Järjetön helpotus

Perjantai-iltana, kun sain sen liiton kassan lähettämän viestin, että rahat on tilillä maanantaina, niin se tuntemus sillä hetkellä oli aivan valtavan helpottunut! Niin helpottunut, että melkein purskahdin itkuun. En tiedä mitä ne sekoili kaikki nää viikot? Lähetin heille ainakin kolme viestiä aiheesta näiden viikkojen aikana. Viimeisin viesti oli vähän kärttyisä, johon pyysin heitä selittämään millä perusteella he edelleen jatkavat tätä odottamista. Alkuperäinen selitys oli ’koska Kelassa näkyy olevan saikkupäivärahahakemus vireillä’ ja vaikka se väärä hakemus poistui, silti he odottelivat. Mitään selitystä en nytkään saanut, ilmoitus vain, että voit täyttää seuraavan hakemuksen saman tien. (Työeläkeyhtiö ja Kela ei ainakaan ole tehneet päätöstä, eli se ei ollut syynä liiton kummalliseen heräämiseen.)

Ite uumoilen, että siellä on joku nuori virkailija vaan juuttunut pykälään housunlahkeesta (tai sukkahousunkärjestä, sillä niitähän ne uoret naiset nykyään pelkästään pitää), eikä ole hoksannut, että asioissa on aina muitakin tapoja, kuin se pykälä ja siihen juuttuminen. Olen törmännyt lähiaikoina muihinkin vittumaisiin nuoriin naisvirkailijoihin, jotka vaan jankkaa pykäliään, eivätkä tajua inhimillisyydestä mitään. Yhdelle sanoinkin lopuksi, että ’kuule, ei sun tarvii puhua mulle kuin lapselle, vaikka mulla onkin sairautta ja muisti pätkii. Olet nuori asiakaspalvelija, mutta ota jatkossa huomioon, että asiakkaille ei puhuta kuin lapsille’. Hän vähän alkoi hiiltyä, eli ei tajunnut edes siinä vaiheessa olla fiksu. Onnea vaan hänelle, ehkä hän kehittyy vuosikymmenien mittaan, toivon ainakin. Tai voihan olla, että hän vaan oli luonteeltaan kusipää, kuka tietää. Siihen ei valitettavasti auta sitten mikään vuosikymmenten kuluminen.

Sandra Kantanen

Ihmettelen tässä sitä, että mitä ne virkailijat ylipäätään kuvittelee ihmisen tekevän, kun rahahanat väännetään putkitongeilla umpisolmuun. Mulla nyt on onneksi mies ja asutaan omassa talossa, niin että toisen palkalla selvittiin ruokaostoksista, eikä kadulle lentämisen vaaraa ollut. Mutta entäpä jos olisin ollu vuokralla, ei olisi puolisoa, olisin vaikkapa jopa useamman lapsen YH? Sossun jonot on myös melkoisia, etenkin nyt, kun yks ja toinen isokin firma pitää YT-neuvotteluja suunnilleen yhtä tiuhasti, kuin sanotaan aamulla huomenta. Ihmisiä joutuu kadulle. Ei ole rahaa ruokaan tai lääkkeisiin, jää laskuja maksamatta ja saa merkinnän luottotietoihin. Stressi on järkyttävä ja alamäki on pelottavana edessä. Ymmärrän kyllä senkin, että valtiolla ei riitä rahaa kaikkialle ja jostain pitää tiukentaa. 

Mutta sitä on vähän vaikeuksia ymmärtää, että miksi pieni Suomi silti avustaa muita maita esim tänä vuonna lähes 400 miljoonalla eurolla? Mun oikeudentajuun menis ennemmin se, että kun on asiat hyvin, avustetaan muita ja sitten kun on aika huonosti, niin koetetaan tukea vain toisiamme. Yksityisten antamia lahjoituksiahan eri avustusjärjestöille maailmanlaajuisesti tässä ei edes ole mukana ja niitä tietysti voikin pyörittää ihan koko ajan. Senkin ymmärrän, että sotivissa maissa ja luonnonkatastrofien keskellä on väliaikaisesti tarve avulle, mutta miksi Suomen avustuslistalla on suurin osa maailman maista? Äkkilaskemalla ainakin 70 maata. Etelä-Afrikka? Marokko? Brasilia? Madagaskar? Nepal?

