Mäntän kuvataideviikot 2024, osa 6/13

 

Tämä pimeä huone, jonka seinille heijastettiin kuvia, oli lumoava. Kiertelin hiljaa ihmetellen kuvan luota toisen luo. Valokuvissa tämä ei tietenkään välity yhtään, mutta tuleepa nyt teosta kuitenkin vähän esiteltyä. Seuraava teos ’Piilopaikka’ oli aavemainen, enkä ensin tajunnut edes sen karmivuutta. Kun noita muka sängyn alle ryömineitä henkilöitä meni lähelle, ne alkoi tirskua ja hihittää. Ja lopuksi kun katsoi sängyn päällä olevaa keittokulhoa…

Mäntän kuvataideviikot 2024.

Salla Myllylä & Laura Vainikka: Clauden huone

Salla Myllylä & Laura Vainikka

Salla Myllylä & Laura Vainikka

Salla Myllylä & Laura Vainikka

Salla Myllylä & Laura Vainikka

Anne Meskanen-Barman: Piilopaikka

Anne Meskanen-Barman

Anne Meskanen-Barman

Anne Meskanen-Barman

Kristiinan ’Oletko koskaan…’

 

Mä tykkään hirveesti näistä kyselyistä, joita blogeissa aina välillä on ja olen itekin joskus sellasia keksinyt. Tällä kertaa kopsin Kristiinan haasteen ja vastailen kysymyksiin.

Joten tästä se lähtee:

Oletko koskaan

HALUNNUT PALATA AJASSA TAAKSEPÄIN?

Todellakin! Kysy vain kuinka monta kertaa!! Viimeisen 40 vuoden aikana varmaan usean kerran joka viikko. Varsinainen ’synnyin väärään aikaan’-tyyppi siis. Alkajaisiksi menisin 80-luvulle nauttimaan keikoista; Dingon, Yön, Hanoin, Peer Gyntin, Siekkareiden, Ratsian… lista on aika pitkä! 70-luvulla haluaisin käydä ainakin Baddingin, Kirkan ja Dannyn keikoilla. 60-luvulla kävisin tervehtimässä isovanhempiani ja 50-luvulla haluaisin nähdä miten vanhempani rakastuivat. 1930-luvulla viihtyisin pitkään ja siitä taaksepäin loikkisin varmaan 50 vuoden välein aina viikinkiaikaan saakka ja sitten sadan vuoden välein kivikaudelle. En tiedä saisiko mua takaisin kovin helposti.

MIETTINYT ULKOMAILLE MUUTTAMISTA?

Olen miettinyt, mutta en tosissani. Joskus mua kiinnosti ajatus asumisesta Ranskan maaseudulla, Espanjassa, Italiassa. Voisin viihtyä myös Kanadassa ja Skotlannissa. Vuoden pari voisi asua Japanissa ja pieniä aikoja aika monissa maissa. Mitään naisia alistavia kulttuureja, joissa pitää pukeutua kaapuihin, en kuitenkaan siedä, eli niihin maihin en vahingossakaan menisi.

EKSYNYT OSTOSKESKUKSESSA?

Kyllä olen tainnut. Etenkin Helsingin isot ostarit on välillä tosi sekavia ja meen niissä ihan pyörälle päästäni. Mutta olen onnistunut lapsena eksymään äitistä meidän pikkuriikkisessä kyläkaupassakin, jossa oli ehkä kaks hyllyä ja lihatiski. Sen tunteen muistan vieläkin paniikinomaisena järkytyksenä! Olen mahtanut olla ehkä kaksi tai kolme, eli elettiin 1970-luvun alkuvuosia.

HALUNNUT PALATA MATKALTA KOTIIN AIEMMIN KUIN OLIT SUUNNITELLUT?

Eipä tule mieleen. Matkaväsymys kyllä tulee pitkällä matkalla jossain vaiheessa eteen, kun tuntuu siltä, että voi pojat, olispa ihana lössähtää omalle sohvalle ja olla koko päivän tekemättä mitään. Vaikka matkalta on kiva tulla kotiin, olen yleensä vähän haikeana siitä, että nytkö se seikkailu jo päättyi. Monesti voisin jatkaa seikkailua vielä muutaman päivän.

ALOITTANUT LAIHDUTUSKUURIN TAI MUUTEN TERVEELLISEMMÄN ELÄMÄN?

Oi voi, aika monta kertaa! Etenkin niitä laihdutuskuureja on tullut aloitettua viimeisen 20 vuoden aikana monesti. Nykyään en enää lähde mihinkään ’lentoemäntädieettiin’ tai muuhunkaan hullutukseen, mutta toivon silti aktiivisesti, että paino heilahtaisi alaspäin. Terveellistä elämää olen aloitellut liikuntoineen (lähinnä pääni sisällä) myös monta kertaa.

