Pää pyörällä ja kroppa lomalla

Kyllä sitä vaan pää menee pyörälle täällä Helsingin humussa! Olen käynyt pyhiinvaelluskohteessani Hagelstamin antikvariaatissa tehden pari Vanhaa kirjalöytöä, sekä löytänyt ihania pellavavaatteita, joita ei tuntunut vuosiin oleva saatavilla yhdessäkään Tampereen seudun liikkeessä! Nyt kun entiset vaatteet ei mahdu päälle, rento ja maanläheinen pellava on pelastukseni. Rakastanhan sitä muutenkin,  kuin vain painon muutoksen takia.

Olen myös tutustunut kahteen uuteen sukulaiseen, aivan uskomattoman hienoihin persooniin vieläpä. Olen saanut hiukan kissaterapiaakin ja sallinut itselleni kaksi palasta kakkua tämän kolmen päivän aikana. Matka tekee hyvää mielelle, joten kropasta nyt hetkellisesti viis...

Tien päällä taas

Viikonloppu meni tien päällä; 900 km tuli saldoksi. Kävimme mm Imatran valtionhotellissa (josta kuvia myöhemmin) ja Lappeenrannassa Matildan siskon haudalla. Nyt puran viikonlopun laukun ja pakkaan saman tien huomisaamua varten, sillä huomenna sinkoan Helsinkiin. Viuh Vauh!

Introvertti vai ekstrovertti

Näin Suomalaisessa kirjakaupassa kirjan Introverteistä. Aihe kai käsitteli pääasiassa työelämää, mutta kiinnostavaa silti! Onkin erityisen outoa, että työnhaussa ja työpaikoilla jotenkin itsestäänselvästi vaaditaan että jokaisen pitäisi olla kauhean ulospäinsuuntautunut ja avoin, osallistua ja avata suunsa kaikenlaisissa tilanteissa. Kaikki eivät sitä ole, eikä se tunnu mukavalta jos siihen pakotetaan. Usein esitetään väittämä, että jos koulussa vain tarpeeksi paljon ja tarpeeksi varhain pidetään esitelmiä tai lapset pääsevät muulla tavoin esiintymään, niin asia korjaantuu. Itse olen pikemminkin sitä mieltä, että pakotettu kouluaikainen esiintyminen aiheuttaa introvertille suuria pelkotiloja ja vielä pahempia lukkoja koko loppuelämäksi, kuin se että hän saisi rauhassa ja vapaaehtoisesti joko osallistua tai olla osallistumatta esiintymisiin. 

Tätä pakotettua kouluaikaista esiintymistä perustellaan sillä, että jokainen joutuu joskus tilanteeseen, jossa on pakko esiintyä. Onko todella näin? Introvertit eivät innokkaasti hakeudu tilanteisiin joissa olisi pakko esiintyä. Ekstrovertit pääsevät elämänsä aikana aivan taatusti hurjan monta kertaa esiintymään, vaikka tilaisuutta ei olisikaan! ;) Itse nautin usein hiljaisuudesta. Kuulin jostain hiljattain, että ihminen, joka ei osaa olla hiljaisuudessa, on jotenkin sairas. Tässä siis kaksi ääripäätä, joiden päät kolisevat yhteen aika ajoin. Ystävättäreni oli muuten kummissaan kun kerroin, että koen olevani introvertti. Vasta silloin tajusin, että olenkin aika ekstrovertti vain lähimpien seurassa, muuten olen vetäytyvä ja hiljainen ja omissa oloissani viihtyvä. Näin se taitaa olla monella muullakin.

Alusvaatteiden vaikeus

Niin monet kerrat olen toivonut löytäväni kaupasta silkkisiä alusvaatteita. Yleensä tilanne menee näin: menen kauppaan, etsiskelen nyreänä silkkiä tietäen jo valmiiksi, että se on turhaa. Kysyn  myyjältä apua; minulle kerrotaan, että silkki ei ole kestävä materiaali, että siksi siitä ei tehdä nykyään lainkaan alusvaatteita. (Enkä tarkoita aluspaitoja ja leggingsejä vaan ihan perusrintsikoita ja alkkareita.)

Sitten myyjä muuttuu miettiväksi ja kysyy että miksi haluan silkkiä, onko minulla joku allergia? Ei, (tässä vaiheessa kasvoilleni on muodostunut ääretöntä inhoa kuvastava ilme) minä vain inhoan tekokuituja! Loppuhuipennukseksi minut saatetaan viedä laamapaitahyllylle, joka sekään ei oikein vastaa sitä mitä etsin, ei todellakaan! Pitäköön laamansa, vaikka yrittävätkin esittää osaaottavaa. Minä olen vaikea asiakas, vaikkakin vain sen vuoksi että tarjonta on nykyään surkeaa!

Viimeksi hellyin ostamaan bambua. Niin no, onhan toki puuvillaa. Pitsit ja lycra tekevät niistäkin jotain muuta kuin pelkkää puuvillaa. Olenko minä mahdoton? Jos ruuaksi tarjottaisiin joka päivä ranskalaisia, maanantaina violetteja, tiistaina keltaisia, keskiviikkona ympyrän muotoisia ja torstaina palloja, perjantaina kolmikulmaisia, mutta aina vaan niitä samoja ranskalaisia kuitenkin, kun haluaisit palavasti vaikka pihviä ja salaattia! Eikö silloin ole vika tarjonnassa? Tietenkin marmattava nainen voi olla yksi miljoonasta, jota ei tarvitsekaan miellyttää. Minä nyt kuitenkin onnistun olemaan se yksi miljoonasta, joka miettii itse ompelevansa vintage-alkkareita silkistä jos tilanne ei muutu.

