Joulu on ohitse ja taas tulee se tunne, ehkä voimakkaampana kuin koskaan ennen, että joko se meni, miten se nyt jo meni… Näissä päivissä on pysähtyneisyyttä ja outoa mielen tahmeutta. Jouluruokia on vielä (koska niitä osaa tehdä just sopivan määrän?) ja joulumusiikkiakin on kuunneltavaksi vielä monen cd:n verran. Vaikka näinhän se meillä yleensä on, että joulu venyy yli loppiaisen ja yleensä kuusi viedään pois vasta joskus helmikuulla. Aikuisiällä olen viettänyt ennen tähän taloon muuttamista kaikki joulut lapsuudenkodissa, mutta täälläkin on tullut vietettyä jo 17 joulua. Silti tämä oli toinen joulu (peräkkäin) kun meillä ei ollut minkäänlaista kuusta. Nyt tänne ei vaan mahdu ja sitä paitsi kuka sen olisi kaatanut, kun mies oli tosi kipeä koko joulun ja monta päivää ennen sitä. Itse en jaksanut edes havuja hakea pulloon, niin kuin joskus. Mutta minäpä poltin sitä kuusentuoksuista kynttilää koko joulun.
Alan ymmärtää niitä ihmisiä joille joulu on niin kipeä asia, että he vihaavat koko juhlaa. Ennen ajattelin, että hullua, miten kukaan voi vihata kaikkein ihaninta aikaa vuodesta. Joillekin lapsuuden joulut on olleet piinaa, joillekin aikuisuuden - syystä tai toisesta. Itselle keski-iän jouluissa uutta on ääretön kaipuu, alakulo ja jopa suru. Omien vanhempien poismeno ja monen sukulaisen lähteminen tuonilmaisiin. Lapsena ja nuorena se on niin kaukaista, mutta nyt se on tätä hetkeä ja tulevaisuutta. Siihen ei auta, vaikka kuinka yrittäisi ajatella, että se on osa elämää. Se ei auta yhtään. Nyt ymmärrän vanhusten yksinäiset ja surulliset joulut; se on vain kaksi askelta, kun itse on samassa tilanteessa. En käsitä kuinka siitä voi selviytyä. Arvostan suunnattomasti Hurstin tarjoamia jouluja, mutta samalla suren, että ne auttaa vain Helsinkiläisiä. Miten on Inarin tai Kokkolan yksinäiset? Taikka Imatran ja Ylistaron? Miten on Venäjän Karjalassa, Norjassa, Kanadassa? Tai sodan jaloissa olevien joulu? Ne lapset, jotka ei ole edes vielä nähneet rauhan ajan joulua. Kuinka voi maailma olla näin surullinen paikka? Koskaan ei jouluangsti olekaan tainnut iskeä näin kokonaisvaltaisesti.
2 kommenttia:
Oi kun sulla on ollu syviä mietteitä siellä❤️ mutta tottahan tuo on, kaikessa raadollisuudessan. Minä olen jouluihmisiä myös, mutta alan viettämään sitä jo hyvissä ajoin ennen joulua ja viimeistään loppiaiseen se päättyy. Paitsi tietenkin valot ja kynttilät palaa vielä pitkälle helmikuuhun.
T. Anu
Kun elämään tulee niitä tummia surun sävyjä, on sellaista taianomaista joulun tunnelmaa enää vaikea tavoittaa. Mielessä ovat edesmenneet läheiset ja vastoinkäymiset. Vaikka miten yrittäisi ajatella vain valoisia ja iloisia asioita, jossain taustalla pelkopeikko irvistelee, ja mieleen tulee että mitähän pahaa kohta tapahtuu.
Olenkin yrittänyt pitää yllä edes pientä valonkipinää, onhan tämä elämä sentään aika ihanaa joskus. Ja huumori on tärkeää!t.Selja
Lähetä kommentti