Tajuan senkin, että ne 17 pääryhmää, joissa eri maita autetaan rahallisesti, on tärkeitä, kuten esimerkiksi ’ei köyhyyttä’, ’edullista ja puhdasta energiaa’, ’ihmisarvoista työtä ja talouskasvua’, ’terveyttä ja hyvinvointia’ jne, mutta kyllähän se vähän vitsiltä tuntuu, kun samaan aikaan omassa maassa ajetaan näitä samoja asioita alas. Auttaminen on ihan hemmetin hyvä ja hieno asia, mutta kyllähän se vähän suhteettomalta tuntuu juuri nyt. Se on vähän sama, jos minä nyt pistäisin rahani ja vielä lainaisin rahaa parempiosaisilta tutuilta, jotta voin antaa rahaa köyhemmille tutun tutuille jatkuvalla syötöllä - se johtais henkilökohtaiseen konkurssiin ja ties mihin. Hirvittää tämä soten yt-hommakin. Esim Pirkanmaan sotesta on tavoitteena nyt säästää 12 miljoonaa. Eipä se terveitä ja rikkaita varmaan heilauta, mutta meitä muita kyllä. Omituinen on systeemi, en tajua.

Muutos.art-taidetalo 2024, osa 11

 

Kirjapinosta; Viisveisaamisen elämänmullistava taika

 

Juuri kun jätin kirjat tarkoituksella kotiin, koska mökillä on muutakin tekemistä, harhauduin lempidivariini Lukulaariin ja ostin kolme kirjaa. Ja sitten tunsin aikamoista moraalista krapulaa, koska rahaa on hyvin niukasti ja sitten menen ja ostan suurimmalla osalla rahoistani kirjoja. Tyypillistä minua. Ja tiedättekö, kun istun mökillä pöydän ääressä perjantai-iltana ja ahmin tätä kirjaa, saan liiton kassasta viestin puhelimeen; ’rahat ovat tilillä maanantaina’! Huh, mitä ihmettä!? Nyt se taas tapahtui, jota aina sanon jälkikasvulleni, että ’elämä kantaa kyllä’! Etenkin, juuri kun luulet kamelinselän katkeavan, universumi nappaa sinut ilmasta, milliä ennen kuin jysähdät kivikkoon. Tai jotain.

Sarah Knight kirjoittaa mukavaan tyyliin. Luin tätä divarissa jonkun verran, ennen kuin tein ostopäätöksen, kuten yleensäkin, sillä eihän sikaa säkissä kannata ostaa. No, tämä todellakin vertautuu (ja vertaa itse itseään) Marie Kondon siivous-kirjaan. Tässä vain keskitytään skippaamaan elämästä kaikki, jota tekee pitkin hampain. Esimerkiksi Sarah lakkasi menemästä ystävien baby showereihin, koska hän ei pitänyt niistä kemuista ollenkaan. Hän lähti vanhasta työpaikasta, jossa hän voi huonosti. Hän ryhtyi harrastamaan taas sitä, mitä todella halusi harrastaa.

Sisällysluettelossa on seuraavanlaisia päälukuja; 1) Välittämisestä ja viis veisaamisesta, 2) Päätä mistä et piittaa, 3) Viis veisaa, 4) Kuinka viis veisaamisen elämänmullistava taika muuttaa elämäni perin pohjin. Ja sitten löytyy alalukuja; Keitä ovat ne mystiset tyypit, joita ei kiinnosta tippaakaan? Lapset, Kusipäät, Valaistuneet. Lakkaa piittaamasta siitä, mitä muut ajattelevat. Mielikuvaharjoitus. Työ, Kokoukset, Pukukoodit, Ystävät, tutut, tuntemattomat. Pyhä kolminaisuus; Aika, energia, raha.

Tämä on empimättä juuri se kirjatyyppi, jota minä ahmin! Voi tietysti olla, että olen ensi viikolla unohtanut kaiken lukemani, mutta juuri tällä hetkellä lukeminen on nautinto ja mitä väliä muusta? Nautinto on etenkin pohtiminen, pähkäily, listojen tekeminen ja strategioiden miettiminen. Minkälaisen loistavan tilastotieteilijän maailma minussa menettääkään! Ja sitten väistämättä alkaa suupielestä nytkähdyttää, kun tämä tuli kuin tilauksesta eilisen tekstini jälkeen. Kiitos maailmankaikkeus! Ei tietysti ole helppoa opetella yhtäkkiä olemaan välittämättä, mutta toisaalta sellainen olen jossain määrin ollut jo pikku koululaisena ja enemmän teininä ja vielä enemmän nuorena aikuisena ja mutisten ja jupisten yhä enemmän nyt keski-iässä. Ei se voi niin vaikeaa olla! Yritän ainakin.

Jupinaa ja kaihoa

 

Eilen Sukuni Salat-ohjelmassa Juha Tapio luonnehti musta tosi hyvin suomalaista kansanluonnetta, että meidän elämässä on vähän sellasta jupinaa ja kaihoa, eli vähän pientä murinaa, urputusta ja kuitenkin kaihomielistä kauneutta. Allekirjotan kyllä täysin tämän! Mulla on tapana jupista tänne blogiin enemmän tai vähemmän ja se on mun keino pysyä kasassa, päästellä höyryjä. Joskus se on tuohtumusta, joskus mustaa huumoria, joskus ihan Hoo moilasena kaiken ihmettelyä taikka sitten kaikkea tätä sikin sokin. Lukija ei välttämättä aina hahmota, että koska siinä on enemmän huumoria kuin tympäännystä ja siksi kommenttikenttä on hyvä paikka lisäkeskusteluille. Tässä syöpävuoden aikana oon jupissu enemmän ja tiuhemmin kuin ikinä ennen, mutta syystäkin (ainakin omasta mielestä). Siksi sattuikin sisuksiin aika vihlaisevasti, kun eräs kaveri otti mun tekstit kirjaimellisesti, suostumatta kuuntelemaan mitä on tekstin takana. Ja samaan hengenvetoon totesi, että sä oot liian negatiivinen, sun pitäis vähän relata, vaikka tiesi kyllä syöpädiagnoosista.

Se sai mut rehellisesti sanottuna tyrmistymään ja synkistymään. Että jos syövän aiheuttama moninainen pelko ja kuoleman ajattelu ei ole syy ihmisen negatiivisuudelle, niin mikä sitten? Mä tiesin, että jos mä selviän, niin mä pääsen kyllä jaloilleni. Mut on keitetty sellaisissa vesissä, että pääsen lähestulkoon aina jaloilleni. Mutta hetkittäin on ollu aika rankkaa. Tästä tapahtumasta on kulunut jo aikaa, mutta en ole pystynyt vieläkään hahmottamaan, mitä sellaisen ihmisen mielessä oikein pyörii. Että elämä pitää ottaa kevyesti? Että hui hai, tuli mitä tuli? Että syöpä paranee kun vaan ajattelee niin? (Entä ne kaikki, jotka ajattelee ihan helvetisti, ja ovat positiivisia hampaat irvessä, mutta eivät siitä huolimatta parane??) Tätä mä aina välillä mietin. Ja opin taas, että kylläpä meitä onkin moneksi täällä metsien uumenissa.

Tänään mulle kuuluu sillä tavalla hyvää, että ollaan menossa vihdoinkin mökille viikonlopuksi ja pääsen mökin alkukantaiseen rauhalliseen elämään hetkeksi ja että tuo remppahuone etenee ja mä näen jo sieluni silmin, miten huonekalut asettuu uusille paikoilleen ja mitä kaikkea mä sinne pistän esille. Hiukan poistoja teen myös, kunhan pääsen näitä kaikkia laatikoita, jotka on sysätty pinoihin olkkariin ja ruokailuhuoneeseen ja keittiöön, vapaasti penkomaan! Sekin on mukavaa ja tuo lisäenergiaa. Niistä kuitenkin enemmän joku toinen päivä.

Mäntän kuvataideviikot 2024, osa 9/13

 

Mäntän kuvataideviikot 2024.

Pakko hehkuttaa tätä isoa ripustettua voikukan höytyväkukkaa ’Puhalluskukka’, joka oli aivan mieletön idea, kokonsa ja kauneutensa puolesta! Siitä oli valitettavasti vaikea saada kokonaiskuvaa, jossa se olisi näkynyt hienosti kokonaan. Tämä oli ehkä koko näyttelyn suurin ihasteluni aihe! 

Hanna Vihriälä: Puhalluskukka

Hanna Vihriälä, Sara Bjarland

Hanna Vihriälä

Hanna Vihriälä

Hanna Vihriälä

Hanna Vihriälä

Inka-Maaria Jurvanen

Inka-Maaria Jurvanen

Inka-Maaria Jurvanen

Inka-Maaria Jurvanen

Inka-Maaria Jurvanen

Haaveita

 

Aurinko paistaa niin kauniisti, että se saa mut aina hyvin haaveelliseksi. ’Kyllä tämä tästä’ ja ’vielä minä täältä nousen’! Ei ole pitkä aika pakkasiin, lumeen, jouluun. Ja meidän koti on jo vuoden ollu kaaoksessa sen vesivahingon vuoksi. Aluksi olin niin huonossa kunnossa, ettei huoneiden tyhjäämisestä tullut mitään (isoja täyspuisia huonekaluja ei mieskään yksin saa liikkumaan) ja sitten kun remppa vihdoin pyörähti keväällä käyntiin, niin se tyssäsi uudelleen alkukesästä siihen, että mun käden tulehduksen takia en pystynyt irrottelemaan tapetteja niiltä kolmelta seinältä, jotka päätettiin omaan laskuun ottaa mukaan tapetointiin. Vaan nyt käsi on hiljalleen asettunut sen verran, että pystyn pitelemään höyrytintä ja kaapimaan lastalla tapetteja veks. Miten hurjan onnellinen fiilis!!

Sandra Kantanen

Televisiossa on yks mainos jossa sairaan lapsen äärellä soi laulu ”kunpa huomenna ois ihan tavallinen  päivä…” ja se on jotenkin kolahtanut sieluun mullakin. Muistelen sitä, miten sängyn pohjalla katselin joskus vuosi sitten televisiosta urheilevia nuoria ja hurrasin heille mielessäni ’juokse tyttö, juokse ja hypi kun voit!!’ Nyt minä pystyn jo kävelemään aika hyvin ja olen onnellinen jokaisesta päivästä, jonka olen elossa. Ja tällä hetkellä mieli vaeltaa jouluun ja siihen, että jospa koti on muutaman kuukauden päästä taas tavallinen, jollainen se oli joskus. Sellanen ’meidän tavallinen’ -jossa on paljon tavaroita, mutta joka ei tunnu varastolta. Mä oon niin kurkkuani myöten täynnä sitä, että asun kuin varastossa! Nyt mä katselen kalenteria ja mietin, että millä viikolla vois kutsua tapetoijat ja rempan viimeistelijät paikalle. Jos kaikki menee hyvin, se on ennemmin kuin huomaakaan!

Walleniuksen Wapriikki 5/6

Walleniuksen Wapriikki. 

Kiva viikonloppu

 

Tää on niin väärin, että arkea on viis päivää ja viikonloppua kaksi! Se pitäis aiva ehdottomasti olla toisinpäin! Oikeastaan perjantai kuuluu jo isoksi osaksi viikonloppuun, sillä vaikka sillon olis töissä tai koulussa, niin on semmonen ’perjantai-fiilis’ kuitenkin koko päivän, eli vähä rennompi ja odottava.

Meillä on ollu ToDo-lista syyshommista ja nyt saatiin tärkeimmät tehtyä lauantaina. Jotain pientä pihavalojen asettelua ja pressujen korjailua jäi vielä. Pressuista puheen ollen; muistatteko kun joskus 70-luvulla oli semmonen ku ’Lainapeite’? Ne oli paksua kunnon pressua. No sit alko kauppoihin tulla lopulta kevytpeitteitä ja voi puhveli miten ärsyttäviä ne on! Yks hujaus (yleensä talvi tai jopa vain pari kuukautta) niin niissä on reikä. Ja pahinta on se, että niistä silppuuntuu pientä muovia joka paikkaan. Eipä ihme, että maapallo hukkuu mikromuoviin, kun sitä sataa ihan taviksenkin tontilla, vaikka yrittäis kuinka vältellä muovia.

Sunnuntaina me lähettiin munkille Vehoniemeen. Ne on niin herkullisia, että syötiin yhdet paikan päällä ja ostettiin kahdet vielä kotimatkallekin! (Joo, ihan oikein, kaksi per naama!) Meidän kotimatka voi olla hyvin kiemurainen ja eilen se oli. Ajeltiin kaikkia kivoja reittejä sinne ja tänne.

Ja kun kerran Vehoniemessä oltiin, niin kurkattiin taas samalla se automuseo läpi. Siellä aina vuosittain tapahtuu pieniä muutoksia ja niitä on hauska bongailla. Tämä latolöytö on kyllä mielikuvitusta kutkuttava! Kuka sillä on ajanu viimeksi ja koska se on tuupattu latoon? Miksi sillä ei enää ajettu? Kuka sen osti ja ajettiinko sillä paljon silloin joskus? Oliko ne kivoja ajeluita vai tylsiä työmatkoja? Kuuluiko se lääkärille tai tuomarille vai rikkaammalle maanviljelijälle?