Oh-la-laa

Kuten hiukan yli vuosi sitten, edelleen pohdiskelen perinaisellisesti painoani. Viime vuonna paino nousi huhtikuusta marraskuuhun kilon per kuukausi! Sitten sain sen pysähtymään... Nyt paino kelluu paria kiloa alempana, kuin mitä se oli enimmillään, mutta en saa sitä laskemaan. Syön tosi terveellisesti ja olen ryhtynyt pitämään ruokapäiväkirjaakin. Myöskin harrastan jotakin liikkumista päivittäin ja pidän siitä liikuntapäiväkirjaa. Paperilla kaikki näyttää hyvältä, peilissä ei. 

Sain juuri ihanalta ystävättäreltäni kortin, jossa aivan osuvasti sanottiin:

"En haluaisi kehua, mutta mahdun vielä koruihin, joita käytin kouluaikoina..."

Väsytystaistelu keittokirjaa vastaan

Tällä kertaa yritin valmistaa macaroneja! Ihan perus vaniljamacaroneja, tietäen että kaikkien mielestä niitä on vaikea tehdä. Paljon harmia leivonnassa aiheuttaneen kiertoilmauunin päätin sivuuttaa ja väänsin tavallisen uunin hanat kaakkoon. Kaikki meni oikein hyvin. Senkin annoin itselleni anteeksi, että kunnon pursottimen puuttuessa suttasin taikinan pellille leivinpaperista kietaistulla pursottimella, joka tietysti aikaansai mielenkiintoisen muotoisia ja kokoisia macaroneja.

Uunissa muhi pellillinen hyvän näköisiä macaronhattuja, kunnes oli aika ottaa satsi uunista pois. Hattujen alla oli tapahtunut jotain mystistä aikaansaaden joka ikisen macaronin kohdalla lättymäisen leviämisen sivullepäin. Hm, maussa ei ollut vikaa mutta muotoa pitää vielä hioa tavalla tai toisella. En ole antanut periksi, ei sinne päinkään! Pää on jo täynnä uusia suunnitelmia...

Pelonsekaisin tuntein elokuvissa

Olin tänään katsomassa elokuvan "Edelleen Alice", joka kertoo 50-vuotiaasta korkeasti koulutetusta naisesta, joka sairastuu varhaisiän alzheimeriin. Elokuvan kertoja-minä oli Alice, sairautensa etenemisen herättämine tunteineen kamppaileva hämmentynyt ja peloissaan oleva nainen, joka normaalisti eläisi tässä iässä elämänsä parasta aikaa.

Suurimmaksi osaksi elokuva herätti jännitystä, pelkoa, hämmennystä, ahdistusta ja myötätuntoa, mutta hiukan myös huvittuneisuutta muutamassa kohdassa. Jollakin tavalla olin hyvin pettynyt siihen, että hän ei onnistunut päättämään päiviään itse. Se, mihin elokuva loppuu, ei ole Alicen ja hänen kaltaistensa loppu. Edessä voi olla vuosikausia yhä pahenevaa aikaa, yhä avuttomampaa, yhä tuskallisempaa. Jollain tapaa olisin toivonut, että Alicen elämän loppukin olisi näytetty. Siinä ei ole mitään hilpeyttä, ei mitään muuta kuin tuska siitä, että elämää ei voi lopettaa itse. Pahimmillaan lopussa odottaa pitkiä aikoja kun elintoiminnot eivät enää toimi; et voi enää niellä edes vettä tai yskiä limaa kurkusta, saati pyytää apua millään tavalla. Et pysty tekemään mitään, vain makaamaan ja odottamaan loppua ja helpotusta.

Loppujen lopuksi tiputus lopetetaan. Et saa ravintoa. Et saa vettä. Miksi? Koska elintoiminnot ovat niin lopussa, että elimistösi ei pysty ottamaan enää mitään vastaan. Väkisin tiputettu ravinto kerääntyisi tuskallisesti vain sisääsi. Siitä alkaa lopullinen odotus. Olet kuitenkin elossa edelleen. Ja ihminen pystyy olemaan elossa yllättävän kauan ilman tippaakaan ravintoa tai pisaraakaan vettä, vaikka onkin vuosikausien sairauden heikentämä!

Tätä sairautta pelkään enemmän kuin mitään muuta sairautta! Se on liian lähellä, liian todellinen ja liian hirvittävä, ollakseen vain sairaus jossakin elokuvassa. Kannattaa mennä katsomaan, jos aihe kiinnostaa. Sinällään elokuva ei kertonut ainakaan minulle mitään uutta aiheesta, mutta näkökulma on rankka. 

Ja vielä; haluaisinko itse tietää jos kannan tuota harvinaista geeniä varhaisiän alzheimerista? Haluaisin!

Luonnossa liikuskelua

Pääsiäisenä löysimme Hankoniemen! En ole koskaan edes tullut ajatelleeksi, miten paljon sodan jäljet näkyvät siellä. Maasto oli täynnä juoksuhautoja ja korsunjäänteitä, panssariesteitä ja bunkkereita. Kömmimme muutamiin bunkkereihin sisällekin. Useimmissa oli sellainen fiilis kuin paikka olisi jätetty tyhjilleen vain 10 vuotta sitten. Puuhellat, ilmanvaihtolaitteet, vesisäiliöt, kaivot ja lavuaarit olivat yllättävän hyvässä kunnossa. Tajusimme jälestäpäin että nämä bunkkerit ovat olleet takuulla käytössä vielä sodan jälkeenkin - tietyistä syistä. Kenties ne on autioituneet vasta 70-luvulla., kun Hankoniemi kuului jälleen kokonaisvaltaisesti Suomelle. Suosittelen visiittiä niille kulmille.

Kuvien maisemat eivät ole Hankoa hipaisseetkaan, vaan  kuvat on otettu viime vuoden toukokuussa jossakin eteläisen Suomen luonnonpuistossa. Nautin luonnossa hiippailusta! Matka tökkii usein siihen, että pyllistelen jonkun pikkuruisen kuvattavan vieressä muutaman tovin, mutta onneksi matkakumppani on tottunut ja ymmärtäväinen.

Takkimania + inventaario

Talvivaatteiden ja kesävaatteiden vaihtamisen aikaan mietin aina, että montakohan takkia minulla on, ja että tarvitsenko varmasti niitä kaikkia! Tänä keväänä päätin oikein laskea takkini. Inventaario siis. Tulos järkyttää mutta auttaa myös tekemään poistopäätöksiä. Sitä paitsi halusin tietää montako takkia olen ostanut uutena ja montako käytettynä!

Alunperin takki-inventaariota tehdessäni minua kiinnosti erityisesti vastuullisen kuluttamisen ajatus. Minusta on ekologisempaa ostaa esimerkiksi 10 käytettyä vaatetta kuin 5 uutta. Lisäksi olen erittäin innoissani Suomalaisten kehittämästä selluloosakuituisten tekstiilien liuottamisprosessista, jossa tekstiili muutetaan liuottamalla takaisin kuiduksi. Tämä kuitu voidaan sitten käyttää uuden vaatteen raaka-aineeksi! Kehitteillä on vielä muuntokuitujenkin liuottaminen, niin että esimerkiksi viskoosista saataisiin uutta kuitua. Kaiken huippuna nämä liuottimet eivät ole haitallisia ympäristölle. Loistava innovaatio!

Palataanpa vaatekaappeihini. Kuistilla on talvivaatekomero, eteisessä on kausi-käyttövaatteiden kaappi ja vierashuoneessa kaappi, jossa roikkuu pääasiassa kesävaatteita ja jakkuja. Vähän hirvittää julkistaa tuo takkien lukema, mutta ottakaa huomioon (ennenkuin tuomitsette kovin pahasti) että osa takeista on vanhoja; vanhin on ollut minulla 25-vuotta. Ja että tähän "takki"-kategoriaan lasken myös jakut, mp-takit, viitat ym. Ainoastaan sadetakit olen jättänyt pois laskuista. Niitä minulla on 2; toinen siistimpi kaupunkitakki ja toinen kauhea mutainen loimi, jota käytän ulkotyöprojekteissa. Niin, se lukema siis on 56!

Erittely; lempikauppani Gudrun Sjöden on onnistunut ujuttamaan kaappeihini 7kpl takkeja. Luullakseni kaikki on ostettu alennusmyynnistä. Yhden takin olen saanut mieheltäni, eli se on hänellä ollut käytössä joskus 70-tai 80-luvulla. Yhden takin olen ostanut kaveriltani (hän on ostanut kirpputorilta ja ilmeisesti takki on uniikki ja itse tehty esimerkiksi jossakin ompelukoulussa, päätellen hyvin erikoisesta ja vaikeasta kaavoituksesta). Armeijan poistomyynneistä olen ostanut 3 takkia. Yhden yli 50 vuotta vanhan pitkän sisäturkin olen ostanut kirpputorilta, talvipakkasia ja "metsäelämää" silmälläpitäen. Naapurilta olen saanut hänen äitinsä vanhan takin, joka on tyylikäs pitkä talvitakki, luultavasti 50-luvulta tai vanhempi. Yhden takin olen teettänyt ompelijalla (sukulaissuhde). Kaupan alennusmyynnistä olen ostanut 2 jugend-tyylistä jakkua. Yhden viitan olen saanut lahjaksi; ostettu Virolaiselta käsityöläiseltä ja toisen viitan olen ostanut teatterin puvuston poistomyynnistä. 31 kpl takkeja, jakkuja ym olen ostanut kirpputoreilta ja UFFilta (pääasiassa lyhyitä villakangas- tai sekoite-vintagetakkeja sekä painokuvioituja 60/70-luvun kesäisiä vintagetakkeja.) Yhden toppatakin olen ostanut 15 vuotta sitten ja käytän sitä edelleen luonnossa liikkuessani. Toisen kevyt-toppatakin (vintage) olen ostanut hymyssä suin UFF:lta. Yhden takin olen ostanut 10 vuotta sitten The Earth Collection-kaupasta. Lisäksi omistan kaksi vintage mp-nahkatakkia ja yhden uuden topatun ja turvakovikkeilla varustetun mp-takin.

Huh. Ottipa koville! Mutta tämän jälkeen olen siis tehnyt poistoja. Huraa! Tästä lukemasta on nyt poistunut tai poistumassa (fyysisesti ne ovat odottamassa vierashuoneen tuolilla) 8 takkia. Olen saanut suurimmalle osalle saattohoitokodiksi ystävien tai sukulaisten vaatekaapin. Loput lahjoitan UFFille. Nyt olen jatkossa tarkkana takkien kanssa; taidan jättää kirppikselle muutaman seuraavan houkuttimen ihan suosiolla. Olo on jotenkin puhdistunut ja keveä ja kaapeissa on tilaa hitusen enemmän!!

Taitaa toimia

Todellakin kannatti lukea se köyhäilykirja! Kukaan minut hyvin tunteva ei varmasti usko, vaikka totta se on, että viime viikonloppuna ollessani Turussa nukketalo-, antiikki-, ja käsityömessuilla, ostin vain yhden nukketaloesineen ja muutaman joulukortin käsityöpuolelta.

Oikeastaan nukketalo-osasto oli aikamoinen pettymys! Eikö messuilla kukaan todellakaan myy Reuttersin laadukkaita esineitä? Muista laadukkaista merkeistä puhumattakaan? Tai sellaista huonekaluja tai tilpehööriä, joka ylittäisi laatu- ja kauneusvaatimukseni? No, se yksi sentään löytyi; sitä varten oikeastaan messuille meninkin. Löysin nimittäin keinutuolin, talonpoikaisen ja muka kamalan kuluneen, eli leikisti ihastuttavan antiikkikeinun. Nukketalon vaari kaipasi omaa tuolia ja minähän sen hänelle hankin. 

Käsityöpuolella oli kaksi kojua, joiden luona hullaannuin. Toinen kuului kuvataiteilijalle, jonka kuvamaailmassa oli jotakin Elsa Beskowin ja Martta Wendelinin kaltaista nostalgista kauneutta. Häneltä ostin kortteja jouluksi. Toinen koju taas kuului sykähdyttäviä vaatteita myyvälle taiteilijalle! Vaatteet olivat Ewa i Wallan tyyliä muistuttavia, vanhanaikaisia mutta silti mielikuvituksellisia ja uusia. Niissä oli pitsiä, rimpsua ja nauhaa, harmaita sekä puuterisia sävyjä ja haalistumia. Otin käyntikortin mukaani, jotta voin netissä ihailla lisää ja joskus ehkäpä tilatakin oikeasti jotain.

Antiikkipuolen kiertelin läpi ihan tyytyväisenä, mutta ostohalujen heräämättä. Kunpa tämä fiilis jatkuisi ensi-innostuksen jälkeenkin! (Voi niitä aikoja kun kaikki kivat esineet/astiat/kirjat jne teki mieli hankkia omaksi!)  Taitaa siis toimia hyvin tämä uusi herääminen siihen että vähän on paljon...

Köyhäilyä käytännössä

Olin viime viikolla Tampereella lempidivarissani, josta löysin halvan pikku kirjasen, "Tyylikkään köyhäilyn taito"! Olen ahminut sitä viikonlopun aikana ja miettinyt miten se sopii omalle kohdalleni. Kieltämättä olen ostohamsteri, mielestäni oikein pahakin sellainen välillä. Mutta osaan myös kierrättää, vaihtaa, dyykata jne. Niin ja periaatteessa tehdä paljon myös itse, (jos vain viitsin).

Kirja antaa paljon ajattelemisen aihetta. Tarvitsenko todella sen kaiken, jota halajan ja kerään ympärilleni? Todella onnellinen on se, joka ei pelkää menettävänsä (työtä, omaisuutta ym materiaan liittyvää), vaan osaa elää rennosti ja pystypäin ilmankin. Työpaikan menettämisen pelkoa en ole koskaan oppinut, sillä vakituista paikkaa minulla ei ole. Siinä mielessä olen hyvin onnellinen. En stressaa asiaa lainkaan! Työtä tulee ja menee. Elämäni ei ole rakentunut työ-identiteetin varaan.

Mutta jonkinlainen omaisuuden menettämisen harjoittelukin voisi olla hyväksi. No, onhan minulla sisäinen "stoppari" keräysvimmankin kanssa; muutun ahdistuneeksi jos koen, että tavaraa on liikaa. Esimerkiksi puhelimia, käsilaukkuja, puuterirasioita, hajuvesipulloja ja useimpia tekstiilejä minulla on nyt tarpeeksi, enkä niitä enää hamstraile. Tällä hetkellä minua kuitenkin vaivaa vaate-, kirja-, sekä nukketalovimma! Nukketaloon olen antanut itselleni luvan ostaa huonekaluja ja esineitä, niin kauan kuin talo tulee täyteen. Vaatteitten ja kirjojen edessä olen voimaton...

Sisäinen auringonpaisteeni ei onneksi liity yhtään tavaran omistamiseen tai haalimiseen. Minulle aurinkoinen olotila koostuu ihmissuhteista, terveydestä, ympäröivästä luonnosta tai miljööstä, sekä sukujuurista. Lisäksi pohjattomasta mielenkiinnosta monia asioita kohtaan, uteliaisuudesta elämää ja tulevaisuutta kohtaan, pyrkimyksestä elää hyvää elämää ja siitä että voin ilahduttaa ja auttaa voimavarojeni mukaan muita ihmisiä.

Lumikellot kukkii!

Viikonlopun viettoon lähtiessäni ihmettelin kun lumikellon nuppuja pilkisteli kukkatarhasta lumen seasta. Sunnuntai-iltana lumi oli kadonnut ja lumikellot kukkivat! Kevään herääminen ihastuttaa aina yhtä paljon! Nyt odotan innolla millaisia tulppaaneja tarhaan piilotinkaan syksyllä...

Viikonloppu oli muuten aika extreme! Liikuimme Porin liepeillä; Reposaaressa, Mäntyluodossa ja Yyterissä. Tuuli kävi mereltä niin kovaa, että koko ajan kuulosti siltä, kuin juna kulkisi vieressä. Tarkistin säähavainnot netistä; tuulen nopeus 17m/s ja puuskissa 22m/s!! Yhden kerran pipo lensi päästä, muutaman kerran nojauduin tuulta vasten, enkä nähnyt kunnolla kun silmät olivat täynnä vettä. Kuvatakaan ei joka kohdassa voinut, kun tuuli heilutti kameraa liikaa.

Silti näimme meressä muutaman surffaajan!

Hyvästi Ottelin, Bidbäck ja Schreck...?

Kuten olen jo kertonut, olen sukututkimuksen merkeissä kiinnostunut hautausmaista. Vanhat hautausmaat ovat täynnä todella hienoja muistomerkkejä ja tarinoita. Joskus kuitenkin näky on surullinen tai jopa suututtava, kuten alla olevissa kuvissa, jotka on otettu Pälkäneen vanhalla hautausmaalla. Alue on rajattu kiviaidalla, eikä siellä ole enää paljonkaan hautamuistomerkkejä jäljellä, mutta maaston muodoista, arkun kokoisista vajoamista, voi päätellä alueen olevan täynnä vanhaa kansaa. Näitä hautoja on kohdannut ainakin viimeksi myrskytuho, mutta mitä lie sitä ennen, kun hautausmaan kumossa ja rikki olevat hautakivet ja -ristit ovat selvästi olleet kauan huonolla hoidolla. Pelkään, että kaatuneet ja katkenneet muistomerkit kannetaan pois, kaatopaikalle, kuten seurakunnilla niin usein on tapana. Toivoisin että ne sijoitettaisiin edes aidan viereen pystyyn, niin että niitä voisi edelleen katsella.

Tuulahdus Tukholmasta

Lähden aina mielelläni matkalle jos vaan voin! Niin nytkin tälle Tukholman minireissulle. Otimme rauhallisesti, emme siis juosseet itseämme läkähdyksiin vanhan kaupungin kiehtovuudesta huolimatta.

Söimme laivan buffetissa (hieman liikaa). Hinta alkaa kyllä olla sietokyvyn ulkopuolella; 41e!! Ymmärtäisin sen jotenkin jos puitteet olisivat keisarilliset ja ruoka olisi taivaallisesti laitettua herkkua ja sitä olisi loputtomasti, mutta nyt pöydissä oli yllättävän paljon purkista kumottuja yksinkertaisia ruokalajeja; fetaa, sieniä, soijarouhetta, siemeniä, hedelmäpaloja jne.

Tukholmassa oli valitettavasti harmaa ja sateinen sää. Kevät ei ollut kovin pitkällä, vain yhdessä paikassa näin lumikelloja kukkimassa ja kahden talon edustalla oli narsissiruukkuja.

Nukketalolaiset saivat tiffanylampun, kultakoristeisen punaisen kahvikaluston yhdelle hengelle, sekä aamiaistarjottimen hunaja- ja hillopurkeilla tuliaiseksi. Itselleni ostin kaksi huivia sekä pienen parfyymisetin. Suklaaseen en sortunut matkalla kertaakaan!

Makiaa maaliskuuta!

Viikonloppu kului Turussa; Talvi-Heikin rompepäivillä ja mielestäni maan parhaalla (Manhattan) kirppiksellä. Vähän antiikkisia tekstiilejä, joulukortteja, view master-kiekkoja (aiheena Lontoo), sekä eräs 1800-luvun kaakaomuki tarttui mukaan.

Huomenna suuntaan kohti Tukholmaa, jossa aion hurvitella ja nauttia suuresta maailmasta yhden päivän ajan hyvässä naisseurassa. Ehkä sieltäkin jotain tarttuu mukaan... jos ei muuta niin mukavia hetkiä.

P.S. Pertti Kurikan Nimipäivät aidolla ja alkuperäisellä punk-hengellään ilostutti tänä viikonloppuna aivan erityisesti!

Esivanhempien ajatuksia lasten nimistä

Sukupuuta penkoessani olen törmännyt välillä todella omituisiin nimiin! Joskus nimen valintaan vaikutti pidetty pappi, jonka nimi annettiin monelle uudelle seurakuntalaiselle. Joskus valintaan vaikutti hieno kartano lähimailla, jonka asukkaiden ulkomaalaisvivahteisia nimiä annettiin torppien lapsille. Yleisesti nimiä annettiin kuitenkin raamatun mukaan, hiukan muokaten Suomalaiseen suuhun sopivaksi tietysti.

Nyt haluan kuitenkin vähän kertoa Matildan äitipuolen sisarussarjasta, vuosina 1816-34 Hausjärveläiseen torppaan syntyneistä lapsista. Ewa Kristiina, Matildan äitipuoli, oli perheen nuorin tytär. Siinä vaiheessa vanhempien nimivarasto oli ehkä vähän jo tyrehtynyt, sillä nuorimmaiselle on valittu pitäjässä aika suosittu nimi. 1830-luvulla nimi annettiin 13:lle lapselle. Myös naapuripitäjissä nimi on ollut tasaisesti suosiossa jopa 1770-luvulta lähtien. Hausjärvellä nimiyhdistelmää on kuitenkin alettu käyttää jo 1760-luvulla. 

Mutta entäpä Ewa Kristiinan 7 vanhempaa sisarusta? Kulkekaamme ajassa taaksepäin kronologisessa järjestyksessä. Ewa Kristiinan 4 vuotta vanhempi veli sai nimekseen Manasse. Nimi oli jonkin verran suosittu lähipitäjiä myöten aina 1800-luvun alkuvuosista saakka, saavuttaen kuitenkin Hausjärvellä suorastaan hurmioituneen suosion. 1830-luvulla nimi annettiin tässä yhdessä seurakunnassa peräti 51 pojalle! Samaan aikaan nimi annettiin Janakkalassa vain kuudelle ja Lopella kymmenelle vauvalle. Muissa naapuripitäjissä lukema oli vielä vähäisempi.

Manassen 2 vuotta vanhempi isoveli taas oli nimeltään Ananias. Nimen käyttäminen alkaa naapuripitäjässä Mäntsälässä 1700-luvun lopulla. Sitten seuraa tauko, kunnes nimi palaa 1810- ja 20-luvuilla jonkinasteiseen suosioon. Hausjärvellä nimi annetaan kuitenkin vain kolmelle pojalle 1820-luvulla. 1830-luvulla nimen suosio kasvaa seitsemään. Nimi ei siis ole mikään kovin suosittu muotinimi.

Ananiaksen 2 vuotta vanhempi sisar merkitään kastettujen kirjaan nimellä Janette! Nimi on ensimmäinen laatuaan koko lähitienoolla. Hausjärvellä annetaan seuraavana vuonna toisellekin tytölle nimeksi Janette ja sitten seraavan kerran kymmenen vuoden kuluttua eräälle lapselle muodossa Maria Jeanette. Mäntsälässä eräs lapsi saa nimen Serafia Jeanetta vuonna 1847. He ovat olleet harvinaisuuksia, joiden nimi on muutettu suuhun sopivammaksi aika pian. Tätä meidän Janetteamme alettiin kutsua Johannaksi. Nimi tai sen muunnokset (Jeana, Jeanette jne) on hyvin harvinainen koko maassa.

Janetten kolme vuotta vanhempi sisar sai nimekseen Agaphia! Tämä on nimien kirjossa varsinainen kummitus. Ainoat Agaphiat koko maassa syntyvät Hausjärvellä. Meidän Agaphiallamme on olemassa vain yksi kaima, joka on 13 vuotta nuorempi. En tiedä miten häntä on kutsuttu. Ehkä Piiaksi? Hänen jälkensä katoavat minulta toistaiseksi siihen, että hän muuttaa 17-vuotiaana Porvooseen. Mistä lienee nimi lennähtänyt vanhempien mieleen?

Agaphian kolme vuotta vanhempi sisar on nimeltään Ulrica Akphelina! Minun tietojeni mukaan hänellä ei ole koko maassa ainoaakaan kaimaa koskaan. Varsin pysähdyttävää! Voisi kuvitella, että häntä sanottiin Ulriikaksi tai Heliksi tai Helinäksi. Mutta hänen nimensäpä muuttuu rippikirjoissa myöhemmin muotoon Aqvillina! Varsinainen yllätys on kuitenkin se, että nimi Aqvillina muunnoksineen (Aquilina, Aqvelina jne) on varsin suosittu Hausjärvellä, Iisalmessa, Kuopiossa, Kärkölässä, Lopella, Mäntsälässä, Nilsiällä, Pornaisissa, Pusulassa, Rengossa ja Vihdissä! Muuallakin nimeä esiintyy. Näyttää kuitenkin siltä, että Hausjärvellä hurja suosio alkaa meidän vuonna 1820-syntyneestä Ulrica Akphelina/Aqvillinastamme. Hänen jälkeensä kahdenkymmenen vuoden aikana seurakunnassa kastetaan 10 Aqvillinaa. Kummallisia ovat nimimuodit, etenkin kun Aqvillina kuulostaa minusta yskänlääkkeeltä...

Ulrica A:n kaksi vuotta vanhempi isosisko on hiukan arkisemmin nimeltään Hedvig Helena. Kaunis nimipari ja jo aikanaa suosittu. 1820-luvulla nimen sai peräti 40 Hausjärveläistä lasta. (Historiankirjojen hakuohjelma Hiskin tilasto ei ole ihan aukoton, sillä Hausjärven kastettujen luettelot puuttuvat vuosilta 1815-18, johon aikajaksolle tämä meidänkin Hedvig Helenamme sijoittuu.)

Sisarussarjan vanhin, pari vuotta Hedvigiä vanhempi, on nimeltään Maja Christina. Kirjoitan nimet tässä siihen muotoon johon ne on kastettujen luettelossa merkitty. "Maja" on siis luonnollisesti lausunnaltaan Maija. Ja Christiina on käytännöllisesti Tiina/Stiina, eli häntä on sanottu todennäköisesti Maija-Stiinaksi. Nimipari on erittäin yleinen joka puolella Suomea 1700-luvun loppupuolelta lähtien. Ensimmäinen löytämäni tällä nimellä kastettu lapsi syntyy Helsingissä 1701.

Monesti tapana oli antaa lapselle vanhempiensa ja isovanhempiensa, usein myös setiensä ja tätiensä nimiä. Tässä sisarussarjassa äitinsä nimeä Ulrica, edustaa yksi lapsi ja isänsä Christianin nimeä, edustavat kaksi Christiinaa/Kristiinaa. Myös isän isä on Christian ja isän äiti Maria, joka jatkuu Maja-nimessä. (Marian kutsumanimi oli useimmiten myös Maija.) Äidin vanhempien nimistä minulla ei ole vielä varmuutta.

Ihmetykseksi jää, mistä nimet Janette ja Agphia on keksitty? Nimelle Akphelina voi antaa selityksen se, että pappi on kirjoittanut väärin kuulemansa "Akvillinan", tai vanhemmat ovat sanoneet haluamansa nimen hiukan väärin. Tai sitten he ovat todella tarkoittaneet muokata nimeä erikoisemmaksi. Näitä miettiessä kokoan "lihaa luiden päälle" eli rakennan sukupuusta muutakin kuin nimi-vuosiluku-luettelon. Henkilöistä tulee elävämpiä ja joskus jonkun esivanhemman teon motiivikin ratkeaa kuin itsestään, kun asioita tutkii laajemmin ja vähän pyörittelee mielessään.

Mihin sinä olet menossa...

Joskus elokuvat inspiroivat ja huvittavat aivan erityisesti! Katselin pari päivää sitten elokuvan "Paholainen pukeutuu Pradaan". Tietenkin eläydyin jälleen kerran pääosan esittäjään ja siksipä koinkin aivan hulvattoman itseironisen ja hauskan hetken, kun ilkeät kollegat sanoivat hänelle elokuvan alussa että: "Mihin sinä olet menossa? Rumien hameiden kongressiin...?!" Röhnötin sohvalla juuri virttyneessä 'kotihameessa', joka olisi taatusti saanut rumien hameiden kongressissa kunniamaininnan! Tästä lähtien taidan olla aina menossa rumien hameiden kongressiin; niin paljon tuo lause minua huvitti...

Minusta tuntuu että kuvien hameita täytyy vähän kommentoida. Ensinnäkään en ole koskaan voinut käsittää empire-muotia (kuva 2) vaikka onhan pömppövatsa kätevää piilottaa tuollaisen kauhtanan alle. Mutta ei se kaunis ole, eikä yläosa ole lämmin. Aika monet saivat keuhkotauden tuon muodin takia helpommin, kuin muuten olisivat saaneet.

Kuvan 3 puvut ovat IHANIA, mutta en voisi koskaan ahtautua minkäänlaiseen korsettiin! Enkä varsin mielelläni sitä muillekaan suosittelisi. Pitäisi vain omata luonnollinen ampiaisvyötärö! Äskettäin muuten sain tietää että oli aika, kun miehiltäkin vaadittiin ampiaisvyötärö! Nykyään taitaa olla vallalla sen negatiivi.

Kuvassa 4 on aivan JÄRKYTTÄVÄ housuhame! Olen aina vihannut housuhameita. Yök! Minulla ei ole aiheeseen mitään muuta sanottavaa.

Kuva 5 pursuaa ihanaa hyörinää ja kauniita vaatteita! Vähän niin kuin minä tyttäreni kanssa teatterin puvuston myyjäisissä. Kauneus ja hulluus sikin sokin.

Viimeisessä kuvassa on kiinnostava perushame. Mietin sen materiaalia; vaikuttaa silkiltä. Minulla on melkein kopio tuosta hameesta puuvillaisena versiona, joka on tosin hiukan pidempi. On tilanteita kun on ihana kulkea pitkässä vanhanaikaisessa hameessa, vaikka useimmiten suosinkin polvipituisia hameita. Joudun usein työssäni käyttämään Dimexin työhousuja tai vastaavia, tai armeijan reisitaskuhousuja, jotka kestävät mahdollisimman hyvin kuluttavissa ja vaativissa olosuhteissa. Siksi otan vapaa-aikana kaiken irti hameista! Muutamat ystäväni eivät ole koskaan nähneet minua housuissa. Heille minä olen se lady, joka on aina menossa rumien hameiden kongressiin... ;D

Kaukaisuudessa

Kun mieli elää muissa maailmoissa, on vaikea irrottautua tähän päivään. Minä olen kiihtyvällä vauhdilla tutkinut ja löytänyt, välillä kuin ihmeen kaupalla sattumalta, välillä ystävien avustuksella, uusia tietoja sukupuuhun. Ajatukseni pyörivät pääasiassa Matildan lapsuudenkodissa.

Voisin kertoa vähän tarkemmin taustoja, sillä luulen että olen niitä vain hipaissut joskus blogissani. Matildan äiti ja isäpuoli olivat asettuneet asumaan Helsinkiin 1849. Saman vuoden kesällä Matildalle syntyi pikkusisko, Hilma. Myöhemmin perhe asuu Kruunuhaassa, lähes vastapäätä Ruiskumestarin taloa (joka on museoituna ja kaunis kuin mikä!). Matildan isäpuoli eteni rakennusmestariksi ja työn myötä perhe joutui silloin tällöin muuttamaan. He olivat kuitenkin kirjoilla Helsigissä, mikä vaikeuttaa heidän seuraamistaan aika tavalla.

Isäpuoli, Frans, sai työsarakseen Muroleen kanavan rakennustyömaan Ruovedellä 1850-luvun alussa. Ilmeisesti perhe osittain oleili Ruovedellä, tai sitten he eivät kaikki muuttaneet oikopäätä Ruovedelle, sillä Matildan äiti Johanna oli taas raskaana. Hän synnytti Helsingissä pojan, Frans Ludvig Richardin alkuvuodesta 1851. Perimätiedon mukaan poika oli jollain tapaa vaikeasti vammainen, eikä elänyt kauaa. En tiedä kuoliko hän Helsingissä vai Ruovedellä, mutta siitä päätellen, että hänen kuolemastaan ei mainita Helsigin kirjoissa mitään, hän kuolee Ruovedellä, mutta koska perhe oli kuitenkin edelleen kirjoilla Helsigissä, Ruoveden pappi ei merkinnyt häntä kuolleitten luetteloon; eihän hän ollut seurakuntalainen!

Tammikuussa 1854 perheen elämä Ruovedellä mullistui, perheen äiti Johanna kuolee. Kanava on lähes valmis, perheen pitäisi muuttaa takaisin Helsinkiin, mutta kaikki kääntyy ylösalaisin. En ehkä koskaan saa tietää mihin Johanna kuoli, sillä häntäkään ei ole merkitty kuolleitten luetteloihin, samasta syystä kuin aikaisemmin ei Matildan pikkuveljeä. Sattumalta löytämästäni Johannan perukirjasta kuolinaika ja -paikka vasta selvisivät.

Matilda täyttää 10 vuotta samana keväänä. Hän asuu ainakin jonkun aikaa Leena-mummonsa (Johannan äidin) ja tätinsä Miinan kanssa Lielahdessa silloisen Ylöjärven alueella, aivan Tampereen kupeessa. Missä Hilma sitten asuu tänä aikana, ei ole mitään tietoa. Mahdollisesti hänkin asuu Lielahdessa, sillä tuskin hän työssäkäyvän isänsä luona voi 5-vuotiaana yksin asua. Saattaahan perheessä olla palvelijakin, mutta silloin Matildakin asuisi heidän kanssaan Helsingissä. Suvun kirjeistä päätellen Matilda asuu kuitenkin Lielahdessa.

Fransin seuraava (tiedossani oleva) työmaa on Helsinki-Hämeenlinna-rata 1858-62, jona aikana hän ilmeisesti tutustuu Hausjärvellä erään talon tyttäreen, Ewa Kristiinaan, joka on Fransia 11 vuotta nuorempi. He avioituvat joulukuussa 1858. Matilda on muuttanut jo saman vuoden keväällä pois Helsingistä, takaisin Lielahteen, jossa hänen mummonsa ja tätinsä vielä asuvat. Tosin Miina-täti menee naimisiin nuoren (14 vuotta Miinaa nuoremman!) ja hurvittelevan Tamperelaisen kello- ja kultasepän kanssa loppuvuodesta 1858. Siitä ei tule pitkää sukutarinaa; onni kestää vain 10 vuotta...

Fransin ja Ewa Kristiinan perustama perhe elelee mukavasti Helsingissä, etenkin kun Frans on saanut pestin Uspenskin Katedraalin rakennustyömaalle 1862. Perheeseen syntyy tasaiseen tahtiin pienokaisia; Kaarlo 1861, Frans Alfred 1864, Olga Maria 1867, Alma Kristiina 1870 ja Elin Elisabet 1873. Perhe muuttaa jälleen; Lappee, Aura ja jälleen Helsinki. Vuonna 1878 perhe on jälleen siinä katastrofaalisessa pisteessä, jossa äiti on kuollut ja pienokaiset jäävät puoliorvoiksi. Isosiskot Matilda ja Hilma ovat jo perustaneet omat perheensä.

Kaarlosta kasvaa aikanaan pulska ja arvostettu virkamies joka avioituu äidin puoleisen serkkunsa Matildan kanssa. Frans Alfredista tulee kirjansitoja, mutta hän kuolee vain 24-vuotiaana lavantautiin. Olga ehtii kokea nuorena monia surullisia asioita, kunnes elämä kääntyy hyväksi. Elin kuolee juuri yksivuotispäivänsä jälkeen hinkuyskään. Kotona on lopulta vanhan isänsä kanssa enää Alma, joka saattelee isänsä hautaan 1893. Sen jälkeen Alma muuttaa veljensä luo ja tutustuu siellä tulevaan mieheensä. Mutta näiden sisarusten elämä tästä eteenpäin onkin sitten aivan oma lukunsa. Ja heidän jälkeläisiään minä nyt tutkin, saadakseni yhteyden moniin sukulaisiin; äitini kolmansiin serkkuihin, jotta voisimme yhdessä rakentaa tätä palapeliä eheämmäksi kokonaisuudeksi!