Kirjapinosta; Kadonnut heimo

 

Divarilöytönä kiinnostava tositarina 90-luvun Papua Uuden-Guinean viidakoista.

Kun nuori (30v) Brittitoimittaja kuulee ensimmäisen kerran Liawep-heimon löytymisestä, hän päättää lähteä itsekin tutkimaan asiaa. Hän ei saa kuitenkaan Papua-Uuden-Guinean viranomaisilta lupaa mennä heimon luokse, joten hän päättää lähteä sinne salaa, pienen retkikunnan voimin pitkin viidakoita. Heimo on pelätty pikkuinen yhteisö vaikeakulkuisen viidakon keskellä, joka asuu jyrkän vuoren rinteellä. Suunnilleen jokaisen mahdollisen uskonnon edustajana viidakoiden heimoista tappelee liuta lähetyssaarnaajia, niin täälläkin. 

Näillä seuduilla on tehty tutkimusretkiä jo 1930-luvulla ja silloin on käännytetty ihmisiä ja heille on opetettu kieliä, joiden avulla heidän kanssaan voidaan kommunikoida. 30-luvulla on tapahtunut myös väärinkäytöksiä ja iloisesti huitovat Papualaiset on välillä hätyytetty takaisin piiloon ampumalla kohti. Toimittaja Marriott kritisoi Liawepien luona asuvaa pappia, jonka tyyli on enemmänkin pelotella, käskeä ja määrätä, kuin houkutella ja tuoda tietoon uskonnon hyviä puolia.

Marriott saa lopulta aidon yhteyden myös suoraa Liawep-heimon jäseniin, jotka suostuvat tapaamaan häntä ja kertomaan hänelle tulkin välityksellä asioistaan. Heimon nuoret soturit tirskuvat ja ylpeilevät sillä, että he ovat kadonnut heimo, koska kukaan ei asu lähellä. Ja kukaan ei asu lähellä, koska Liawepit ovat tappaneet heidät kaikki. Vanhimmat heimon jäsenet ovat myös syöneet ihmistä ja kertovat ihmislihan maistuvan ihan sianlihalta.

Kontrollitulokset

Tiistain syöpäkontrollin tuloksia tässä tarkemmin. 

Mulle tehtiin normaali gynekologinen sisätutkimus ja -ultraus, imusolmukkeiden tutkimus, vatsan alueen tunnustelu käsin, vatsan päältä ultraus ja vielä kuunneltiin keuhkot. Kaikki oli loistavasti! Melkein aloin itkeä helpotuksesta. Kysyin lääkäriltä, että minkä aikajakson sisällä on suurin riski että syöpä voi uusiutua ja hän sanoi, että se on kaksi vuotta hoitojen (eli mulla sytojen) jälkeen. Elikkä niistähän mulla on tässä vaiheessa vasta puoli vuotta. Toisaalta; neljännes on jo takana ja hyvin on menny! Mahtavan hyvä olo siitä!

Otin lääkärin kanssa puheeksi myös sen, että kuulemma Virossa on syöpäepidemia. Hän katsoi mua vakavasti ja sanoi, että ’niinkö? … no, oikeastaan meillä Suomessakin on nyt kohdunkaulan syöpien epidemia.’ (Hän ei varmaan ole kauhean perehtynyt muiden kuin gynekologisten syöpien tilanteeseen, eli saattaa olla muissakin syövissä sama tilanne - mietin itsekseni jälkeenpäin.) Pohdin lääkärille, että voisiko se olla koronan aiheuttamaa epidemiaa, vai jonkun muun ja hän sanoi, että sitä ei osaa vielä sanoa, mutta muutaman vuoden kuluttua ehkä voidaan jo sanoa tarkemmin.

Sain häneltä muuten myös lähetteen käsikirurgille. Jotenkin en ollut itse tajunnutkaan, että voisin pyytää lähetettä, olin vaan tuskaillut, että ei ole kyllä kauheesti varaa mennä tässä vielä yksityiselle käsikirurgillekin. Tämähän sujui näppärästi! Sitä kutsua voi tosin joutua odottamaan kuukausia. Toistaiseksi käteen pistellään kortisonia vielä kerran tai pari ja pidän rannetukea koko ajan. Täytyy sanoa, että käsi ei ole ihan niin kipeä kuin se pahimmillaan oli.

Mukana vastaanotolla oli myös lääketieteen opiskelija, jolle sitten lopuksi sanoinkin, että tämä lääkäri on tosi hyvä! Hän kuuntelee ja on tarkka. (Toisin kuin jotkut!) Opiskelija oli samaa mieltä. Toivon, että hän ottaa näistä kokemuksista jotain mukaansa omalle työuralleen ja koettaa olla samanlainen omille potilailleen. 

Acqua di Parma; Arancia di Capri

 

Acqua di Parma on lähtöisin pienestä tehtaasta, joka sijaitsi Pohjois-Italian historiallisessa Parmassa. Ensimmäinen tuoksu, Colonia, julkaistiin 1916 ja sitä käytettiin miesten nenäliinoissa. Tuohon aikaan tuoksut olivat yleisesti paljon vahvempia ja raskaampia, joten tämän tuoksun keveys saavutti heti suosiota Euroopassa. Amerikassa se tuli tunnetuksi 1930-luvulla. Esimerkiksi Cary Grant, Ava Gardner, sekä Audrey Hepburn olivat tuoksun suuria ihailijoita. Nykyään Acqua di Parma tekee tuoksujen lisäksi myös kynttilöitä, kylpytakkeja ja nahkatuotteita. AdP avasi ensimmäisen putiikkinsa Milanoon 1998, Pariisiin 2012, Roomaan 2014 ja Miamiin 2017. AdP siirtyi LVMH:n omistukseen 2001. Arancia di Capri-tuoksu kuuluu sarjaan Blu Mediterraneo, ja se julkaistiin vuosituhannen vaihteessa.

Fragrantica sanoo tuoksusta näin;

Top Notes:

Orange, Sicilian Mandarin, Bergamot, Lemon

Middle Notes:

Petitgrain, Cardamon

Base Notes:

Caramel, Musk

Tuoksun kesto:

Keskiverto

Tuoksun voimakkuus:

Intiimi

Kohderyhmä:

Unisex

Tuoksu on kevyt ja raikas tuulahdus sitruksisia nuotteja. Ajan myötä sitrus vähenee ja tuoksu vaimenee alun pirteydestä miellyttävään pehmeyteen. Tuoksu ei käy päälle, mutta kestää keskivertoisesti. Ja tämä tuoksu sopii minusta hyvin kaikille. Joskus onkin vähän hassua, että tuoksut luokitellaan marketeissa hyvin tiukasti miesten ja naisten tuoksuihin, sillä joskus se ei mene yhtään nappiin. Se on vähän samalla tavalla kuin sateenkaaressa punaisen ja keltaisen välillä on oranssi. Ei tiukasti kumpaakaan, vaan molempia. Olen käyttänyt useita Acqua di Parman tuoksuja vuosien mittaan. Monet niistä muistuttavat toisiaan ja ihan perus Colonia on ehkä paras! Se on selvästi voimakkaampi kuin tämä. Yleisesti sanoisin, että tämä on hyvä kesätuoksu ja etenkin arkeen oikein hyvin sopiva.

Miltä tuntuu mennä syöpäkontrolliin?

 

Mun sytot loppui 7.12.23 ja sen jälkeen on ollu kolme kontrollikäyntiä syöpälääkärillä, sillä yhden huonon kokemuksen jälkeen mulle laitettiin tosi pian uus aika. Normaalisti kontrollit on kolmen kuukauden välein. Ajattelin nyt hiukan avata mietteitä ja tuntemuksia tästä hetkestä, kun oon menossa lääkäriin tänään puoli kahdeksi. Tän jutun kuvat on muuten otettu Ruotsissa lähellä Norrtäljeä jossain maaseudun kirkkomaalla.

Joka kera kun oon menny syöpäkontrolliin, oon jännittäny aika hitosti. Vaikka muuten en nykyään jännitä mitään, niin tätä (aihetta syöpä) sitten sitäkin enemmän! Jännitys alkaa vähitellen hiipiä mieleen jo muutamaa päivää ennemmin. Se näkyy ensin yöunissa ja hiljaisten hetkien tuskallisuutena.

Usein oon niin romuna kun viimein pääsen tuonne vastaanotolle, että purskahdan itkuun. Helpotusta ja järkytystä ja jännitystä ja vaikka mitä.

Ja tietysti sitä pyörii mielessä kaikenlaista lähes joka ikinen päivä, mutta etenkin näitten kontrollikäyntien lähestyessä. Sitä miettii, että okei, mulla on varmaan vatsasyöpä ja suolistosyöpä ja keuhkosyöpä ja maksasyöpä ja mitä niitä nyt onkaan. Ilman mitään isompia syitä siis.

Juttelin hiljattain yhden eestiläisen ystävän kanssa. Hän kertoi kuulleensa lääkäriltä, että Virossa on meneillään syöpaepidemia. Kuulostaa järkyltä! Onpa syynä sitten koronan aiheuttamat tauot kaikissa lääkärikäynneissä, taikka myrkyt, joita viljellään ympärillemme yhä enemmän tai joku muu.

Mun fiilistä rauhoitti pari viikkoa sitten näkemäni uni, jossa vanha violetinvärinen tietäjämies otti käteni käteensä ja sanoi; ”Sä oot kipeä, mutta et niin kipeä kuin itse luulet!” Huh. Alle tunti vastaanottoon. Kyllä mä tästä selviän. Kaikille kohtalotovereille isoin mahdollinen tsemppi ja etähalaus!

Rahat pykäläviidakossa

Hoh hoijaa. Taas vähän kyllästyttää tämä tempoilu täällä saikulla. Varasin aikaa työterveyslääkärille, kuten viisi kertaa aikaisemminkin tänä vuonna. Nyt vaan sattui ajanvaraushenkilöksi ihminen, joka alkoi ihmetellä, että kuinka sinä tänne ja sisältyykö se edes sopimukseen. Ei paljon auttanut, vaikka sanoin käyneeni siellä jo koko alkuvuoden, asian kuuluvan lakisääteiseen minimiin eli työkyvyn arviointi pitkän sairauden jatkona. Ei auttanut, vaikka sanoin, että en saa siellä mitään hoitoa, vaan ne tehdään aina TK:ssa. Arvelen, että langan päässä oli henkilö, joka oli aivan kuutamolla asioista. Sain sentään varattua sen ajan, mutta painokkailla evästyksillä, että tarkista tämä oikeus työnantajaltasi. (No heh, sepä on kyllä hiukan hankalaa ja aikaa viepää, joten tuskin alan repiä asiaa auki siihen suuntaan ollenkaan!)

Heidän omilta sivuiltaan ote…

Jos en nyt itse ole täysin kuutamolla, niin näin se menee, että mun tarvii tepastella työterveyteen - eikä TK:een - jotta kela hyväksyy saikun ja sitten jatkaa saikkupäivärahaa. No siinähän tulee täyteen se 300 arkipäivää ihan näillä näppäimillä, joten samalla olen selvitellyt, että mitäs nyt tehdään. Voin toki mennä työpaikalle istuskelemaan ja höpöttelemään (yllättävän monet vetää sellasesta toljailusta tonnikaupalla kuukaudessa!), mutta niitä varsinaisia työtehtäviäni en pysty tekemään. Pattitilanne. Tai ehkei, sillä seuraavaksi voin käsittääkseni hakea kuntoutustukea. Joko Kelasta taikka eläkevakuutusyhtiöstä. En edes tiennyt mikä se mun yhtiö oli, joten piti katsoa kelan sivuilta ’selvitä työeläkeyhtiösi’…

Samalla kiinnostuin katselemaan omia eläkekertymiäni. Säälittävää. Minä olen se ruohonjuuritason muurahainen, joka en koskaan valittanut (ennen loppuunpalamista ja alanvaihtoa), joka en ikinä kysynyt paljonko palkka on, joka aina sanoin ’tulen!’ kun töistä soitettiin, että tuletko, olis taas tämmönen projekti. Minä olin heidän listalla ensin muutaman muun kanssa niitä tyyppejä, joita kysyttiin, kun tarvittiin porukkaa tekemään fyysistä työtä. Lopuksi minä olin ainut siinä listalla. (Minä olin myös se, jolle vanhemmat ikänsä vakiduunissa painaneet henkilöt saattoi vapaasti vittuilla, että taasko sä oot työttömänä, kiitos siitä kusipäät, en unohda sitä ikinä!) Minä olin se, joka ajattelin, että luon suhteet, kehitän itseäni, verkostoidun ja lopuksi olen vakkari ja teen duunia ihan simona. Niin teinkin, paitsi että ikinä en saanut sitä vakkaripaikkaa ja lopulta paloin puhki. Siksi mun työura - HAH - on rikkonainen kuin ikäkulu rasa lapsen kädessä. Ja siksi kattelen mikä mun työeläkekertymä onkaan tällä hetkellä…

