Päivät kuluvat harsoisessa sumussa. Kun herään aamulla, ajattelen heti cappuccinoa, jonka teen itselleni päivän ensimmäisenä asiana. Sitten asetun odottamaan.
Odotan iltaa, että voin mennä nukkumaan. Odotan unen suloista maailmaa, jossa kaikki on toisin. Jossa useimmiten oleilen lapsuudenkodissani tai sen liepeillä, jossa tapaan menneitä, jossa on aina kesä.
Odotan ensimmäistä psykoterapeutin tutustumiskäyntiäni. Siihen minä ankkuroin, se tulee olemaan minun oljenkorteni. Minun olisi pitänyt jo kolme vuotta sitten ryhtyä hankkimaan itselleni terapeuttia! Mutta silloin en oikein tiennyt mitä pitää tehdä ja mitä on edes saatavilla.
Muuten päivä seuraa toistaan. Odotan, että mies tulee töistä. Ehkä luen, mutta en pysty kauheasti keskittymään. Ja pienikin tehtävä on hirveän kynnyksen takana. Useimmiten siirrän kynnyksen yli kipuamisen seuraavaan päivään.
Viikko viikon jälkeen. Kuukausi toisensa perään. On niin helppo sanoa ’lähdet vaan kuule lenkille!’ Mutta miten se on mahdollista? En saa yksinkertaista sähköpostiakaan lähetettyä. Kävellessä huimaa, selkä väsyy ja voimat lähtee. Yksin en jaksa innostua ajatuksesta yhtään. Viikonloppuisin saatan kävellä miehen kanssa vähän ja hitaasti, mutta viikonloppuisin olenkin vähäsen enemmän elossa.




Ei kommentteja:
Lähetä kommentti