Äitini äitillä eli mammalla oli kuvassa oleva verho 70-luvulla. Tai tässähän se on vieläkin, mutta mammaa ei enää ole, muuta kuin ehkä henkenä asuinsijoilla ja muistoina meillä sukulaisilla. Lapsena nämä verhot oli mun mielestä vähän hassut ja teininä en tykännyt enää ollenkaan. Mutta nyt kun olen kaapinut nämä kaappien kätköistä esille taas, aktivoituu minussa asuva pieni (tai aika iso itse asiassa!) tekstiili-ihminen ihastelemaan aikansa kuvaa, jota verho eittämättä edustaa! Kankaana tämä on edelleen hassu, mutta myös jollain tavalla hyvin kiinnostava. Tosin, en ole varma onko tämä kangas ikkunaverhona se kaikkein paras, tai ainakin pitää olla joku ihan sopiva ikkuna. Ja huoneena keittiö tietysti. Siksi en tätä roikota nyt ikkunassa ollenkaan, kun en ole mieleistäni ikkunaa keksinyt. Ja vaikka välillä "maritankin" hiukan, niin en ole sellainen, joka heti heittää kaiken just tällä hetkellä kiinnostamattoman menemään. Ai miten paljon sellaista lapsuudesta muistan, jota äiti ja täti ovat heittäneet menemään ja jota kaipaan edelleen, niin että sisuksiin melkein sattuu! Kai se on jotain lapsuuden- ja turvallisuudenkaipuuta, tai mitä se nostalgia ja haikailu menneeseen sitten voisi muutakaan olla...
Käväisin lapsuuskodissani hiljattain. Otin mukaani Jaakko Ryhäsen joululevyn, jossa lauletaan niitä perinteisiä ihania joululauluja kaikella asiaan kuuluvalla vakavuudella. Heh. Ja sekös lennätti minut muistojen maailmaan! Olin yhtäkkiä siinä pienessä kyläkoulussa, jossa kävin 4 ensimmäistä luokkaani. Muistan miten koulussa oli vain 4 tai 5 luokkahuonetta, opettajainhuone ja jumppasali, joka tietysti muuttui juhlasaliksi tarvittaessa. Tämä koulurakennus oli rakennettu 1950-luvulla ja siinä oli korkeampi sivurakennus, joka kai oli tarkoitettu opettajien asunnoksi ainakin osittain. Minun aikanani siellä asui vain talonmies. Sellainen laiha pitkä mies, jolla oli aina sininen työhaalari päällä. Jos oikein muistan, niin hänen vaimonsa oli koulun keittäjä. Hän taas oli sellainen pyöreä ja pehmeä ja mukava lämmin äitihahmo. Keitti ruokaa meille muutamalle kymmenelle lapselle siinä omassa koulukeittiössä. Kärräsi ruoan sitten luokkien ovelle, josta kauhottiin jokaisen lautaselle oma annos. Ruokaliina asetettiin pulpetille ja luettiin ruokarukous, ennenkuin sai ruveta syömään. Ihania ruokamuistoja tuolta ajalta ovat etenkin kanaviillokki ja pinaattilätyt jauhelihakastikkeella (joka on kai vain Pohjalaisille tuttu sekoitus!) ja sitten taas niitä ei niin ihania muistoja tuovat hernekeitto ja kaalikeitto, jotka saivat minut lähes oksentamaan...
Mutta oikeastaanhan tässä piti muistella joulunaikaa tuossa koulussa! Valmistelut aloitettiin jo hyvissä ajoin koristeitten askartelun ja laulu- ja näytelmäharjoitusten muodossa. Arkana, kilttinä ja herkkänä lapsena olin aina ihan kauhuissani ajatuksesta, että joutuisin näytelmään mukaan. Mutta vaihtoehtoa ei tainnut olla; niihin oli pakko mennä, vaikka vain johonkin yhden lauseen rooliin tai sitten taustalle ilman vuorosanoja joksikin rivienkeliksi. Jotenkin jälestäpäin tämä tapa ei tunnu oikealta kasvattaa aroista lapsista esiintyjiä, sillä en ole sitä vähäisimmässäkään määrin vieläkään, 40 vuotta myöhemmin! Joulujuhlan aikaan salissa oli aivan erityinen tunnelma. Juhla oli yleensä illalla ja sinne tuli meiltä vain äiti. Sellaiset vanhankansan miehet, kuten isäni, eivät mielellään liikahtaneet kotoa koulun suuntaan. Mutta en muistele sitä pahalla, ymmärrän sen oikeastaan ihan hyvin! Ja voi olla, että meidän pieneen saliin oli henkilömäärärajoituskin. Salin valot oli sammutettu, mutta ikkunoilla paloi kynttelikköjä ja jokunen elävä kynttilä toi pehmeää valoa ja tuoksua jossain harmoonin tai pianon päällä ja lasten käsissä. Taisi näyttämöllä kuitenkin vähän valoa olla, jos alan sitä tässä järkeilemään.
Muistan hyvin sen jännityksen ja tunnelman, jota olisi voinut leikata vaikka veitsellä! Joululaulut laulettiin johtajaopettajan johdolla. Hän oli innostunut lauluista ja kuorotoiminnasta; erityisesti virsistä ja körttiläishenkisestä laulannasta. Jostain sieltä on jäänyt selkärankaan rakkaus vanhoihin virsiin, vaikka en kirkkoon kuulukaan, enkä juuri uskonnollisuuksista välitä sen suuremmin. Jännitystä toi tietysti paitsi juhlallinen tilaisuus esityksineen, myös todistusten jakaminen, joka tapahtui erikseen luokassa. Vaikka olin ihan keskiverto-oppilas, pelkäsin aina todistusten jakoa kuin jotakin tuomiota. Onneksi olen säilyttänyt suurimman osan todistuksista ja voin fiilistellä niiden kanssa yhä edelleen ja todeta, että ihan turhaan pelkäsin!
Jos tiivistän tunnelman tärkeimmät elementit, niin se koostui kyllä vahvasti hämyisästä valaistuksesta, kuhinasta, jännityksestä, odotuksesta, kynttiläntuoksusta, äitien parfyymeistä, joululauluista ja -virsistä, sekä tietysti punaisesta väristä vaatteissa ja tonttulakeissa. Olisi ihanaa päästä käväisemään edes muutamaksi sekunniksi noihin hetkiin 70-luvun lopun pikkukoulun joulujuhlaan. Jo minun aikanani koulussa oli iso remontti, jossa sali muutettiin luokkahuoneiksi ja vanha puukoulu pihan toisella puolella remontoitiin juhlasaliksi, puutyösaliksi ja terveydenhoitajan vastaanottotilaksi. Rakastin aina sitä vanhaa koulua, sillä jo isoisäni oli käynyt sitä 1910-luvulla, mutta itse remontista en tykännyt. Ajattelin jo lapsena, että se vei koulun tunnelman pois. Muovinen haju astui hirsipinnan tilalle... Vaan muistoissa keskityn vain hyviin hetkiin ja imen tunnelmaa kaukaisuudesta nykypäivään. Pitäisi muistaa vain elää tässä hetkessäkin välillä niin, että tästä syntyy muistoja sinne vanhuuden varalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti