Täältä jostain 1941

Olen kaiken muun lisäksi ostanut joskus kirppikseltä pinon sota-aikaisia kirjeitä. Ne ovat liikuttavia, jos mitkään! Voin niiden avulla seurata muutamien ihmisten elämää sota-aikana jopa vuosien ajan. Jännityskertomus kuitenkin katkeaa, sillä kaikkia kirjeitä en ole saanut. Näistä kirjeistä on juuri nyt kutakuinkin 80 vuotta. Se on oikeastaan tosi lyhyt aika, yksi hujaus vain. Voisin tavata heidän lapsensa, jos tekisin tutkimustyötä ja etisisn heidät. Olisi kiinnostavaa tietää "saivatko he toisensa?" tai: Palasiko poika rintamalta takaisin rakkaan äitinsä luo? Miten kävi jäyhän perheenisän siellä etulinjassa? 

He ovat kirjoittaneet rakkailleen, jotka ovat joutuneet evakkoon pieneen maalaiskylään kauas kotikonnuilta. En tiedä miten nämä ihmiset nivoutuvat toisiinsa, miksi heidän kirjeensä ovat samassa pinossa myytävänä kirpputorilla? He eivät kuitenkaan kuulu samaan perheeseen. Ehkä he ovat sukua, ehkä he ovat asuneet samassa talossa ja kirjeet on jätetty johonkin vinttiin purujen sekaan ja unohdettu muuton yhteydessä? Ehkä talo on purettu ja purkaja on löytänyt kirjeet? Ehkä on olemassa joku, joka haluaisi lukea isovanhempiensa vaiheista sota-aikana... Voisin yrittää etsiä nimien perusteella enemmän tietoa heistä.

Minusta olisi ihanaa, jos isoäitini valokuva-albumit löytäisivät minut. En tiedä ovatko ne olemassa enää, sillä ne katosivat lukuisissa muutoissa sota-aikana. Minulla ei ole ainoatakaan lapsuudenkuvaa isoäidistäni, vaikka hän syntyi 1903 ja asui Viipurissa suunnilleen ensimmäiset 20 vuottaan. Minulla ei myöskään ole ainoatakaan kuvaa hänen isästään, vaikka hän oli Viipurilainen ajuri ja kuoli vasta 1920-luvun lopulla. Sellaisia kuvia, joissa isoäitini on alle 40-vuotias, ei myöskään ole kovin montaa. Hän on itse sanonut, että albumeita katosi ja se raastaa minua. Jos jossakin kulkee tuntematon albumi, jossa on nimi "Ester" ja paikkana Viipuri ja Joutsa, niin se mahtaa olla hänen. Se olisi hyvin iso aarre minulle! Luulen kuitenkin, että ne kuvat on tuhoutuneet jo ajat sitten.

 

Kiertelyä Kristiinankaupungissa

Viikonloppu Kristiinankaupungissa oli ihana! Otimme mukaan efat-pyörämme, joilla innostuimme eilen fillaroimaan neljä ja puoli tuntia ympäri kaupunkia ja lopuksi ajoimme aina Björkskäretiin saakka. En ole eläissäni nähnyt niin mahtavaa naavametsää kuin siellä! Kävelimme pitkospuita meren rantaan ja olisimme voineet grillatakin, jos olisimme tajunneet ottaa evästä mukaan laavulle.

Kaupungin vanha kirkko on vuodelta 1700, mutta se ei valitettavasti ollut auki. Kirkon ulkopuolella fiilistelimme kameroinemme kuitenkin hetkisen. Kirkolla harmittelin mielessäni sitä, että sukujuuria täällä ei ole. Tätä seurannut omituinen olo pakotti kuitenkin tarkistamaan asian sukupuusta ja niinhän se taas olikin; esi-isä nimeltä Wellam Mansiin on syntynyt Kristiinankaupungissa 1667 ja toiminut täällä kirjurina, krouvarina, kaupunginsihteerinä, tullipalvelijana ja raatimiehenä. Jopas jotakin! Hauska ajatella, että täällä(kin) sitä joku esi-isistä on vaan elellyt. Olisi mukava selvittää tarkemmin sitä, missä korttelissa hän on asunut. Myöhemmin hän muutti Lapväärtiin ja sitten vielä Ilmajoelle, josta hän löysi puolisoksi minun esiäitini.

Tämä pieni kaupunki oli todella rauhallinen, ainakin näin syksyllä. Ajelimme kaikessa rauhassa pitkin vanhaa keskustaa, ilman että kovinkaan monia ihmisiä näkyi missään. Sehän introverteille sopii! Kesällä taitaa olla päinvastainen hyörinä. Hauskaa tässä kaupungissa on myös se, että ainoana Suomessa tämä puukaupunki ei ole koskaan tuhoutunut tulipalossa. Tämän lisäksi pohjoismaissa on vain kaksi tulipalolta säästynyttä vanhaa puukaupunkia. Upea juttu!

 

Hotelli Krepelin, Kristiinankaupunki

 

Eilen illalla tupsahdimme Kristiinankaupunkiin, hotelli Krepeliniin. Emme ole koskaan olleet yötä tässä kapungissa, joten johan oli jo aika! Ajattelimme vain viettää mukavan hotelliviikonlopun jossakin suloisessa pienessä kaupungissa ja tämä valikoitui tällä kertaa. Ja koska pidämme vanhoista rakennuksista, Krepelin on upea valinta! Päärakennus, jossa myös hotellin omistaja asuu, on rakennettu vuonna 1812! Meidän huoneemme on piharakennuksessa, joka on ollut alunperin leivintupa. Tämä rakennus on myös ihan 1800-luvun alusta.

Nyt kun olemme olleet täällä vuorokauden, voinen antaa pienen arvion. Ensinnäkin henkilökunta on hyvin ystävällistä. Huoneisto on ”studio”, jossa on siis oma olohuone, makuusoppi, keittiö ja kylppäri. Samassa pihassa lämpiää pyynnöstä myös hyvin tunnelmallinen sauna, joka sijaitsee vanhassa tallissa. Aamupalaa ei nettisivujen mukaan ole, mutta sanoisin, että tavallaan kuitenkin on, sillä jääkaapista löytyy samaan hintaan neljä valmiiksi tehtyä sämpylää, neljä jogurttia, appelsiinimehua, maitoa ja skumppaa!

Olemme siis todenneet, että pidämme hotellista, tämä on kaunis, kotoisa, tunnelmallinen ja palaamme tänne vielä. Tämä ei ole kaupallista yhteistyötä, vaikkakin olen pyytänyt henkilökunnalta luvan blogikirjoitukseen. Joten suosittelen lämpimästi ja aidosti kaikille niille, jotka rakastavat vanhoja taloja ja pieniä kaupunkeja.

Aallokko

Kahta Aalto-maljakkoa voi jo sanoa "aallokoksi"? Aloitin Aallon keräilyni tuolla pienellä valkoisella maljakolla, joka löytyi kirpputorilta ihan pilkkahintaan. Sen jälkeen löysin isomman kirkkaan maljakon niin ikään kirpparilta. Sitten vielä vähän isomman savunharmaan myöskin kirpparilta. Vanhemmilta sain perinnöksi peruskokoisen valkoisen maljakon, joka on aikoinaan ollut isäni 50-vuotislahja.

Joku näissä Aalto-maljakoissa kiehtoo. Niiden muoto viehättää ja kokovaihtoehdot tuntuvat juuri passeleilta. Tämä kokosuhde on minusta paras. Joskin välillä olen katsellut myös korkeita ja kapeita versioita, sekä niitä ihan matalia malleja.

Tällä hetkellä ametisti, sammaleenvihreä ja kaksivärinen valkoinen-pellava tuntuvat kutsuvilta, mutta en ole varma haluanko kasvattaa kokoelmaa enempää.

 

Hyvän mielen värit

Syksyn ankeudessa, sateessa ja pimeydessä, ainoa lohtu on väriloisto. Tosin, suurin osa lehdistä on jo tippunut ja pian luonnon värihuumasta on jäljellä vain mustat oksat ja mustat kynnöspellot. Ah, mikä ankeuden huipentuma! Lohduksi nyt vähän kuvia, joissa on erilaisia värejä luonnosta. Sattumalta tässä on monta lempiväriäni; punaista, vaaleanpunaista, vihreää, harmaata ja ruskeaa.

Aluksi suosin vaatetuksessani mustaa ja violettia. Sen jälkeen vähitellen sekavärejä, kunhan olivat kirkkaita! Sitten pukeuduin luonnonväriseen pellavaan, vihreään ja ruskeaan. Se oli The Earth Collectionin aikaa. Sitten tuli vintagevaatteiden kirkas väritykitys, ja edelleen vähän vaimeampia värejä, pastellia ja sinisiä. Jossakin semmoisissa värimaailmoissa taidetaan nyt uiskennella. Kunhan on aina joku pilkahdus!

 

Muistinpas Hannan!

Olen pohtinut viikon ajan erään vanhan talon nimeä. Se on todella vaivannut minua, sillä nimi on ollut aivan "kielen päällä", kuten sanotaan. Koetin pyyhkiä 30 vuoden sumua edestä pois ja nähdä selvemmin. Eilen illalla juuri ennen nukahtamista nimi pamahti mieleeni! Tai ei oikeastaan talon nimi, vaan siinä asuneen ihmisen nimi. Herättyäni katsoin heti netistä tietoja ja löysin kuvankin tuosta ihmisestä, Hannasta, joka oli opettajatar 1900-luvun alkupuolella. Seuraavaksi katselenkin jo rippikirjoja ja muita kirkonkirjoja, tutkailen Hannan sisarusparvea, hänen vanhempiaan ja mietin taas, että onko joku heistä sukua minulle jotain kautta... Tiedän, että voin uppoutua tähän vaikka viikoksi, viikoiksi, loputtomasti. En anna sen tapahtua nyt, vaikka tämä on kyllä koettu moneen kertaan. Eipä ole ensimmäinen kerta, kun minä vajoan joidenkin menneiden ihmisten elämänpolkujen kiemuroihin.

