Remppa loppusuoralla

 

Tää meidän vesivahingosta eniten kärsiny huone, ’konttori’, alkaa olla kohtapuoliin valmis. Voi jeesus miten sitä onkaan odotettu! Ja syynähän hidastelulle on tietysti ollu se, että en ole jaksanu, enkä pystyny poistamaan tapetteja noilta kolmelta varsinaiseen remppaan kuuluvalta seinältä ennen kuin nyt. Jos sen ois tehny remppaporukka, hintaa kolmen seinän tapetointityölle olis tullu 1500€ … apua, ei todellakaan suostuttu!

Ekassa kuvassa suurimman seinän alkutilanne, joka oli siis tämmönen koko kesän ja vielä syksylläkin. Eli kun tapetti oli osittain revitty pois, mutta tapetin pohjakerros oli kuitenkin seinässä tiukasti - vaan ei tarpeeksi tiukasti, jotta siihen uskaltaisi lyödä uudet tapetit.

Silloin -80 luvun alussa, kun tapetti on laitettu seinään, alle on sudittu valkoista maalia vaan vähän keskelle seinää. Kaikkialle muualle tapetti siis takertui kuin synti. Hermo menee! Höyryttimellä homma kuitenkin alkoi sujua ja tapetti irrota.

Höyrytintä ei kuitenkaan voi käyttää esim kolmee tuntia putkeen, joten työ oli tehtävä erissä. Enkä ois jaksanutkaan, koska tuo seinän yläosan ja lattianrajan höyryttely ja kaapiminen vei uskomattomasti voimia! Päivittäin höyrytin puolen tunnin erissä ehkä yhteensä tunnin tai pari.

Viiden päivän höyryttelyn jälkeen huoneen kolme seinää oli aika hyvin valmiit. Mietin toki, että tuleeko tästä penteleen höyryttimestä joku uus kosteusvahinko, sillä niin paljon vettä siihen meni ja se höyry tunkeutui seinälevyihin ja katon koloista välipohjan puruihin. Annoin huoneen kuitenkin kuivua pari päivää ennen kuin ryhdyin maalaamaan.

Tapetin alle maalaan valkoisen pohjamaalin, koska ajattelen sitä parkaa, joka seuraavan kerran saa päähänsä vaihtaa tapetit. Pääseepä hän ainakin hiukan helpommalla. Yks remppamies kerran sanoi, että ihmiset tapetoi keskimäärin kerran viidessä vuodessa. Olin aivan ällikällä, sillä mähän viihtyisin vaikka 1940-luvun tapeteissa, jos sellaset jossain vain olis. Kun minä tykästyn johonkin, niin sitä ei vaihdella koko ajan. Pätee mieheen ja sisustukseen.

Ja koska mieli askarteli tän konttorihuoneen sisustuksessa jo alkuvuodesta, niin aloin suunnitella mitä siellä muutan, näin 16 vuoden asumisen jälkeen. Ainakin kirjoituspöytä on tajuttoman epäkäytännöllisessä paikassa ikkunan edessä (ikkunaa on hankala pestä, eikä sitä oikein voi aukoakaan aina kun haluaisi), joten siitä lähtee uus suunnitelma. Seuraavaksi mietin, että kuinka voin olla varma miten huonekalut mahtuu uuteen sijaintiinsa ja aloin mittailla niitä ja seinien pituuksia ja sitten tehdä sisustuskarttaa kaikesta. Päästävedettävä sänky lentää uuteen kotiin - joka on vielä tietymätön. Matildan arkku menee olohuoneesta sängyn tilalle. Samalla päätin, että tasoille tulee vain tarkkaan harkittuja juttuja; kasveja, valokuvia, maljakoita, isän palkintoja, käsilaukkuja… (vaan mihin ihmeeseen laitan esim peltipurkit ja kaiken muun pikkusälän…?!) tästä tulee mielenkiintoinen talvi!