MIETTINYT KUINKA ELÄMÄSI OLISI MUUTTUNUT, JOS OLISIT OLLUT AHKERAMPI KOULUSSA?

No tavallaan! Olen nimittäin miettinyt millaiseksi elämä olisi muuttunut, jos olisin kuullut jo yläasteella käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksista, koska lukio oli pakkopullaa! Olen myös miettinyt, miten elämääni olisi vaikuttanut, jos lukion matikanopettaja olisi ollut parempi opettaja.

LAULANUT KARAOKESSA?

Yksiselitteisesti en. Enkä tule laulamaan. Karaoke on niitä asioita, joita inhoan.

AJANUT AUTOLLA KOLARIN?

En aja autoa, koska en omista ajokorttia, mutta olen kerran ollut kyydissä, kun kostea ilma oli yöpakkasessa muuttanut tiet hurjan liukkaiksi ja siinä meidän ajaessa töihin, edessä oli yhtäkkiä pysähdyksissä oleva rekka! Ilman mitään valoja tai vilkkuja, siinä se vaan tönötti edessä, keskellä meidän kaistaa. Liu’uimme siis uhkaavasti kohti, eikä mitään voinut tehdä, paitsi väistää kohti kevyen liikenteen väylää. Ja toki siinä sitten osuimme puuhun, joka kasvoi tien vieressä. Auton rengas vääntyi aika pahasti ja matka katkesi siihen.

TEHNYT HUONON OSTOKSEN?

No olenhan minä! Mutta suhteessa siihen nähden miten paljon olen ostanut elämäni aikana, niitä huonoja ostoksia on tosi vähän. Onneksi! Huono ostos on esim sopimaton vaate tai vaate, jota ei tule käytettyä. 

JÄÄNYT LUOKALLESI KOULUSSA?

En ole, enkä ole saanut ehtojakaan. En ollut mikään hikari, eli kymppejä ja ysejä en rohmuillut, mutta en myöskään nelosia tai vitosia. Seiska ja kasi oli mun numeroita peruskoulussa. Kuviksessa sain kyllä välillä ysin ja se lämmittää vieläkin.

KATUNUT SYVÄSTI JOTAKIN TEKEMÄÄSI?

Jep. Olen satuttanut läheisiä ja korjaisin asian, jos voisin.

Muutos.art-taidetalo 2024, osa 8

 

Mielen voimia

 

Nyt kun v*tuttaa ja tuntuu, että arkikin on yhä enemmän haasteita täynnä, mietin yhtä juttua, jonka hoksasin jo jokunen vuosi sitten. Se on sellanen juttu, että ihminen tekee valintoja joka päivä. Valitsenko masentua vastoinkäymisistä vai valitsenko purra hammasta ja tapella vastaan. Voin jäädä ankeena lojumaan pahaan mieleen, mutta voin myös astua ikään kuin askelen itsestäni etäämmälle ja katsoa ulkopuolisen silmin, että mitä tähän hetkeen nyt tarvitaan eniten. Mä haluan nähdä itseni selviytyjänä, vaikka mustalla huumorilla ja raivolla, mutta ei ikinä lannistumalla paikoilleni. Siispä nyt kaipaan eniten ihania juttuja! Katon ympärilleni ja valitsen pari kivaa asiaa huomiselle ja lisää kivaa seuraavalle päivälle. Se joku asia on leffaan meno, uimahallissa käynti, sushibuffet, kahvila tai teehuone, joku kiva pieni haahuilu jossakin. Kun katon tätä vuotta taaksepäin, niin just ihanat elämykset on olleet aivan huippuja! Taidenäyttelyt, brain relief, ystävien kanssa syvälliset kohtaamiset, luonto, pienet matkat… ei tarvita mitään matkaa New Yorkiin, ihan tönötys sianpaskanhajuisella lakeudella riittää. Ei tarvita retriittikuukautta japanilaisessa luostarissa, ihan klassinen musiikki korvakuulokkeista keskellä suomalaista ryteikköä on varsin ihanaa. Ei tarvita norsusafaria, kun oravien seuraaminen portailla tuo hersyvät naurut.

Mä laitoin kuvan näistä Helkanhelmen Hyvän mielen korteista tabletille taustakuvaksi. Oon oikeasti pysähtynyt lukemaan niitä jo aika monta kertaa. Oikeastaan mietin, että jos elämää on jäljellä vaikkapa muutama kuukausi (koskaan ei voi tietää), niin miksi en tekisi jokaisesta päivästä pientä seikkailua, ripottelisi itselleni elämyksiä ja valitsisi sitä, josta nautin? Miksi odottaisin jotain sopivaa hetkeä, jota en ehkä ehdi nähdä, kun kuolema ehtii väliin? Miksi kaikki ei voisi olla nyt?

Se ei vaadi rahatukkoa, ainoastaan kekseliäisyyttä ja asennetta! Paska fiilis luo lisää paskaa fiilistä. Hyvä hetki luo enemmän hyvää oloa. Ainakin se toimii mulla, koska pystyn näkemään pienissä ja arkisissa asioissa kauneutta ja hyvää mieltä. Voin pysähtyä katsomaan kahvikupin nättiä ruusukuviota tai jäädä ihmettelemään jotakin porttiin kasvanutta jäkäläkuviota. Riemastun aina kun näen portaiden alla asuvan metsähiiren. Mieli hymyilee joka ikinen kerta, kun näen taivaalla tähtikuvion, jolle annoin lapsena nimeksi ”poliisimestarin pompan napit” (mielessä muumien hemuli-poliisimestarin kiiltävine nappeineen.)

Pään sisällä kulkee katkeamaton unelmavirta. Voin unelmoida vaikka viikkoja siitä, että miten vietän vuoden Pykeijassa. Minkälaisessa mökissä asun, miten sisustan sen, mitä teen päivisin, mitä kuvaan, mitä kirjoitan, miten liikun, mitä syön, ketä tapaan… millaiset vuodenajat koen ja mihin niistä raportoin. Tai unelmoin siitä, että jos olisin hyvin rikas, miten auttaisin vähäosaisia tai yksinäisiä ikäihmisiä tai nuoria. Oikeastaan viimeisin haave liittyy siihen, että voisiko nuo toteuttaa olematta sikarikas? Ehkä voin saada ideani elämään ja joku taho toteuttaa ne? Kaikkia haaveita ei ole tarkoitettukaan toteutettaviksi, mutta nämä viimeiset olisi tosi mahtava herättää henkiin. 

Laukon kartanossa 4/4

 

Laukon kartanon päärakennus on mieltä kiehtova paikka jo ilman taidettakin! Kartanolla on pitkä ja vaiherikas historia ja se on ollut eri sukujen omistuksessa. Kartanon päärakennus on palanut moneen kertaan, purettu ja taas rakennettu uudelleen. Viimeksi Laukko paloi 1918 punaisten toimesta. Vaikka päärakennus on suhteellisen uusi, siellä leijuu vanha henki, vuosisatainen historia on takertunut seiniin ja lattioihin, huonekaluihin ja maaperäänkin.

Maalaukset alakerrassa ovat Marianna Uutisen ja valokuvat galleriakerroksessa Sandra Kantasen.

Aina vaan mutkikkaammaksi menee

Nyt tarvii todeta, että melkein tipuin jo itekin kärryiltä, että mitä tässä näitten mun hakemusten ja kaikkien viranomaisten sekoilujen kanssa oikeen on meneillään. Eli tää teksti on nyt suora jatko parin päivän takaiselle tekstille Haastavista jutuista. Ja se taas oli löyhästi jatkoa johonkin aiempiin tuskailuihin aiheesta Kela, työterveys, eläkevakuutusyhtiö… 

On aika vaikee pysyä siis itekin kartalla asioista. Ihmettelenkin, jos te pysytte jollain kartalla näitten mun juttujen kanssa! No, nythän on siis niin että Kelalle mennyt lausunto, joka näkyi liiton kassaan uutena hakemuksena, ei ollutkaan se uusin TK-lääkärin lausunto, joka oli tarkoitettu alunperin työeläkeyhtiö Varmalle ja joka oli vahingossa lähetetty Kelaan, vaan viimeisin työterveyslääkärin lausunto - herra ties miksi muka uutena hakemuksena - joka on jo lähtökohtaisesti mahdoton, koska olen käyttänyt kaikki oikeuteni Kelan saikkupvrahaan. Sillä lääkärillä kävin muutamaa päivää aiemmin ku TK-lääkärillä. Kelan virkailija lupasi poistaa sen ’hakemuksen’ nyt hakemustilasta, mutta tämä näkyy vasta jonkun päivän kuluttua liiton kassalle.