Kuvissa Eestiläinen kartano, joka ei liity Hannaan, mutta jonka historiaa eräänä päivänä tutkailin myös. Vanhat rakennukset saavat mielikuvitukseni liitelemään. Mietin aina niiden aikajanaa, sitä mitä ne ovat nähneet ja kuulleet, millaisia ihmisiä niissä on asunut. Ehkä minusta olisi pitänyt tulla historiantutkija, sukututkija, toimittaja, kirjailija...? Satukirjailija?

 

Lasihimo

Minua on kutkuttanut lasihimo jo vuosikymmeniä. Keramiikkahimo vaivaa myös, mutta lasi on kuitenkin se eniten ihastelemani materiaali. Syön silmilläni designlasia, vanhaa lasia, kauniin väristä käyttölasia... Olen puhaltanut itsekin muutaman lasiesineen ja todennut sen vaikeammaksi kuin osasin kuvitellakaan. Kaksi maljakkoa, muutaman lasilinnun ja lasikukan, sekä useita paperipainoja on tullut väsättyä. Unelmoin mahdollisuudesta puhaltaa joskus enemmänkin. Mutta esittelen nyt kätköistäni löytyviä vihreitä lasivanhuksia.

Kurpitsapullo ilman kaulaa taustalla ja edessä lampaanmahapullo. Mahapullon löysin ehkä 15 vuotta sitten kirpputorilta 12 eurolla. Tarrauduin siihen kuin hukkuva oljenkorteen, sillä eihän näitä ikinä ole myynnissä! Tosin pullon kyljessä on halkeama, joka joskus napsahtelee ja suurenee itsestään. En uskalla nykyään enää nostaa pulloa korkean kaapin päältä, enkä edes pyyhkiä siitä pölyjä. Jonain päivänä se on hajonnut sirpaleiksi, mutta yritän vielä tekohengittää sen elinkaarta hiukan pidemmäksi, sillä pidän siitä aika lailla! Sen ikä on suunnilleen jotain 150-300 vuoden väliltä, koska niitä on tehty 1700-luvulta 1800-luvun lopulle saakka.

 

Kasvikartta puutarhasta

Kasvikartta on nyt luonnosteltu lähes kaikista tarhoista vihkoon. Sen lisäksi olen koonnut listaa viime kesänä ja tänä kesänä hankkimistani kasveista. Lista on kuitenkin aika hankala koota, sillä se vaatii taimistokuittien, blogitekstien ja kalenterin läpikäymistä. Kartta, jossa on suurin piirtein merkittynä kaikki maan päällä kasvavat tämän hetkiset kasvit (ei siis tulppaaneja tms), vilisee kysymysmerkkejä. Onneksi monen kasvin kohdalla on maassa taimiston nimikyltti, se auttaa paljon! Muuten täytyy verrata karttaa listoihin, etsiä taimistokuvia netistä ja koettaa saada mahdollisimman moni kasvi oikealle paikalleen. Enkä edes muistanut ostaneeni niin monia eri lajeja...

 

Keltaisissa tunnelmissa

Tämän vuoden auringonkukkani eivät sitten koskaan avanneet nuppujaan. Joudun tyytymään muiden vuosien valokuviin halutessani ihailla keltaisia kukkia. Löysin kuvan maljakkona toimivan "kurpitsapullon" 20 vuotta sitten osto- ja myyntiliikkeestä. Sen kaula oli katkennut, mutta arvelin kauniin pullon toimivan silti maljakkona aivan hyvin. Eihän lehtien alta edes näe rikkinäistä suuaukkoa!

 

Ruskaa

Meidän oli tarkoitus lähteä lappiin ja jopa Norjan puolelle ihailemaan ruskaa tänä syksynä, mutta suunnitelma meni myttyyn ja saamme ihailla ihan vain kotoista ruskaa, sekä katsella vanhoja lapinkuvia. Hyvin se tuo männyn valaistuskin rimmaa ruskan kanssa!

 

Yksi tärkeimmistä kirkoista

Tässä on yksi kauneimmista ja tärkeimmistä kirkoista elämässäni. Kirkko on Törnävän kirkko Seinäjoella. Alunperin se oli läheisen kartanon ruutivarasto, joka on rakennettu 1827, mutta muutettu mielestäni oikein onnistuneesti kirkoksi 1864. Viereisellä hautausmaalla lepää iso osa esivanhemmistani ja sukulaisistani. Hautausmaa on laaja ja kaunis ja kirkkotie on pitkä ja suora metsää halkova pieni tie, yksi kauneimmista sekin.