Lapsuuden biisit

 

Olen jo 90-luvulla haikaillut lapsuuden biisejä ja koettanut tehdä muistini mukaan edes jotain listaa niistä. Kysehän ei siis ole mistään lastenlauluista, vaan ihan sen ajan hiteistä, koska mun sisko oli teini-ikäinen kun synnyin ja samoin suurin osa vieressä asuneista serkuista, joten nämä biisit on olleet mun maailmassa siksi, kun olen kuullut heidän soittavan biisejä radiosta tai kasetilta tai laulavan niitä mukana. Nyt nettiaikakaudellahan on hyvin helppo löytää vaikka tietyn vuoden hittilistoja ja kerätä kaikki parhaat biisit Spotify:hin.

Nykyään siis kuuntelen musiikkia enemmän kuin 2000-luvulla koskaan. Ja ne on enimmäkseen niitä lapsuuden biisejä ja voi että se tuntuu ihanalta! Tässä parhaita biisejä listattuna;

Kolmatta linjaa takaisin

Kaksi lensi yli käenpesän

Puhelinlangat laulaa

Menolippu

Tuolta saapuu Charlie Brown

Katson autiota hiekkarantaa

Vasten auringonsiltaa

Johnny Blue

Mamy Blue

Mamma mia

Huopikkaat

Ajetaan tandemilla

Rööperiin

Painu pois Jack

Jokainen päivä on liikaa

Killing me softly with his song

Uneen aika vaipuu

Jambalaya

Jäätelökesä

Etsin kunnes löydän sun

Jolene

Nousevan auringon talo

Kroppa raunioina kuin Pälkäneen kirkko

Pieni päivitys olotiloista. En oo niistä tainnu kauheesti hetkeen aikaan kertoakaan - vai oonko? Muistikin on raunioina. Multa kysytään harva se päivä, että mikä mun kunto on ja jotkut tulee suoraa sanomaan, että sähän oot jo terve. Noh, ei nyt ihan niinkään. Mä kuulin tässä reilun vuoden mittaan monesti, että syövästä toipuminen vie vähintään sen vuoden. Siis sytohoitojen loppumisesta laskien. Jotenkin en ihan täysin uskonu sitä ja ajattelinkin koko ajan, että kyllä mä keväällä friskaannun ja kesällä oon jo terve, mutta tässä ollaan, enkä kyllä yhtään tunne oloani normaaliksi. Näin se vaan menee. Ainakin tällasen suuren leikkauksen, hormonaalisten juttujen ja pitkien sytojen jälkeen.

Mä kyllä nukun nykyään hyvin ja syön hyvin ja suht terveellisesti myös. Ulkoilun kanssa on niin ja näin ja siksi oonkin miettiny, että jospa saisin naapurin rouvat kanssani säännöllisesti kävelylle. Mua ei nimittäin huvita yhtään kävellä täällä, missä me asutaan. Kun asuin Tampereella, kävelin ihan hurmiossa, tajusin ekaa kertaa ikinä, mitä on, kun on koukussa liikuntaan! Ja lapsuuden maisemissa tykkään tosi paljon kävellä myös. Mutta täälä - ei. Mun liikuntaa on vesijumppa.

Jaksaminen. Kaikesta tästä huolimatta mun kunto vaihtelee paljon päivittäin. Ollaan ikään kuin vuoristoradassa. Jonain päivänä tunnen itseni lähes terveeksi, jonain taas väsyn, huimaa, kolottaa ja olen kuin raato. Olen koettanut mielikuvitella, että no niin tässä mennään nyt töihin… ja alkaa melkein naurattaa, että vai niin. Mä pystyisin kyllä sinne menemään, mutta en tekemään vaativia juttuja, joita siellä on kyllä jokaiselle päivälle. Että sikäli pitää vielä toipua rauhassa, jotta jaksan olla paremmin tehtävien tasalla. Jos tekisinkin etäduunia, niin a vot, minähän olisin painanu duunia jo varmaan heinäkuusta lähtien. Mutta tässä työssä se on täysin mahdotonta.

Mikäs se sitten kolottaa. No, mulla on niska-hartiaseutu aika jumissa ties mistä syystä ja se aristaa. Sitten on lonkat, jotka on vaan hiton jäykät ja hitaat ja no, tätä on vaikea selittää, kun se tuntemus on kivun ja jäykkyyden välimuoto. Sitten on polvi, joka rutisee ja johon sattuu aika ajoin. Inkivääri auttaa nivelkipuihin kyllä, mutta auta armias, jos unohdan parina päivänä ottaa inkivääriä, niin kipu palaa. Nämä kaikki yhdessä saa aikaan sen, että huonoina päivinä olen aika mummomainen liikkeiltäni. Silti koen, että kunto on hieman parempi kuin esim kesäkuussa. Eli hitaasti mennään kohti parempaa!

Näille ei nyt oikeastaan voi mitään, kun nivelkivut aiheutuu myös Letrozolista, jota syön ties kuinka pitkään. Ja vaikka jättäisin kaikki lääkkeet (mitä en missään nimessä tee!) niin on se polven nivelrikko silti fakta. 

Haluan tuoda esiin myös tämän, että mitä tässä nyt sitten on tehty, tai että onko joku ulkopuolinen taho antanut mulle jotain jelppiä? Vastaus on lyhyt; ei. Ajattelis, että jotenkin joku automaatti menee tässä yhteiskunnan koneistossa päälle kun pääsee leikkauksesta tai viimestään sytojen jälkeen ja mulle tarjotaan vaikka mahdollisuutta johonkin kuntoutukseen, hierojakäynteihin, johonkin liikuntamuotoihin, esim feldenkrais taikka shindo tai joku. Niin ehei.

 Kelasta toki voi hakea kuntoutusta, mutta hei ’hakea’?! Eihän niistä mahdollisuuksista edes tiedä ja sitten päätöstä joutuu odotteleen hirmu kauan ja sitten saa ehkä vielä sen kielteisen päätöksen, niin ei kyllä kamalasti kannusta. Tällä hetkellä mulla on Kelassa käsittelyssä vasta kuntoutustuki. Vissiin ollu jo kohta 3kk.

 Mähän yritin jo silloin yli vuosi sitten oikeutta käydä kelataksilla mun fyssarilla edes, mutta sen kela tylysti torppas. Nyt oon käyny omakustanteisesti mun loistofyssarilla ja saanu kotitehtäviä häneltä. Huomasin myös, että syöpäyhdistyksen sivuilla on kaikenlaisia kursseja ja liikuntavideoita, joita pitää tutkia tarkemmin vielä. Mutta nämäkin löysin vahingossa toissapäivänä! (Vaikka oon liittyny yhdistykseen jo pari kuukautta sitten.) Ei se auta, että joku sanoo ’kuule niillä on hyvät sivut!’ Kun siihen aattelee vaan, että ’jaa’ eikä inspiroidu, kun ei tiedä enempää. Ei ehdi/muista/jaksa/motivoidu itse selvittämään. Meitä syöpäsairastuneita on helvetisti, eikä kaikki ole sellasia, jotka palaa töihin jo ennen ekan saikun loppua!! On myös meitä jotka tarvitaan vähän enemmän konkreettista jelppiä ja neuvoja.