Kiinnostaako kuulla? Se on kuulkaa niinkin jättimäinen summa kuin 396€/kk! Siksi kaivoin esiin kansaneläkkeen taulukon ja siitä voin päätellä, että tuon suuruisella työeläkkeellä kansaneläke olis semmoset 600 noin about, elikkä yhteissumma siellä tonnin kieppeillä. Tonnin verran eläkettä siis kuussa. Wau. No sitähän se mun saikkupäivärahakin on (vähä alle) ja palkkakin melkein, kun teen osa-aikaa (siis sitten kun palaan töihin). Eli eipä paljon heilauta. Paitti, että tokihan se muuttuu, kun aikeissa on kyllä tehä duunia vielä semmoset reilut 10 vuotta. Taikka siis, nythän se menee sillee, että alin eläkeikäni on 65v 11kk, tavoite-eläkeikä on 67v 6kk ja se ylin on 70v. Ja minä oon 53v ja rapiat päälle. Grattis vaan. En todellakaan aio työskennellä seittemänkymppiseksi saakka! Mieluummin muutan vaikka veneen alle.

  

Laukkuja, osa 58

Tämä söpöliini on ostettu vuosia sitten Tartosta! 

Laukku on melko pieni, mutta en voinut vastustaa sitä! Huomasin jo edellisenä iltana sillä kävelykadulla, jossa myös Tarton vino taidemuseo tönöttää, ihanan laukkukaupan ja liimauduin ikkunaan. Seuraavana päivänä sinkosin heti hotelliaamupalan jälkeen laukkukauppaan ja ostin tämän punaisen söpöliinin. 

Laukku suljetaan vetoketjulla. Sen sisällä on musta kangasvuori ja sisäosa jakautuu kahteen yhtä suureen osaan, joiden välissä on kapea vetoketjullinen tasku. Laukussa on myös pitkä hihna, jonka ansiosta laukun saa olkalaukuksi. Usein käy niin, että en malta käyttää jotain tosi suloista juttua, vaan hilloan sitä kaapissa. Tämän laukun kanssa on käynyt juuri sillä tavalla! Siksi lupaan käyttää tätä tänä vuonna enemmän kuin kerran!

Kasvihuoneen asukit

 

Minähän oon jo vuositolokulla kasvattanu portailla ruukuissa ties mitä yrttejä ja sen sellaista syötävää. Välillä joku ruukku tuli eläinten penkomaksi ja jo pikku itusena kasvit kuoli sen takia. Jonkun kasvin sato käytiin mun selän takana syömässä tuoreeltaan, ennen kuin minä ehdin kissaa sanoa. Välillä oli liian kuivaa, liian sateista, liian kylmää, liian kuumaa, liian paljon ötököitä ja mitä kaikkea. Nyt kun mulla on vihdoin unelmoimani kasvihuone, saan ainakin ituset suojaan muilta syöjiltä ja olosuhteet vakaammaksi ja kasvukauden pidemmäksi. Ötököitä löytyy silti, niin että jouduin siirtämään wasabin, basilikan ja bataatin portaille, jottei ne levitä ötököitä kaikkiin kasveihin. Nyt koetankin sitten hahmottaa, että mikä kasvi tykkää omasta talosta ja mikä ’vapaudesta’ portailla tai talon ulkopuolella. Tänään ostin kahdeksan kesäkukkaa ja istutin ne pariin isoon ruukkuun. Mähän en tykkää yhtään mistään tavallisista ja tylsistä kesäkukista, kuten petunioista tai begonioista. Siksi toisenlaisia kukkia, sillon harvoin kun niitä ees ostan.

Kirjapinosta; Luuhun kirjoitettu

Rosebudin kutkuttavia tiedekirjalöytöjä tämäkin! ’Aikuisen ihmisen luuranko koostuu yli 200 luusta, joista jokaisella on oma tarinansa kerrottavana. Vain taitava ja sinnikäs tutkija osaa maanitella ne paljastamaan salaisuutensa.’ Näin alkaa takakannen esittelyteksti. Oikeusantropologi Sue Black kertoo kirjassa tarinoita, joita hänen työssään on tullut vastaan. Kirja jakaantuu kolmeen päälukuu, joissa käsitellään kehon osat, kuten pää, ruumis ja raajat. Näissä luvuissa on sisällä vielä pienempiä lukuja, jotka kertovat tarkemmin eri osista. Luihin jää jälkiä siitä, mitä söimme, kuinka liikuimme ja mitä onnettomuuksia meille tapahtui. Erityisen kiinnostavaa arkeologisessa mielessä! Nykyihmisestä voi arvuutella melko pätevästi, että tuo söi makkaraa ja tuo näkkileipää. Vaan mitä sanoa vuonna 867 eläneestä ihmisestä? Siinä kohtaa tiede voi rientää apuun ja sitä minäkin tältä kirjalta odotin. Kaikkea pientä nippelikemiaa, jonka vain rautainen ammattilainen tuntee.

Minua kiinnostaa siis eniten juuri kemialliselta kannalta, ehkä vähän fyysiseltäkin kannalta se, mitä luut kertovat. No, olen lukenut kirjasta nyt lähes kolmanneksen ja havainnut, että se kertoo enimmäkseen kuolintapatutkinnasta. Ei niinkään siitä, mitä kemiallisessa mielessä luihin tallentuu esim sikiöajalta, varhaislapsuudesta ja koko elämästä. Hienoinen pettymys valtasi mielen ensin, mutta Suen tarinat tempasivat mukaansa sittenkin, vaikka en ole mikään murhajuttujen napostelija, en vähäisimmässäkään määrin. Mutta onhan nämä tarinat kyllä aika järisyttävän omalaatuisia. Esimerkiksi se, miten Englannista löytynyttä mieshenkilön ruumista koetettiin tunnistaa tekohampaiden perusteella. Kävikin ilmi, että mies oli ryhtynyt käyttämään löydettyjä tekohampaita! Se kenelle hampaat oli tehty, saatiin kyllä lopulta selvitettyä ja yllättäen hän kysyi aivan rauhallisesti, että saisiko hän hampaansa takaisin, sillä ne ovat olleet parasta mitä hänellä on ollut. Välittämättä vähääkään siitä, että ne olivat löytyneet ruumiin suusta.