Soitin myös Varmaan, että teenks mää ny uuden hakemuksen kuntoutustuesta sen torpatun tilalle, vai valituksen/oikaisupyynnön vai mitä mää teen, ku te ootte tehny sen päätöksen väärän lausunnon perusteella. No, kuulemma he tekee hyvin nopsalla aikataululla uuden päätöksen het kun se uus lääkärinlausunto heille saapuu. Se on siis automaattista, eli mun ei nyt tarviikaan tehä mitään. Mutta vaikka saisin Varmalta myönteisen päätöksen, niin mun tarvii hakee vielä sen lisäks Kelastakin tätä kuntoutustukee kun mun eläkekertymä on niin surkee, että Varma-rahoilla ei eläis. Mutta sitäkään hakemusta mun ei käsittääkseni tarvii ite tehä, vaan Kela tekee päätöksen sen Varma-lomakkeen perusteella, kunhan Varma vaan sen ensteksi lähettää sähköisesti Kelaan. Se mun vaan tarvii ilmottaa Varmaan, että Kela haluu sen lomakkeen myös.

Näiden hakemusten ja päätösten ja saikun jälkeen on sitten harkinnassa ammatillinen kuntoutus, jota saa joko (ensisijaisesti) eläkeyhtiöstä taikka sitten Kelasta. Ja se on eri asia kuin kuntoutustuki. Jestas, mää voisin varmaan kohta kirjottaa gradun näistä typeristä lomakkeista! Paitsi että oon niin kaalimaalla tästä kaikesta, etten ehkä.

Tämän kaiken rinnalla mun pitää haukkana vahtia, että koska liiton kassa tajuaa, että kukaan ei saa saikkupäivärahaa kelasta määräänsä enempää ja että se mun määrä meni jo. Että aivan turhaan siellä liitossa jemmaavat mun rahoja. Tämä onkin kaikkein ihmeellisintä tässä kaikessa, ku yks virkailija sanoo yhtä ja toinen toista ja yks ’tietää’ miten nää jutut menee, mut toinen ’tietääkin’ enemmän - eli täysin eri lailla! Ja vaikka eletään atomiaikaa ja käydään kuussa, niin kirje lääkäriltä menee kelaan postitse!  Tällä hetkellä en oo raivosta sininen vaan lähinnä vähän turta. Tässä välissä kävin siis tyhjäämässä päätä työterveyspsykologille ja se oli nyt hyvä käynti. Hitsin mielenkiintoseks menee, että mitähän seuraavaks mahtaa tapahtua?!

Finlayson art area 2024, 3/3

 

Viimeinen kuvasarja Finskulta. Tykkäsin kyllä kovin tästä näyttelystä! Teokset olivat keskenään hyvin erilaisia, mutta kiinnostavia ja hauskoja. Itse rakennuskin on kuin taidetta, etenkin auringon siivilöityessä ruutuikkunoista tehdassalien lattioille. Enemmän kyllä toivoisin tänne tapahtumia vuoden mittaan.

Haastavia juttuja jälleenpä kerran

Päätin tehdä eläkevakuutusyhtiö Varmaan uuden kuntoutustukihakemuksen. Lähinnä siksi, että tässä mä nyt puolikuntoisena kulutan mun ansiosidonnaisiani, joita olisi järkevämpi käyttää sitten, kun palaan töihin ja teen alkuun vähäisempää määrää töitä (sen takia, että alkuun en edes jaksa täystahtia, mutta myös siksi, että mulla on valmiina osa-aikainen työ, jonka tunteja on vähän.) Nyt olis parempi saada kuntoutustukea (=määräaikainen sairauseläke) ja toipua kunnolla, kunnes palaan töihin. Parin kuukauden kuluttua ne ansiosidonnaiset on kulutettu ja sitten tipun peruspäivärahalle, joka on noin 500€/kk. Mietin, että miten pärjään 500 eurolla kuukaudessa, vaikka vuokraa ei tarvitsekaan maksaa. Meillä ei ole miehen kanssa yhteiset tilit, ei ole koskaan ollut, eikä tule koskaan olemaankaan. Minä olen vahvasti sitä mieltä, että jokaisella pitää olla omat rahat, joiden käytöstä voi päättää itse. Ei ole reilua miehelle, jos vaimo lohkaisee tilistä aimo annoksen, eikä ole reilua vaimolle, jos tottuu elämään toisen rahoilla. Siis meidän tapauksessa tulotaso on näin päin, mutta monella se voi totta kai olla toisinkin päin.