 

Suomen kaunein koti

 

Voi luoja, mä voisin katella ’Suomen kaunein koti’-ohjelmaa päivät pääksytysten! Vaikka oon kyllä ihmetelly tuomareiden intoa jaella kymppejä lähes kaikelle. Oikeastiko ne tykkää siis kaikesta? ”Täällä oli kyllä todella tyylikkään väljää” ja sitten ”täällä oli ihana runsaus!” Whaat? No olkoon. Ite katton kriittisenä ihmisten tekstiilien käyttöä. Joka ikinen kerta muistan sanoa vieressäni sohvalla kököttävälle miehelle, että ’kato! Tuollakaan ei oo verhoja!’ Ja se kuulostaa melkein syytökseltä. Mä jakelen pisteitä kotisohvalta kodikkuuden perusteella. Nykyään on hyvin tavallista laittaa vanhakin koti liiaksi karsimalla ihan jonkun gallerian näköiseksi. Ei isoja pisteitä. Saan myös syyhyn joka kerta kun huomaan, että koti on kuin toisinto tuhannesta sisustuslehdestä. Kaikki samat klisheet kuin jo kymmenen vuoden ajan jokaisella trenditietoisella. Suurimmat puistatukset tulee siitä, että ihanat vanhat talot onkin sisältä pilattu moderneiksi. Se on kuolemansynti! Pistämättömällä vainulla hokaan heti, kun koti on kodikas ja siellä on lämmin tunnelma. Sillä tavalla mummolatyyliin; kerroksellisesti eri aikoina perittyjä, saatuja, hankittuja ja dyykattuja huonekaluja ja esineitä. Semmoisessa kodissa ei ole vitriinin täytteenä 24 hengen astiastoja, tuskin edes neljän. Mutta sen sijaan löytyy elämän hehkua. Sellaista, kun työpäivän jälkeen tulee kotiin, niin voi käpristyä sohvalle fällyihin ja tulee lämmin pelkästään jo kotia katsellessa. Oliskohan meillä mahkuja…?

Mäntän kuvataideviikot 2024, osa 12/13

 

Mäntän kuvataideviikot 2024.

Petri Nuutinen

Petri Nuutinen

Petri Nuutinen

Petri Nuutinen

Petri Nuutinen

Kaisa Huotari

Kaisa Huotari

Kaisa Huotari

Kaisa Huotari

Kaisa Huotari

Kaisa Huotari

Kaisa Huotari

Kaisa Huotari

Kuntoutustuen hylky - taas

 

Se oli sitten vielä yksi kuntoutustuen hylky. Ei tunnu oikeen miltään. Turta olo. Kieltämättä ihan sama mitä nyt enää kukaan päättää, kun mulla on joka tapauksessa joulukuussa menossa maksuun viimeiset ansiosidonnaiset. Vaikka Kela tulis tähän vielä väliin puoltavine päätöksineen, niin se on mulle aivan sama. Jotenkin järjenvastaista elellä ansiosidonnaisella rahalla tässä saikulla. Jos olisin heti heinäkuun alusta (kun kelan saikkupvraha loppui) saanu jotain kuntoutustukea (ihan sama keltä), niin mulla olis säästyny yli 5kk ansiosidonnaista, joka on kuitenkin paljo isompi summa kuin peruspäiväraha (500€) ja olisin voinu tehdä yli puoli vuotta töitä osa-aikaisesti rauhallisemmalla vauhdilla (eli kahta tai kolmea päivää viikossa) ja sitten pikku hiljaa nostaa sitä päivien tai tuntien määrää kesää kohti. Nyt, kun palaan töihin, on melko stressaavaa heti alkuun, kun palkkaa saan nettona noin 360€ ja siihen jotain pientä päälle tuosta peruspäivärahasta (ei siis koko 500€ summaa tokikaan!) eli melko heti pitää kiriä tuntimääriä isommiksi ja etsiä myös uusia työpaikkoja. Tää ei menny yhtään niin ku olisin ite halunnu. Jos en saa uusia paikkoja, niin on vähän kuristavaa. Alalla on kyllä töitä, mutta mikään ei ole varmaa.