Kirja sopii rautahermoiselle lukijalle, joka ei näe painajaisia siitä, miten aivot laitetaan ruumiinavauksen jälkeen muovipussissa (miksi luojan tähden? Muovipussissa!) vainajan vatsaan tai miten siitepölyhiukkaset ruumiin poskionteloista saadaan esiin. Tai miten päitä kuljetetaan muovisangoissa pitkin lentokenttiä läpi euroopan. Vähän enemmän etäisyyttä kuolemaan olisi minullekin mieleen. Tuhat vuotta vanha suoruumis on tosi kiinnostava, mutta toissapäivänä metsään kuollut ei. Varovainen suositus tästä kirjasta siis!

Cafe Metsonkulma

 

Aamu-uinnilla Pyynikin hallissa ja sieltä pois harhaillessa löysin aika kivan kahvilan, Cafe Metsonkulman! Enpä ollut täällä koskaan pyörähtänyt, koska ulkoapäin tämä näyttää tavalliselta ja melkein arkiselta, ja siksi ällistyinkin miten kivan oloinen paikka tämä sisältä nähtynä on.

Kahvilassa on kaksi huonetta, sohvaryhmiä, pöytäryhmiä ja taidetta! Tunnettujen Tamperelaisten kuvia löytyy seinällinen. Upeiden piirrosten takana on Päivi Tannermaa.

Löytyy myös kauniita valokuvia Tampereelta. Ja monenlaisia vanhoja kirjoja! 

Valikoima on mielestäni hyvä. Itse päädyin syömään porochorizorieskan ja vadelmabrownien, jotka huuhdoin alas cafe lattella. Rieska oli mukavan mausteinen, joku sanoisi varmaan ’tulinen’ - vaikka minähän en taivu siihen sanaan kovin helposti. Brownie oli myös maukas ja vähän erilainen kuin joka paikassa muualla. Hienoa, että joku erikoistuu!

Täältä saa myös muita leivoksia ja kakkuja ja esim suppilovahveropiirakka ja pärämätsiä (myös kasvisversiona)! Paikka on ihan Metson vieressä, osoitteessa Puutarhakatu 20. Tämä on auki joka päivä; ma-la 10-18 ja su 12-17. Ja palvelu on ystävällistä! Joten kannattaa katsastaa! Näiltä huudeilta ei kauheen monia kahviloita löydy, että sikälikin.

Elie Saab; Girl Of Now Lovely

Elie Saab on tunnettu Libanonilainen muotisuunnittelija, jonka iltapukuja on nähty punaisella matollakin. Elie Saab julkaisi ensimmäisen parfyyminsä vuonna 2011, ollen siten hyvinkin uusi nimi tuoksumaailmassa. Kokoelmaan kuuluu nyt 36 tuoksua. Girl Of Now ’Lovely’ on julkaistu 2022.

Fragrantica sanoo tuoksusta näin;

Top Notes:

Mint, Pear, Rosemary, Mandarin Orange, Galbanum, Black Currant Blossom

Middle Notes:

Almond, Orange Blossom, Frangipani, Anise, Rose

Base Notes:

Tonka Bean, Patchouli, Amber, Ambroxan

Tuoksun kesto:

Keskiverto

Tuoksun voimakkuus:

Keskiverto

Kohderyhmä:

Naiset

Tämä tuoksu hellii myös näköaistia kauniin pullon muodossa! Pidän siitä perus girl of now -tuoksusta ja kiinnostuin samalla koko sarjasta, joita on tähän mennessä tehty yhteensä viisi. Tämä on julkaisujärjestyksessä numero neljä. Tuoksu on hienostunut, hedelmäinen ja kukkainen samaan aikaan. Tuoksun kesto on minustakin keskiverto ja voimakkuus jossain keskiverron ja heikohkon välillä. Ei siis päällekäyvää lajia. Naisille tuoksu sopii oikein hyvin, mutta miehelle en osaa tätä kuvitella, vaikka miten yritän, joten siinäkin fragrantican raati on samoilla linjoilla.

Ilmastoreagointia aina pelleilyyn asti

Ilmastonmuutos ei ole ainoa ongelma. Ei välttämättä edes suurin, mutta se riippuu toki mittareista, joilla suurta ongelmaa määrittelemme. (Minusta muovi on maapallon suurin ongelma.) En silti ole ilmastonmuutoksen kieltäjä! Mutta haluaisin kokonaisempaa näkemystä tähän puheeseen, jota nykyään käydään lähes päivittäin joka mediassa ja yksityisesti. Eniten vierastan sitä yksisilmäisyyttä ja syyllistämistä, jota hyökyy vastaan siellä täällä. Onneksi kokonaisempaa kuvaa voi itse rakentaa diagrammeista.

Joku voi olla vahvasti tietävinään, että Suomi on Euroopan suurin pahis. Siis ainakin asukaslukuun nähden!! Noinkohan on? Tuntuu, että tuo kommentti on tullut vastaan monta kertaa lähivuosina. Minussa tuollaiset kommentit herättävät epäluulon lisäksi myös innostunutta uteliaisuutta. Noinkohan tosiaan on? Siis todella; Suomiko on kaikkein pahin maa Euroopassa?? Tämähän pitää selvittää!

Kaivan esiin tilastotietoa ja löydän käteviä diagrammeja, (voi kuinka rakastankaan kaikenlaisia tilastoja ja diagrammeja!!), teen vertailuja eri maiden välillä, vertaan eri vuosikymmeniä toisiinsa, katson mihin suuntaan kehitys on menossa. Siis että kuinka pahoiksi me tässä oikein ollaankaan kehittymässä! Lopputulos ei ole niin paha kuin väitetään. Suomi ei ole Euroopan pahis, ei asukaslukuun nähden, eikä millään mittarilla. Ei edes toiseksipahin tai kolmanneksipahinkaan. On varmaan vaan niin kiva väittää jotakin ”herättelevää”, mutta valehtelu ei johda useinkaan kovin hyviin tuloksiin.

Katsaus diagrammiin sitten. Tässä hämää varmaan vähän se, että ’EU’ lasketaan joissakin tapauksissa ’maaksi’ muiden maailman maiden joukossa. Silloin eu:n ohi menee maailman kasvihuonekaasujen tuottajien listassa vain Kiina ja USA - tosin vuoden 2015 diagrammissa. Siitähän on jo melkein 10 vuotta! Ties mitä on voinut tapahtua sen jälkeen. Tämmöistä diagrammia Europarlamentti kuitenkin jakaa. Yksikkö tuossa taulukossa on (nyt tulee sanahirviö) hiilidioksidiekvivalenttikilotonni. Kiinalla lukema on 13 ja risat miljoonaa kilotonnia, USA:lla lähes 6,5 miljoonaa kt ja Euroopalla lähes 4,5 miljoonaa kt. Sitten tulee Intia (3,34 mkt) Venäjä (2,23 mkt), Japani (1,35 mkt) jne jne. Euroopan maiden kasvihuonekaasupäästöjen listalla Suomi on vuonna 2019 sijalla 17 ja meitä paremmilla lukemilla listalla on vielä 11 maata. Olemme siis Euroopan 17. ’pahin’ maa! Lukemamme on 53 021 kilotonnia, ei siis lähellekään miljoonia, tai edes satoja tuhansia. Euroopan ’paras’ maa on Malta pikkuisella 2175 kilotonnin lukemalla, mutta asukkaitakin on vain noin puolisen miljoonaa ja ’pahin’ on Saksa lukemalla 809 799 kilotonnia ja noin 84 miljoonan asukkaan määrällä.

Jännä juttu tässä on se, että maita ei voi verrata suoraan! On hyvin pieniä ja tasaisia maita, joissa kuljetusliikenne tai maatalous tuo paljon vähemmän päästöjä kuin isompien maiden vastaavat, taikka hyvin eri tavalla kuin vuoristoisten maiden liikenne ja maatalous. Myös maan sijainti vaikuttaa; pitääkö ruoka tuoda muualta vai voiko kaiken viljellä itse? Onko taloja lämmitettävä vai ei? Onko paljon rahtilaivaliikennettä, entä lentoliikennettä? Hitusen tirskahdin siinä kohdassa erästä diagrammia, jossa näkyy EU:n teollisuuden käppyrä. Sen kehitys on lähes koko ajan loivaa laskua vuodesta 1990. Hyvä? No ei. Teollisuuden siirtyminen EU:sta Kiinaan ja muihin halpamaihin on alkanut juuri 90-luvulla ja jatkuu yhä.

Myös vertailu on vähän suhteellinen juttu. Siis että mitä vertaillaan; onko luupin alla hiilijalanjälki, muovi, tehtaiden saasteet, jätehuolto, kulutus… täällä Suomessa epäilemättä ostetaan tavaraa paljon enemmän kuin Afrikan maissa (tai Intiassa tai Kiinassa…), mutta siellä vipataan jordaaniin paljon enemmän roskaa kuin täällä. Ja nyt jos joku ajattelee Helsingin lumenkaatopaikkaa, joka taisi olla suunnilleen Kolera-allas monena vuonna, niin tirsk. Tuo määrä ihan millä tahansa mittarilla ei ole yhtään vertailukelpoinen näiden maiden olemattomaan jätehuoltoon. Vaikkakaan ei tietysti hyvä juttu, haloo pahvi Helsinki!! Ja muistaako muuten melkein kukaan enää puhetta otsonikadosta? Sehän hiipui tässä jossain kohtaa vallan kuulumattomiin. Asia taitaa nyt korjaantua itsekseen lähimmän 20-30 vuoden aikana, kun muutamia muutoksia saatiin aikaan. Tuli vain mieleen.

Mun omat ehdotukset poikkeaa hitusen niistä, joita yleisesti tyrkytetään. Esimerkiksi kun tein hiilijalanjälkitestin, sen muutosehdotukset minulle olivat: ota käyttöön maalämpö, ilmalämpöpumppu, muuta pienempään asuntoon, ryhdy energiantuottajaksi, osta tuulisähköä, tarkista ikkunoiden eristykset, hyödynnä verhoja ja sälekaihtimia lämmityksessä ja viilennyksessä, kuivata pyykit narulla, sauno kerran viikossa, käytä kylppärin lattialämmitystä kohtuudella… jne jne. 

Noh, katsotaanpas! Ensinnäkin sekä meillä kotona, että lapsuudenkodissa on öljylämmitys, kuten varmaan kaikissa 1950-luvun taloissa ennen isoa remppaa. Muutostyöt maksaisi kymppitonneja per talo. Jos öljylämmitys tekee meistä maailmanluokan pahiksia, niin rahaa otetaan vastaan. En tiedä kenen pitäisi asua esim kaikissa vanhoissa pohjalaistaloissa, jos pelkkä neliömäärä on synti; suurperheiden?! Kiitos vain, jospa kuitenkin katsottaisiin muita asioita kuin pelkkiä neliöitä. 

Vaikkapa lämpötiloja, jotka meillä kotona on 11-19 astetta talvella huoneesta riippuen ja lapsuudenkodissa pidän talvella siellä oleillessani lämmön (yhdessä huoneessa) noin 17-18 asteessa, toisen huoneen ollessa noin 11-asteinen. Minä jos kuka pidän verhoja, sen tietää kaikki ystävät, jotka tuntee mut hyvin! Kuivatan pyykit aina narulla! Missä ihmeessä muuallakaan?! (No joo, en ikinä hankkisi kuivausrumpua!) Saunon kerran viikossa ja suihku sisältyy saunaan. En siis suihkuttele päivittäin. Mutta edes uimahallin ja kodin suihkutteluni yhdessä eivät yllä siihen laskurin minimiin, eli 30 minuuttiin viikossa! Lattialämmitys on ehkä turhakkein mitä taloon keksin. Meillä ei sitä ole ja hyvä niin. Hiukan turhauttavia muutosehdotuksia, jotka johtuu siitä, että nämä hiilijalanjälkitestit on niin epämääräisiä valmiine lukuineen. Jospa voisi valita todellisia lukemia valmiiden sijaan?

Omat vastaehdotukseni ovat; lämmön lasku - talvella joku +23 ei ole lämmönlasku (kylmyys on pukeutumiskysymys!), ruokana kala, riista ja poro, pesutottumukset - pakkoko sitä on suihkutella joka päivä, kulutus - osta käytettyä ja osta vähemmän, korjauta kenkiä/vaatteita/kodinkoneita, kotimaisuus ja käsityöläisten suosiminen, matkustelu - sitä voi tehdä kotimaassakin! Ja etenkin; vähemmän muovia! Tosin joku pullonkorkkien kiinnittäminen siihen pullonkaularenkaaseen on vain ärsyttävää! Pakkausteollisuus voisi tehdä muutakin kuin vaihtaa muovipillit pahvisiin.

Ja sitten vielä kahden K:n ylilyönti! Se ilmastopelleily, joka pistää sekä nauramaan että itkemään! Toinen K on tietysti Kerava! Kai te luittekin jo siitä, miten Kerava aikoo kieltää puulämmiteisten paljujen käytön! Minäkin jo ajattelin voi herran jumala, siellä sitä on varmaan Pekingin sumun kaltainen ilmanala, kun  37 000 henkilöä pulahtaa paljuun joka päivä. Vaan mitä kittiä! Todellisuudessa vuosittain tulee toistakymmentä valitusta puulämmitteisistä paljuista! Luitte oikein; toista kymmentä!! Herra mun vereni, siinä sitä on Keravan kaupunginjohtaja oikein isossa suossa. Ja sitten hän (tai joku muu, ehkä puoliso) saa varsinaisen kuningasidean ja päättää, että ollaan me Suomen eka kunta, joka kieltää puulämmitteiset paljut! Siis ihan mahtavaa - kuka kieltää seuraavana norsujen laiduntamisen? Lapua? Karstula? Ottakaa nyt koppia kun kerran voitte! 

Se toinen K on Kiina. Kiinassa rakennetaan hiki hatussa uutta hiilivoimakapasiteettia eniten maailmassa. Vaan onpa se Kiina luvannut pysäyttää päästöjen kasvun vuoteen 2030 mennessä! Toisen lähteen mukaan Kiina ’valvoo tiukasti hiilen käyttöä vuoteen 2025 asti’ ja alkaa sitten ajaa alas sen kulutusta.  Hmmm. Kiina kuitenkin suurentaa hiilivoimakapasiteettia siihen saakka koko ajan noin 20 kertaa niin paljon kuin koko muu maailma yhteensä. Joku keravatyyppi varmaan sanois tähän, että ’ei saa osoitella muita maita syyttävällä sormella, pitää tehdä itse niitä pikkuisia tekoja’ ja minä sanoisin sille, että voi jumankekka, et oo tosissas!

 

Terveydentilasta

Enpä ole pitkään aikaan tehnyt päivitystä terveydentilastani, paitsi ohimennen sivulauseessa, joten tulkoon tänään kokonainen juttu siitä aiheesta. Tällä hetkellä mun saikkua on jatkettu kesäkuun loppuun, vähän nihkeästi, mutta kuitenkin. Heinäkuussahan se Kelan 300:n (arki)päivän päiväraha sitten onkin kulutettu loppuun. Vielä ei näy täyttä parantumista, joten mielessä pyörittelen kuntoutusrahan hakemista, jos sitä nyt sitten saa. Jos ei, niin sitten täytyy käsittääkseni mennä työkkäriin työttömäksi työnhakijaksi, mutta se tuntuisi hassulta, sillä onhan mulla kaksi osa-aikaista työtä… mitä niille tapahtuu? Paljon kysymyksiä ja paljon epämääräisyyden sumua näköpiirissä! En suinkaan murehdi näitä, mutta olen kuitenkin ihminen, joka haluaa ennakoida asioita, joita ylipäänsä voi ennakoida, ja sen puoleen olisi hyvä tietää enemmän.

Se Letrotauko (5 viikkoa huhtikuun alusta lähtien) oli hyvä juttu, sillä se osoitti mitkä oireet alkaa tippua pois, eli on Letroista johtuvia. Leuan klonksuminen ja lukittuminen oli siitä johtuvaa ja se oire on nyt kokonaan poissa, vaikka aloitin Letrot tietysti uudelleen. Lääkäri selitti asian niin, että kroppa alkaa tottua vähitellen (kuukausien mittaan) Letrozoliin ja oireet alkaa useimmiten helpottaa kunhan vaan odottaa. Tietysti täytyy miettiä pystyykö niiden oireiden kanssa elämään. Mä koen, että pystyn elämään oireiden kanssa ihan hyvin. En normaalia terveen elämää, mutta kuitenkin elämään, kun toisessa vaakakupissa olisi todennäköisemmin syöpä vaanimassa, jos jättäisin Letrot pois. Ajattelen syöpää päivittäin. Mun diagnoosista on juhannuksen jälkeisellä viikolla tasan vuosi ja sitten alkoikin tapahtua nopsaan tahtiin. Kokeita, tutkimuksia, tähystysleikkaus, iso leikkaus, topuminen ja sytot, Letrot ja oireet…

Ja mitä oireita tässä mun nykyarjessa sitten on edelleen? Niitä on aika vähän ja ne on paljon vaimeampia kuin koskaan tähän asti. Yksi on neuropatia jaloissa. Se tuli ekan syton jälkeen hyvin voimakkaana, mutta alkoi sitten asettua, kun sytoja vaihdettiin. Siitä kuitenkin jäi vaimea jatkuva puutumisen tunne päkiöiden ja varpaiden alueelle. Pahimmillaan se vaivasi niin, että jalkoja piti ravistella iltaisin sängyssä, kun neuropatia tuntui niin epämiellyttävältä. Nyt tuskin huomaan sitä, mutta siellä se on kuitenkin koko ajan. 

Sitten on lonkkien jäykkyys liikkeelle lähtiessä. Pahimmillaan se tuntui niin voimakkaana, että en meinannut päästä kävelemään. Nyt se on hyvin vaimea ja suurimman osan ajasta lähes poissa. 

Kolmas on yskä. Sanon sitä Letroyskäksi, sillä tiedän monta ihmistä, joilla on yskä syöpähoitojen jälkeen ja erityisesti Letrojen aikana. Aluksi yskin kuin vimmattu aamusta iltaan. Nykyään yskin silloin tällöin kohtauksenomaisesti. Lähinnä ehkä silloin, kun sylkeä menee väärään kurkkuun (ja sitä tapahtuu paljon helpommin kuin terveenä!) 99% päivästä kuluu ilman yskää. 

Neljäntenä kuumat aallot. Niitä oli pahimmillaan hyvin monta kertaa päivässä ja ne tuli hyvin voimakkaana. Nykyään voi olla päiviä, ettei niitä tule ollenkaan tai niitä tulee 1-3 kertaa päivässä ja ne on vaimeampia. 

Viidentenä on päänsärky aamuisin. Minä, joka olen ollut yli 35 vuotta migreenitapaus, en pidä tuota minään. Toki päänsärky on aina vähän kurja, mutta se on niin vaimea ja menee yleensä pois vartissa, että se ei todellakaan haittaa elämää.

Kuudentena ja viimeisenä on rannekipu, eli alkuun peukalon napsusormi ja nyt jännetupen tulehdus. Ja tämä on se The Oire, jonka takia en voi mennä vieläkään töihin! Kävin otattamassa siihen kortisonipistoksen, mutta ilmeisesti se ei ihan teknisesti onnistunut (pistäjänä oli kandi, joka ei ollut sitä koskaan tehnyt ja selvästi pelkäsi pistää) ja saman tien kun pääsin kotiin, huomasin, että mun sormet turposi siitä kädestä, johon piikki pistettiin. Soitin TK:hon ja sain käskyn mennä sinne heti takaisin. Ilmeisesti se oli joku herkkyysreaktio, joka talttui itsekseen muutamassa tunnissa. Kuukauden päästä tästä piikistä menen toiseen piikitykseen, mutta taidan vaatia sellaisen pistäjän, joka on tehnyt sitä ennenkin. Muuten tietysti ymmärrän sen, että lääkärien pitää oppia jokainen asia ja kaikki tekee kaiken joskus ekaa kertaa, mutta nyt katson, että mulla ei ole aikaa olla enää koekaniinina ihmettelemässä, että auttaako se vai eikö se auta. Päivärahat alkaa loppua ja tilanne kiristyä. Harjoitelkoot sellaisilla, joiden saikku on kestänyt vasta viikkoja, ei mulla, jolle tulee vuosi täyteen.

Tässä ne oireet oikeastaan olikin. Välillä tosin vielä tulee tilanteita, että voimat lähtee ja olen jonkin aikaa ihan naatti. Ja ehkä ne muutenkin lähtee vielä paljon helpommin, kuin terveenä. Sormissa ei ole puristusvoimaa ja sormet on edelleen ajoittain kuin siirapissa; hitaat ja kankeat. Ei siis vielä ajatustakaan siitä, että tekisin jotain hienomotorisia juttuja. Mieli on kuitenkin aika pirteä ja kiinnostus asioihin on palannut. Hiukset kasvaa ja kihartuu kovaa vauhtia! En tunnista itseäni peilistä, sillä eihän mulla ole kiharat hiukset! Kynnet kasvoi ensin hulluna, nyt ne on katkeilevat ja lohkeilevat. Mun elämä on jakaantunut nyt aikaan ennen sairautta ja jälkeen sen. Tätä se on, elämä.

 

Laukkuja, osa 57

 

Tämä laukku ihastutti eräässä jo lopetetussa liikkeessä vuosia sitten, niin paljon, että tämä oli pakko ostaa. Tokihan hienolla leidillä pitää aina kolmin kappalein olla herrasmiehiä mukana, kuten kuvasta näkyy! Laukku on nahkaa ja siihen on kiinnitetty aito vanha valokuva, sekä koristepitsiä kuvan reunoille. Laukun sisällä on vaaleanruskea kangasvuori. Hihnan kiinnityksen kanssa oli alussa jotain häikkää, sillä hihnan toinen pää irtosi kokonaan laukusta ekalla käyttökerralla. Tekijä kuitenkin korjasi kiinnityksen ja sen jälkeen ongelmia ei ole ollut. Laukun merkki on Hern´e.

Pidän laukun ulkonäöstä tosi paljon! Lukkolaite on helppo ja hauskan näköinen sekin. Kuvasta on vaikea hahmottaa laukun kokoa, mutta se on keskikokoinen. Sinne mahtuu ihan hyvin esim mun vakiokalusto lompakko, avainnippu, puhelin, silmälasit, huulirasva ja jotain muuta pientä + ehkä joku ostos. Tästä en ole luopumassa.

Kesäinen Finlayson

 

Yks Tampereen lempipaikoistani on Finskun, eli Finlaysonin alue. Kesäinen Finskun alue suorastaan pyytää notkumaan ja oleilemaan luonaan! Ensimmäistä kertaa tutustuin nyt myös Finlaysonin kattokahvilaan, eli nykyisellään Verda Sky Loungeen. Finskun katolla voi myös käydä järjestetyllä kattokävelyllä, jos pää kestää! Tuolla Verdan paikalla oli ennen Bar&Cafe Katto, joka kuitenkin lopetti viime vuonna. Ite en sinne koskaan päässyt (kiireet, koronat, sairaudet…), mutta nyt sain päähäni mennä lepuuttamaan koipiani yläilmoihin. Kattoterassin pöydät ja penkit oli tehty maalatuista kuormalavoista, jotka oli pehmustettu räsymatoilla. Ite en ole järin innostunut kuormalavahuonekaluista, ehkä koska sain rumista lavoista töissä ihan tarpeekseni joskus. Siksi en lämmennyt paikan visuaaliselle ilmeelle. Se näkymä katon reunojen yli sen sijaan oli upea ihana Tampere! Kahvilan syötävien valikoima oli järin pieni. Muutama croissant ja cookie. Siihen toivoisin enemmän panostusta!

Finlaysonin näkymät alakulmasta on myös aina kiehtoneet mua. Valojen leikki seinillä, erilaiset ja eri aikaiset rakenteet, arkkitehtuurin monimuotoisuus! Siitä tulee jonkinlainen salaperäinen fiilis.

Sisäpihojen maalaukset kuuluvat FinlysoninArtAreaan, jossa parhaillaan maalattiin Klaus Haapaniemen kuvioita. Itse olen erityisen viehättynyt tuosta kuusvooninkiseen rajautuvasta sinisestä aaltokuviosta!

Tehtaan vieressä oleva Finlaysonin Palatsi on rauhallisella tontilla todellisella menneen ajan ylhäisötwistillä! Ihana rakennus on aivan Milavidan (joka on museona) mäen alapuolella, ja alunperin molemmat palatsit olivat Nottbeckin veljesten koteja. Finlaysonin palatsi oli Alexander von Nottbeckin 1899 rakennuttama asuinrakennus. Alexanderin veli, 40-vuotias Peter, joka rakennutti mäelle hiukan aikaisemmin Milavidan, kuoli umpisuolen tulehdukseen toukokuussa 1899. Ja Alexander kuoli 39-vuotiaana omassa palatsissaan 22.12.1900. Hänellä ei ollut perhettä ja hänen seuranaan olivatkin tuona onnettomana joulukuisena päivänä vain uskottu kuski Hans Adler ja rakkaat lemmikkikoirat.

Aina kun käyn palatsissa sisällä tai kuljen puutarhan poikki, mietin Alexanderia. Mietin oliko hän yksinäinen, oliko hän surullinen ja kaipasiko veljeään. Toki Lielahden kartanossa eleli hänen toinen veljensä Wilhelm. Milavidan mäeltä saattoi vaikka lähettää valomerkkejä lahden yli Lielahden residenssiin, jos tahtoi. Ja kuski saattoi valjastaa hevoset viemään hänet Lielahteen pahamaineisen Pispalanharjun kautta, jossa yhtä veljeksistä, 20-vuotiasta Ernstiä puukotettiin hänen ollessa matkalla Lielahteen 1885. Hän kuoli saamiinsa vammoihin veljensä luona Lielahden kartanossa. Murhaajaa ei koskaan saatu kiinni.

Joskus vuosituhannen vaihteessa tähän palatsiin avattiin yökerho. Kävin täällä sisällä katsomassa rakennusvaihetta, kun ylhäisöaatelin palatsi muuttui peilipallojen ja discojytkeen pesäksi. Alexander varmasti pyöriskeli haudassaan niinä vuosina, kun täältä oli arvokkuus vähän hakusessa. Sittemmin tänne on avattu ravintola, joka valitettavasti on nykyisin auki vain tilauksesta. Kesällä tosin voi käydä pihan puoleisella terassilla!

Palatsi on hyvin kaunis ja ollakseen suihkuseurapiirin ylimpään kuohukermaan kuuluvan aatelismiehen koti, se on yllättävän pieni ja kodikas. Ei siis kymmeniä huoneita ja loputtomia käytäviä vaan ainoastaan kaksi kerrosta, muutamia tilavia huoneita ja ihastuttava terassi ja pikkuisia parvekkeita aivan Tammerkosken kuohujen vieressä.

90-luvun loppupuolella puutarhaan avattiin tsaarinajan mallinen venäläinen luistinrata, sellainen kiemuraisille puistokäytäville jäädytetty kaunis rataverkosto. Sekin lopahti aika nopeasti. Se olisi toki saanut jatkua kaupunkilaisten ilona! Sellaista ei ole nähty sen koommin Tampereella.

Puutarhan perällä on edelleen alkuperäinen pieni huvimaja, muistaakseni nimeltään ’Kiinalainen varjo’. Puutarha on aidattu, mutta molemmilla sivuilla aidassa on kaksikin porttia, joista voi käydä sisään tontille ja monet käyttävätkin näitä portteja läpikulkuun, sillä kosken yli vievältä sillalta pääsee kauniin puutarhan läpi suoraan Tallipihalle. 

Tallipiha oli Nottbeckien talouspiha. Siellä oli muun muassa nimensä mukaisesti hevostallit, kanala sadalle kanalle, navetta, väensauna, kuskin asunto ja heinämakasiini. Oli myös vaunuliiteri ja silahuone. Vanut puhdistettiin kesällä joka päivä, sekä kiillotettiin Nottbeckien monogrammeilla varustetut hopeoidut valjaat. Hevosten kaviot mustattiin päivittäin. Hienoilla lasivaunuilla käytiin hakemassa vieraat asemalta. Matkavaunuina Nottbeckeilla oli suuret toppapenkkivaunut, joiden eteen valjastettiin 4-6 hevosta. Sivuilla oli lyhdyt, joissa paloivat pimeällä kynttilät. Kuskit olivat aina ammattitaitoisia virolaisia miehiä. Koska Nottbeckit maksoivat hyvin, paremmin kuin Viron herrat, oli kuskeja aina saatavilla.

Tallipihan vanhin rakennus on 1839 rakennettu vahdin talo Kuninkaankadun varrella. Vahdin talossa toimii pieni käsityöläispuoti nykyisin. Koko tallipiha remontoitiin kauttaaltaan vuosituhannen vaihteessa. Itse löysin Tallipihan vahingossa eräänä syyspäivänä 1995, jolloin paikka oli hylättyjen autiotalojen rykelmä ja jossa ei kukaan koskaan käynyt. Jonkinlaisen epämääräisen sakin majapaikkana piha taisi olla, sillä silloinen tallirakennus valitettavasti paloi poroksi. Kaupunki taisi havahtua siihen ja onneksi Tallipiha on nyt hyvin kaunis ja aktiivisessa käytössä oleva kaupunkilaisten olohuone ja turistipiha!

 

Loput seikkailut Helsingissä

 

Tää Hesan matka tehtiin jo pari viikkoa sitten, mutta vielä on yksi kuvapostaus jäljellä. Me mentiin viimeisenä päivänä vielä hiukan ajelemaan ratikalla (koska sehän on ihan loistava tapa nähdä kaupunkia!) ja päädyttiin vielä pariin vaikuttavaan paikkaan. Ensin Lapinlahteen, jossa oli joku tapahtumien päivä ja paljon väkeä. Jälkeenpäin harmitti vähän, kun olisin voinut ottaa tollasen esitteen mukaan, mutta en tajunnut muuta kuin ottaa siitä vain kuvan. Ja Lapinlahden seinillä oli taas kiintoisaa taidetta, kuten näkyy. Ja hurja määrä kasveja joka paikassa! Siitä pidän. Tiilirakennuksen kahvilassa kävimme ostamassa ehkä maailman kalleimmat vegaanijäätelöt, jotka ei kyllä tehneet oikeen mitään vaikutusta. Tuli hiukan huijattu olo! Kuka maksaa viis euroa pienestä puikosta, jossa ei edes ollu varsinaista jäätelöä, sillä lailla kun minä jäätelön ymmärrän, vaan jotain ihme jäädykettä. No kassalla kiristelimme leukaperiä, mutta ostimme silti, kun päivä oli kuuma, eikä muutakaan kylmää oikein ollut tarjolla. Se oli sellanen ’kerran elämässä’-jäätelöpuikko. Eipähän tarvii enää ostaa. Mutta ne kalliot, joilla ’jäätelöt’ söimme siinä lahden äärellä, on kyllä ihanat.

Sitten raahustimme lahden toiselle puolelle Hietaniemen hautausmaalle. (Linkissä merkkihenkilöiden hautoja.) Siellä emme jaksaneet paljon vaellella, eikä aikaakaan enää olisi ollut, mutta vähän sentään. Helene Schjerfbeck  on meidän molempien suuresti ihailema taiteilija, joten hänen hauta piti toki käydä katsomassa. Taiteilijoiden mäellä (vai mikä sen kemän nimi nyt onkaan) bongasimme sitten useita näyttelijöitten hautoja ja kauniin muistomerkin, joka on pystytetty Essi Renvallin haudalle.

Viimeinen tunti ennen junan lähtöä kului Vaakunan kattoterassilla (jep jep, olen varsin hullaantunut paikkaan!) mukavassa rauhassa, koska jostain syystä muuta porukkaa just siihen aikaan oli tosi vähän. No okei, arkipäivän iltapäivä ei ehkä ole se suosituin ryysisaika oikeen missään.

Ja lopuksi sitten vielä kävin kääntymässä aseman kahvila Prontossa, josta ostin sen maailman parhaan limsan, Tomarchion, josta jo mainitsin Norrtäljen jutun yhteydessä! Se oli Mandarino Verde-makuinen, jees, aivan paras! (Ehkä 1970-luvun Pluto-limsa vie vielä sentään voiton.)