Vanhassa harmaassa puussa on sitä jotakin. Tunnen jotenkin heti kuuluvani tämmöisiin pihapiireihin. Asetun mielessäni portaille istumaan, tiskaan vadissa ulkona, syön mansikkakakkua omenapuiden alla, istutan lavaan yrttejä, mietin mitkä vanhan ajan kukat sopivat tänne, kylvän auringonkukkaa ja mizunaa ruukkuun...
Kannan vettä saunalle, ripustan pyykkiä narulle, kutsun kissan syömään, katselen kanoja ja lampaita vapaina pihassa. Kiskaisen raparperista pari vartta, tekaisen piirakan ja asetan pelargoniat ikkunalle. Täällä ei voisi kuvitella nykyaikaista työtä, ellei valokuvaaminen ja kirjoittaminen ole sitä. Näen itseni tämmöisiin mökkeihin kaikkina vuorokaudenaikoina ja kaikkina vuodenaikoina. Ei pelkästään kesäasukkaana vaan lumimyrskyssä ja syksyn pimeydessä myös.
Miten näistä tuleekaan aina niin lämmin tunnelma. Tämä on niin kotien isoäiti ja talojen peruskallio. Sellainen alkukoti, joka on ollut olemassa kauan. Sellainen, johon minulla on kaipuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti