Lapinlahti on Suomen ensimmäinen mielisairaalakäyttöön valmistunut sairaala, joka on valmistunut 1841. Aluksi hoitomuotona oli lähinnä eristys ja päätavoitteena oli potilaiden ja henkilökunnan suojeleminen väkivallalta. Ensimmäinen ylilääkäri Fahlander halusi kokeilla hoitoa ilman pakkokeinoja, mutta kokeilut loppuivat henkilökunnan vastustukseen. Aluksi pakkokeinoina käytettiin mm kahleita, pakkopaitoja ja jalkarautoja. Toinen ylilääkäri Saelan keskittyi botanistina sairaala-alueen elävöittämiseen. Kolmas ylilääkäri Christian Sibelius (Jean Sibeliuksen veli) luopui pakkokeinoista, uudisti hoitoa inhimillisempään suuntaan ja keskittyi henkilökunnan koulutuksen kehittämiseen.
Lapinlahden sairaalatoiminta loppui 2008. Nykyään tiloissa toimii mielenterveyspalveluita ja työhuoneita taiteilijoille ja yrityksille. Tilajakamo on osuuskunta sairaalan pohjoissiivessä ja siitä voit lukea lisää täältä.
Vaeltelin sairaalan alueella tunteja. En kokenut siellä ahdistavaa tunnelmaa. Paitsi ehkä siinä vaiheessa, kun istuin eräässä käytävässä puolisen tuntia kirjoittamassa ja muutama henkilö tuli sisään käytävän päätyovesta avaimet kilisten ja marssi käytävää eteenpäin askeleet raskaasti kumahdellen. Silloin mietin, ovatko potilaat tunteneet samaa pelonsekaista kammoa noita lähestyviä askeleita kohtaan… sellaista pelkoa, joka tuntuu jalkapohjissa sähkönkaltaisina väreinä? Kenties. En tiedä miksi ne minua pelottivat, olin siellä ihan kuin kuka tahansa ohikulkija.
Sairaalan puutarha oli kuitenkin erityisen ihana. Puutarhan laidalla olevat kalliot kutsuivat minutkin istumaan hetkeksi itsekseni ja kirjoittamaan vähän lisää. Katselin verkkaisesti merenlahtea ja sen toisella puolella lepäävää Hietaniemen hautausmaata. Kaiken kaikkiaan olin hyvin vaikuttunut puutarhan lisäksi sisätiloissakin joka puolella kasvavista viherkasveista! Toivon, että rakennukset saadaan jatkossakin pysymään käytössä ja niistä pidetään huolta.
Täällä kannattaa poiketa vaikkapa kahvilassa, picnicillä tai ostoksilla. Sairaalan kirppis ei tosin ollut auki sinä päivänä, kun minä siellä kävin, eikä käsityöläispuoti siihen aikaan kun minä sen ohi kuljin. Sairaalamuseo, johon olin varsinaisesti menossa, oli hajautettu ympäri käytäviä, eikä henkilökuntaakaan varsinaisesti enää ollut. Minulle sanottiin kahvilassa, että kävijöitä oli niin vähän. Tämä käynti sairaala-alueella oli yksi hienoimmista seikkailuistani tällä Helsingin matkalla!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti