Joulussa oikeastaan parasta on odotus. Odotusta vahvistaa joulukalenterikin, jollaisia on tietysti itsellä ollut ihan pari-kolmivuotiaasta saakka. Ne vanhimmat ei tosin ole tallessa enää - harmi! Mutta yksi, se rakkain, on edelleen käytössä. Muistan miten askartelimme sen äitin kanssa suunnilleen joskus 1978. Saattoi se olla vuotta aiemminkin, taikka myöhemmin, mutta joka tapauksessa niillä main. Jossakin kuvalehdessä taisi olla ohjeet siitä, miten tehdä joulukalenteri tyhjistä tulitikkuaskeista. Lehdessä oli myös 24 kiiltokuvamaista kuvaa, joihin oli painettu numero. Askit liimattiin pahvialustaan korkean torinitalon muotoon ja kuvat liimattiin etiketeiksi. Vetokahvat askarreltiin punaisesta villalangasta.
Muistaakseni tulitikkukalenterissa oli minun aikanani karamelleja. Tyttäreni aikana otin kalenterin uudelleen käyttöön. Aluksi siinä taisi olla pieniä leluja, välillä karamelleja ja sitten pieniä kuponkeja, joihin kirjoitin esimerkiksi, että "ensi vuonna menemme elokuviin yhdessä" - siis jokaisessa luukussa joku uusi lupaus yhteisestä ajanvietosta. Eikä se kalenteri vieläkään ole jäänyt käytöstä. Se jotenkin vain kuuluu niin vahvasti meidän jouluperinteeseen!
Ensimmäinen painettu joulukalenteri on ollut Saksalainen, vuodelta 1904 (toisten tietojen mukaan vuodelta 1908.) Kunnioitettavassa iässä tämäkin perinne siis jo. Suomeen kalenteri on rantautunut vasta 1940-luvun lopulla. Tosin ensimmäinen maininta eräänlaisesta joulukalenterista on jo vuodelta 1851, Hampurilaisen lastenkirjan sivuilta. Äiti ripustaa siinä seinälle lasten iloksi joka päivä uuden kuvan.
Ensimmäinen painettu joulukalenteri on koostunut kahdesta arkista, joista toisessa on ollut päivän värssy ja toisesta leikattiin kuva, joka liimattiin värssyn päälle. Aluksi kalenteri ei ollut suosittu, vaan vasta 1920-luvulla kysyntä alkoi kasvaa. Samaan aikaan kuva-aiheet maallistuivat enkeleistä ja Jeesus-lapsista satuhahmoihin ja leluihin.
Vuonna 1920 keksittiin ensimmäinen luukullinen kalenteri ja vuonna 1926 keksittiin täyttää luukut suklaalla. Vuonna 1930 tehtiin oma versio sokeille lapsille.
Itselle on jäänyt tavaksi ostaa joka vuosi uusi kalenteri. Aina en ehdi niitä edes availla, vaan säästän ne seuraavaan vuoteen. Kauneutensa tähden säästän kuitenkin avatutkin aina. Lempikalentereihini on viime vuosina kuuluneet sellaiset, joissa luukusta ilmestyvä kuva sopii jotenkin taustakuvaan. Ja niistä parhaita ovat olleet Helsingin Kaupunginmuseon museotarinakalenterit! Mutta vitsikkäätkin kalenterit kiehtovat mieltä ja suloisen vanhanaikaiset - jollainen kuvassakin on - tietysti ovat kauniita myös.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti