Meillä on tyttären kanssa yhteinen hupailunaihe. Me mietitään "mikä olis pahinta mitä vois tapahtua?" milloin missäkin tilanteessa. Mehän siis ollaan lapsenmielisiä, mutta aikuisia kuitenkin molemmat.
Tästä syntyy stressin ja hermoilun sijasta naurua ja vähintään virnistelyä julkisella paikalla. Tämä taisi alkaa kerran Tallinnanmatkalla, jossa mietittiin, että mitä jos jäädään laivasta! (Apuah!) Tässä kuuluu miettiä aivan överiksi meneviä epätodellisia vaihtoehtoja, kuten: "jäädään ikuisiksi ajoiksi kiertämään vanhankaupungin katuja, eikä kukaan enää koskaan saa meitä Suomeen," tai "seisotaan loppuelämämme satamassa avuttomana ja kadotetaan yhteys kaikkiin sukulaisiin ja ystäviin. Muumioidutaan seisaaltaan lähtöselvitykseen."
Joskus muistan miettiä tätä yksinäni. Eilen esimerkiksi seisoin liikennevaloissa, jotka ei mielestäni vaihtuneet ikinä. Lopuksi keksin miettiä seuraavaa ajatuskulkua: "Vihreä valo ei vaihdu, tulee yö, tulee ja menee kesä, koko kaupunki jumiutuu kun kaikki ihmiset lopulta jäävät juuri näihin valoihin..."
Jotenkin kaikki murjovat tilanteet saa käännettyä hauskuudeksi tällä tavalla. Hauskaa joulunodotusta (jos se nyt IKINÄ tulee!!) - ja joka tapauksessa se on saman tien ohi. Mikä siinä sitten lienee, että maanantait on ikuisuuden pituisia (ehtii harmaantua ja lonkkanivelet saa luuvalon), mutta se elämän suloisin ajankohta, joulu, on niin nopsaan ohi? (Ei ehdi kissaa sanoa, saati hakea kuusta pihalta, kun jo västäräkki huutaa niin, että korvissa soi ja pitää anoa kiireesti kesälomaa.) Pah.
2 kommenttia:
Valo kuin valo tässä pimeydessä, olkoon vaikka luuvalo :)
Mukavaa joulun odotusta, ehkä se on kin se joulun paras osa.
:D Valoa kaivataan! Kiitos, joulunodotus on kyllä monesti se paras osa.
Lähetä kommentti