Mietin, että montakohan saikulla olevaa ihmistä on tilastoissa näkyvissä kategoriassa ’työtön’ - vaikka eivät kuulu siihen ryhmään ollenkaan, vaan pitäis olla ’sairas’. Ja montako on ’työssä’ - vaikka ovat vaan jossain typerällä kurssilla tai hyväksikäytettynä jossain paikassa ilmaisena työvoimana, nimikkeellä ’työharjoittelija’, josta ei oikeasti avaudu mitään työpaikkaa ja johon on ollut pakko karenssin uhalla mennä ja josta ei saa palkkaa. Josta ei muuten kerry myöskään eläkettä, lomaa, työterveyshuoltoa, työkokemuslisiä, eikä mitään, koska et ole työsuhteessa tuohon paikkaan! Ja löysinkin sitten tilaston, jossa on vähän eritelty ihmisiä, elikkä se näyttää tältä. Siinäkään ei tosin näy, jos henkilö on sairas, mutta silti pakotettu olemaan tässä tilastossa kohdassa ’työtön’. Työttömiä työnhakijoita oli syyskuun -24 lopussa 279 700 henkilöä ja se on 29 900 enemmän kuin vuosi sitten. Vastaavasti avoimia työpaikkoja on 27 200 vähemmän kuin vuosi sitten. Pahin työttömyys on Pohjois-Karjalassa. Tilastoa voi katsoa tästä. Ja niin kuin tästä näkyy, niin kaikkia työpaikkoja (ryhmitelty) on vähemmän kuin vuosi sitten. Ainoastaan ’johtajia’ näyttäis olevan haussa yhtä paljon. Se on muuten jännä, että kun kulkee rakennustyömaan ohi, niin siellä puhutaan eestiä tai jotain muuta Baltian kieltä… ja kuitenkin suurin työttömien miesten tiedetty ammattiryhmä on juuri rakennustyöntekijät! Tämäkään asia ei mene mun oikeustajun mukaan oikein.

Muutos.art-taidetalo 2024, osa 12

 

Mäntän kuvataideviikot 2024, osa 11/13

 

Yksi lempitöistäni täällä oli ensimmäisissä kuvissa näkyvä sinisävyinen Cargo Blue. Kaukaa katsottuna se oli kuin kauniisti maalattu sininen meritaulu. Läheltä katsottuna tajusi, että siveltimenvetojen sijaan se olikin tehty kuluneista ja likaisista kuormaliinoista!

Mäntän kuvataideviikot 2024.

Laura Lilja: Cargo Blue

Cargo Bluen tausta

Maria Tani: Meduusat

Maria Tani

Maria Tani

Ohi syyskuun, läpi repaleisen lokakuun…

 

…marraskuu!!

Luulin aamulla, että on lokakuun viimeinen päivä - en tiedä mihin yks päivä katos tällä viikolla, sillä elin ihan torstaiaamua tänään. No, pakko se on uskoa, että perjantai nyt on ja sitä myöten marraskuu. Tuo repivän haikea Miljoonasateen biisi sattui mun sydämeen jo 80-luvulla ja se tulee aina mieleen marraskuussa. Muistan niitä fiiliksiä, kun loppusyksy on aina ollu mulle haikeen vaikee ja sitten tää biisi soi radiosta.

Toinen ylläri oli lumisade! Siitä mä taas pidän, vaikka yleensä kaikki mun tuntemat ihmiset inhoo lunta ja räntäsadetta. Mä taas oon aina rakastanu lunta ja tuun hyvälle mielelle lumisateen katselusta. Mieliinpainuvin hetki oli, kun katselin 90-luvulla Milavidan ylimmästä soikeesta ikkunasta Nässylle, johon leijaili hitaasti valtavia lumihiutaleita. Oi, vieläkin viiltää sydäntä se hetken kauneus!

Aika sopivasti olin ladannu tänne blogin luonnoksiin eilen Elina Luukasen taidetta. Nyt kun ikkunasta katsoo, näkyy juuri tuollainen ohut lumikerros kaiken yllä ja ilmassa leijuu hentoinen lumisade edelleen. Niin kaunista!