Sehän on tietysti lapsuudenkoti! Tämä maa-alue on ollut lapsuuden tannerta isälleni, isoisälleni, isoisäni isoäidille ja hänen esipolvilleen aina 1740-luvulle saakka. Ja vielä siitäkin taaksepäin maaomistuksen kautta takametsien muodossa jostain 1500-luvun alusta saakka. Vain isoisäni äiti kävi syntymässä eri kylässä, mutta toki on vieraillut täällä äitinsä kotitanhuvilla varmasti paljon. Aikoinaan hän meni sitten naimisiin ja muutti samoille maille itsekin. Merkitys on siis suuri erityisesti tällaiselle historian rakastajalle.
Tänään aion tavata suvun vanhimpia ja nuorimpia jäseniä. Aion imeä vanhan polven tietoa ja muistoja itseeni ja toisaalta jakaa niitä eteenpäin vuorostani nuoremmille. Olen onnellinen siitä, että osa suvun nuorista jäsenistä on kiinnostunut suvun historiasta ja että minä voin olla se välittävä linkki.
Samaa henkeä huokuvat varmasti monet maatalousyrittäjät, joilla voi olla jopa 500 vuotta tai enemmän sukupolvia takanaan samalla tilalla. Sellaisessa tilanteessa tulee halu ylpeydellä jatkaa tilaa, olla yksi helmi ketjussa. Meillä ei ole maatilaa, mutta tunne on hyvin samantyyppinen. Uskon, että tämä pätee kaikkialla, maasta tai maanosasta riippumatta.
Joskus mietin miten kerrostaloissa kasvaneet sukupolvet, joilla ei ole sataan vuoteen ollut mitään maalaismummolaa olemassakaan, oikein suhtautuvat tähän asiaan. Tuntevatko hekin jotain rakkautta johonkin alueeseen? Tai pystyvätkö he mieltämään sen tunteen, jota maalla tunnetaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti