kannattelen jotain vähän painavaa, selkä ottaa itteensä.

Joka välissä pitää huilia ja istahtaa, jotta jaksaa eteenpäin. Jotta en taida olla kahen viikon päästä vielä työkunnossa. Luulin olevani paremmassa kunnossa, mutta viime päivinä on selvinny, että kunto on paljon kehnompi kuin tajusinkaan.

Mutta yks asia on edistyny ja siitä oon aika valtavan ilonen! Nimittäin mun tukka on alkanu kasvaa taas! En sanois tätä siiliksi, ennemminkin päässä on jotain muuminukan kaltaista. Sellasta pehmeetä haiventa, joka kasvaa päivä päivältä hiukan pitemmäksi. Mutta eipä aikaakaan, kun se jo hulmahtelee kevättuulessa!

Aapinen v.1955, osa 3

 

Ja viimeinen otos tämän aapisen kuvasatoa.

L’Occitanen kalenterilöydöt

 

Tässä näette nyt kaikki L’Occitanen tuotteet, jotka löytyivät joulukalenterin kätköistä. Hyvää on se, että vain yksi tuote on jotain muuta kuin kosmetiikkaa, koska kosmetiikkaahan tällasesta kalenterista just haluaa löytää! Se yks on kynsiviila, josta nyt en kyl maksais mitään, eli hiukan sellanen täytejuttu tässä kalenterissa. Mutta muuten oon aika tyytyväinen muihin tuotteisiin.

”Aika tyytyväinen” koska seassa on yks tuotesarja, jota en yleensä lainkaan käytä, nimittäin nämä kasvojen ”immortelle”-systeemit! Että kuolematon nassu niillä sitte vissiin. No, onneks noi (4 kpl) tuubit on niin pieniä, että pari saatan tursottaa naamaani, mutta pari ehkä annan eteenpäin.

Sitten sieltä löytyi neljä erilaista voidepurtiloa, neljä käsivoidetta, neljä suihkugeeliä, shampoo ja hoitoaine, kolme palasaippuaa, yksi palashampoo ja vielä yksi kylpypommi. Siinäpä ne. En ole vielä testaillut näitä tuotteita, niin että mahdoton sanoa itse sisällöstä juuta tai jaata. Tuo kalenteripohja saattaisi toimia vielä uudelleentäytettävänä kalenterina, mutta koska se ei ole mielestäni kovin hieno, niin laitan mokoman kiertoon. Vertailun vuoksi sanottakoon, että Body Shopin kalenterilöydöt painoivat huomattavasti enemmän, kuin nämä, joten arvostan sitä määrää jo lähtökohtaisesti paljon enemmän. Tämä taisi nyt olla viimeinen tämän tuotemerkin joulukalenteri, jota lähden tilaamaan.

Aapinen v.1955, osa 2

 

Tämmöset lorut kun ”ken söi kesävoin?” arvaten on painuneet unholaan jo aikoja sitten! Eipä taida koululaisilla muutenkaan olla käryä siitä mikä ees on ’kesävoi’…

Laukkuja, osa 36

 

Musta mokkanahkalaukku, juhlallisen kaunis ulkonäöltään. Lukkomekanismi on yksinkertaisen tyylikäs. Tämänkin laukun olen siepannut joltain kirpparilta joskus, enkä luultavasti ole tätä käyttänyt vielä missään tilaisuudessa.

Laukku on hyväkuntoinen ja erityisesti sisältä hyvin siisti. Vuorikangas on kauniin vaaleanharmaa ja sisäpuolella toisella sivulla on yksi pieni tasku. Taskuja ei tarvitse pienessä laukussa paljon ollakaan.

Laukun sisällä on koko ajan ollut vanha kulunut taskupeili ja yksi hengetön, jotka luonnollisesti pidän siellä edelleen.

Tämä laukku pääsee jatkoon ja patistan itseäni ottamaan tämän(kin) laukun käyttöön.

Toiveet toteutuu

 

Oot ehkä kuullukin sellasen sanonnan, että ”varo mitä toivot, se voi toteutua.” No ekanahan ajattelis, että kiva kiva, ja että mitä varomista siinä muka on. Mutta jos toivoo vaikka uutta keittiötä, voi iskeä vesivahinko, ja sitä rataa. Se hinta sille toteutumiselle on siis rankempi kuin alkuperäinen viaton toive. Kaikella on siis hintansa.

No, mulle kävi näin. Ja tää on siis ehkä pienin esimerkki siitä mitä voi tapahtua - onneksi! Olin keittämässä teetä ja otin yläkaapista jotain, just siinä teenkeittoareenan yläpuolella. Mulla on siinä keittiön sivutasolla siis paitsi vedenkeitin, niin myös esim blenderin lasinen kannu, valurautainen teekannu, kolme mun lempimukia, (ja mä oon siis tosi tarkka mukeista, sillä inhoan syvästi sellasia perusmukeja!) ja pari keraamista teepussin alustaa. On myös sokerikko ja pari omaa keramiikkalusikkaa. Samalla kun otin kaapista teepakettia, viereisen teepaketin päällä oleva pieni lasipurkki luiskahti pöytätasolle. En tajua miks oon laittanu sen ees siihen, no mutta siinä se nyt vaan oli. Sekunnin sadasosan ajaksi maailma melkein pysähtyi ja ehdin melkein ajatella, että no niin, nyt tuli tuhoa! Sit aloin jännittyneenä katella esineitä, että mitä hajos. No arvatkaa! Ainut joka meni ihan päreiksi, oli mun ite keramiikkatunnilla tekemistä lusikoista se kaikkein ensimmäisin ja rumin, se jonka olin meinannu jo joitakin kertoja heittää roskiin muutenkin. Se on liian huonosti viimeistelty ja inhosin sitä koko ajan. Ja miettikääs, edes se tippunu lasipurkki ei hajonnu tässä rytinässä. Huh heijaa! Ei olis voinu paremmin käydä. Kyllä kantsii miettiä toiveet hyvin tarkkaan taikka olla toivomatta ollenkaan, jos on epävarma siitä, millä hinnalla toive toteutuu.

Kuva ei liity mitenkään tapaukseen, mutta onpahan kuva, koska kuva pitää olla! Liotan siinä kukkaruukkua alumiinikattilassa ja etana on huomannu siinä hauskan kiipeilypaikan. Sielä jossain kattilan pohjalla tais olla myös sammakon poikanen ja odotin kameran kanssa jännityksellä, että hyökkääkö se etanan kimppuun. Oma luontodokkari olis niin magee! No ei hyökänny, mokoma mamis, vaikka melkein työnsin ne kasvokkain. Luonnon peukaloimisesta ei koidu ikinä mitään toivottua näköjään.

Aapinen v.1955, osa 1

 

Kuvittajina menneen maailman kuuluisuudet Martta Wendelin ja Rudolf Koivu. Ja taas on äärimmäisen kaunis kuvitus, suorastaan ihannemaailma silmien edessä. Sodan jälkeen syntyneiden lasten koulutien alku oli siis tämän näköinen.

Tiukkapipo huutelee

 

Sanotaan asiat halki poikki ja pinoon ja se on siinä! Pitääkö itteensä aina madaltaa ja himmata? Ei mun mielestä. Joten täältä taas pesee.

Paitsi niinä kuuluisina yön hetkinä, kun päähän alkaa pursuta ajatuksia aiheesta kuin aiheesta, niin myös päivittäin vastaan tulee ties mitä kaikkea, johon mulla on kyllä omanlaiseni sana sanottavana. Ja ihan tähän alkuun muistuu mieleen se reppana lapinpoika, joka räyhäsi mulle yksillä prätkätreffeillä, että ”te pohjalaiset ootte niin saatanan oikeessa aina…” niin joo, niinhän me ollaan. Totta helvetissä! Hän otti sen uhriutumalla (ja se on semmonen asenne, jota vihaan) ja marisi ja marisi aiheesta niin puhkuen, että vähältä piti, etten saanu turpiini. Tähän mä sanon vaan, että uhriutukoon ihmeessä jos se huvittaa, mutta ei sillä saa mitään pisteitä keltään. Ei kuolinvuoteella itseltäänkään! Elämä on ihan vitun ankeeta, jos sen tien valitsee, mutta makunsa kullakin. Jokainen voi valita saman asenteen ku pohjalaiset, nimittäin tää meidän asenne ei oo keltään muulta ryhmittymältä pois. Siks mua suorastaan naurattaa se marina! Vähä sama ku seisottais kukkakedon vieressä ja joku tulis mariseen, että sä oot sitte poiminu kukkia ison kimpun saatana. No mee itekin poimiin herran jumala, ei kukaa estä! Silmät ympyriäisinä katon ja ihmettelen sellasta avutonta tyypiä kyllä, että hittojako meidän pohjalaisten päälle vierittää koko maailman synnit?

No joo, tästä jotenki lumpsahdetaan siihen, että on paljo sellasta asennetta etenki nykyään, että ’ei noin saa sanoa’ ja voi hyvänen aika sentään ja hys hys hys. Mitä hittoa? Järjenkäyttö on ihan sallittua, asioitten pöyhiminen tarikolla on aivan tervettä kuulkaa. Nykyaikaa ei sais arvostella ja pitäis virnistellä suupielet krampissa, että onpa on hyvää tää nykyaika. Että sielä ne lapsoset istuksii keskellä Mannerheimintietä päivät pitkät ja sepä se saa aikaan paljon hyvää! Taikka nyttehän se on taas rauhanmarssi pitkin poikin Hesojen katuja, että kyllä se nyt varmasti naapurin P* ja kaikki muutkin pahikset pysähtyy ja alkaa miettiä, että hupsistakeikkaa, mitäs mä nyt tässä oikeen teenkää, lopetanpa tän sodan ihan het silleen. Ihan rehellisesti oman mielipiteeni sanoen, aivan hiekkaan valuu tämmöset istuksimiset ja marssimiset. Saahan ne toki ihmiset itelleen siitä semmosen olon että a vot nyt sitä on tehty jotain asioitten hyväksi ja voivat sitte paukutella vielä vanhainkodissakin henkseleitään. Vaan mä haluaisin nähdä sen konkretian mitä pirua noillakin muka on oikeesti saatu aikaan? Moniko autoilija sai siinä Mannerheimititellä ootellessaan ahaa-elämyksen ja valaistumisen, että jumala armahda, en tartu auton puikkoihin enää ikinä. Moniko? Veikkaan että päinvaston aika montaa vitutti ja sillonhan ihminen alkaa toimia tasan toisin ku vaaditaan.

Mua huolettaa ehkä eniten nykyään muovi, avaruusromu ja tekoäly. Mutta en menis niiden takia tepastelemaan plakaatti kädessä yhtään mihinkää. Korkeintaan voisin raapustaa nimeni johonkin listaan, jolla koetetaan vaikuttaa lainsäädäntöön. Mutta jos olisin nuori ja innokas, selvittäisin millä alalla vois vaikuttaa oikeesti näihin epäkohtiin. Että kannattaisko opiskella ympäristöhuoltoa vai ympäristöteknologiaa vai muovi- ja komposiittialaa… maailma on täynnä vaihtoehtoja, joiden avulla voi pistää oman hopialusikkansa isoonki soppaan. Enpä väitä, etteikö moni just näin tekisikin. Hatunnosto heille! Mutta en oo nuori, vaan keski-ikänen täti ja lähinnä pohdin, että olispa jo eläkkeellä ja voisko joku muu hoitaa nää maailman sotkut, sillä mä en ainakaan jaksa räpylääni räväyttää sellasten maailmaa mullistavien koulutusten suuntaan. Ehkäpä venytän vähän allejani lempeän yin-joogan tahtiin ja otan päivätorkut. 

Aapisen satumaailma 4/1963

 

Talven jälkeen aletaan suunnata katsetta kohti kevättä ja kesää. Tässä siis viimeinen kuvakooste vuoden -63 aapisesta.