Tätä Varman hakemusta varten kävin toissa viikolla terveyskeskuksessa lääkärillä, joka yllättäen tuntui järkevältä ja kuuntelevalta. Hän otti tilanteeni kokonaisvaltaisesti, eikä esim keskittynyt pariin asiaan, kuten välillä muutama muu lääkäri. Olin yllättynyt, sillä mulla ei ole kovin hyvä kuva meidän paikallisesta terveyskeskuksesta. Sovimme, että lääkäri laittaa B-lausunnon suoraa Varmaan. Viikonloppuna ajellessamme kotiin pohjoisesta, päätin kurkata Varman sivuille, että onko hakemukseni otettu vielä käsittelyyn. Ällistys oli aika suuri, kun näin, että hakemus oli jo käsitelty! Siis viikossa! Ja hylätty. Tällä kertaa nojasin hakemukseni enemmän kokonaisvaltaiseen kuntoon, koska käsikin alkaa nyt jo olla parempi. Uusiakin kremppoja sitä vastoin on ilmaantunut, kuten esimerkiksi se polven nivelrikko. Katsoin  Varman käsittelemät liitteet; siellä oli kaikki tämän vuoden työterveyslausunnot, sekä kaksi käsikirurgin lausuntoa (jotka menee tyyliin näin: ’käden jänne tulehtunut, muuten hyvävointinen nainen’!! - No enhän minä kiireiselle käsikirurgille ala kertoa kaikkia vaivojani. Tässä se nyt sitten kostautuu), mutta ei sitä TK-lääkärin uusinta lausuntoa!! Se kokonaisvaltainen, uusin ja kaikken paikkansapitävin lausunto siis uupuu kokonaan. Varma siis toteaa, että tilassani ei ole oleellista muutosta.

Soitin sitten tänään terveyskeskukseen. Kuulemma he eivät ole lähettäneet uusinta lausuntoa Varmaan, vaan Kelaan! No voi porsaan ikenet, hemmetti vieköön. Olin myös ihmetellyt sitä, miksi liiton rahat jumittaa. Ne piti olla tilillä viime viikon puolivälissä. Heiltä oli tullut viestiä, että he odottavat Kelan lausuntoa siitä, että mun sairauspäiväraha on todella loppu. Täh?! Selvitin heille, että tottakai se on loppu, kun mun 300 päivää tuli täyteen heinäkuussa. Että viimeinen kelan saikkuraha on maksettu kesäkuun lopussa. Että miksi sitä nyt yhtäkkiä kysytään, kun liiton rahaa on jo maksettu heinäkuun alusta saakka! Lopulta sain tietää, että he liitossa näkevät Kelassa uudestaan vireille tulleen saikkupäivärahahakemuksen 19.9.! Mitä siilin maitohampaita, enhän mä ole sellaista tehnyt… ei kun ahaa, nyt mä tajuan; se lääkärin väärään paikkaan lähettämä lausunto on nyt kelassa hakemuksena! Voi pyhän yrjön aluspaita ja unipipo, mä en jaksa näiden kanssa. Miettikää, että ensi sulle tulee aivan puskista vakava sairaus joka saa huojumaan kuoleman porteilla. Sitten toivut pikku hiljaa, mutta samalla koko ajan joudut hoitamaan asioita, katsomaan virkailijoiden perään, soittelemaan ja viestimään eri tahoille, korjailemaan vääriä sanamuotoja, tekemään valituksia… siinä tilassa, kun et ole henkisestikään vielä kunnossa ja muisti pätkii. Tuntuu reilulta ja mukavalta, eiks je?

Ei tässä vielä kaikki. Aion tehdä valituksen Varmaan. (Se on tehtävä tämän viikon aikana.) Tällä kertaa teen sen vaikka vittumaisuuttani, vaikka se ei hyödyttäisi ketään. Ja toinenkin juttu; sain tänään tulokset polven röntgenistä. Mulla on siis kesällä, joskus heinäkuun lopulla alkanut olla sellaisia aika isoja kipuja oikeassa polvessa, etenkin kun nukkuessa käännän kylkeä ja portaita laskeutuessa tuntuu inhalta ja polvesta kuuluu välillä rutinaa. No niin, kolme lääkäriä on sanonut, että mulla on alkava nivelrikko. Vaan eipäs olekaan. Röntgenkuva on aivan hyvä, ei kulumaa, sileä ja eheä rusto… että revi siitä nyt sitten. (Mielessä kävi, että olikohan ne oikeat mun röntgenkuvat ollenkaan…) En tiedä mikä mun polvessa on, mutta kipu siinä ainakin on. Mahtanee johtua Letrozoleista, en mä muutakaan oikein keksi. Täytyy sanoo, että hetkittäin tuntuu siltä, että hakkaan tabletin ja läppärin kirveellä kappaleiksi ja meen tuonne pihalle huutaan suoraa huutoa. Se turhautumisen ja ärsyyntymisen määrä on mittaamaton!!