Mulla on joku vimma vanhoihin autoihin, ihan niin kuin vanhoihin taloihinkin. Vimma ja rakkaus. 1930-luku on autoissa paras ja se loisto jatkuu aina 50-luvun loppuun saakka. Sen jälkeen on menty melkeinpä pelkkää alamäkeä. Meidän vanhin auto on vain vm-71, eli yhtä nuori kuin minäkin, eli siitä nyt ei paljon vielä riemua synny. Sitä paitsi se ei ole oikein ajokunnossa, että sikälikään siitä ei ole iloa.

Latolöytö on tarkoituksella autorivistössä ihan omana itsenään, kenenkään sitä puunaamatta. Mutta voi jestas kun mun tekis mieli aina vähän hipaista, ihan vähän vaan imuroida ja pikkuisen rätillä pyyhkäellä. Ja kiillottaa lopuksi!

Muutos.art-taidetalo 2024, osa 10

 

Kumman valitset-haaste

 

Nappasin haasteen Taija-Tiian blogista, mutta haaste on kai kiertänyt monessakin blogissa viime aikoina, enkä tiedä, kuka sen on perustanut.

Uusi maa vai tuttu kohde?

Mulla on tiettyjä lempparimaita ja -kohteita, mutta oon kuitenkin niin elämälle utelias, että valitsen empimättä nyt uuden kohteen! En ole matkaillut ikinä Euroopan ulkopuolella, joten se voisi olla esim Japani. Multa on melkeinpä tivattu joskus, että mikä siinä Japanissa nyt niin kiehtoo, mutta se on vaan hiipiny jotenkin salakavalasti mun tajuntaan viime vuosina. Vois se kohde olla myös vaikka Viipuri tai Karen Blixenin farmi Keniassa tai aika moni muu.

Rinkka vai matkalaukku?

Matkalaukku totta kai! En ole ikinä rinkkaillut, enkä ole siinä kunnossakaan, että nauttisin enää yhtään mistään patikkatyyppisestä retkeilystä. Kyllä matkalla pitää olla hyvä hotelli, mukava vuode, kunnon ruoka ja televisiokin. Sitä paitsi mulla on kirpparilta ostettu vanha toffeenvärinen nahkainen matkalaukku, josta en luovu! Lentokoneeseen en sitä ota runnottavaksi, mutta automatkalle kyllä. Olen kantanut sitä mielestäni hyvin tyylikkäänä ympäri Ranskaa, Itävaltaa, Saksaa…

Ulla Jokisalo

Kortti vai käteinen?

Mä oon taipunut korttimaksuun vasta olosuhteiden pakosta muutamassa tilanteessa. Käteinen on oikeaa rahaa, joka ei katoa bittiavaruuteen, eikä sitä voi skimmailla pois mun ulottuvilta. Sitä paitsi eri maiden setelit on tosi kauniita. Uskon siihen, että jonain päivänä vielä palataan seteleihin ja kolikoihin ihan kokonaan.

Alanya vai Fuengirola?

Mä luulen, että Fuengirola. En ole käyny kummassakaan, mutta sen verran jotain kytköksiä mulla on Fuengirolaan, että jos näistä pitää valita, niin sinne. Sitä paitsi en ole ihan varma tykkäänkö Turkista maana enää juurikaan.

Finnair vai Ryanair?

Hmm. Molemmilla olen tainnut matkustaa, mutta Ryanairilla paljon enemmän. Onhan se kyllä aika hienoo lentää Lontooseen Pirkkalasta parilla kympillä. Tosin ne ahtaat penkit on yhtä epäviihtyisiä kuin Onnibussin penkit, kun polvet on melkein suussa. Jos voisin, niin mieluiten matkustaisin jossain kuninkaallisluokassa, jossa vois sitä paitsi unohtaa lentopelonkin. Oikeastaan sillä ei oo juuri merkitystä, koska lentelen niin harvoin. Viime kerrasta on 13 vuotta.

Pentti Sammallahti

Aasia vai Afrikka?

No todellakin Aasia! Japani, Kiina, Intia, vaikkapa nyt aluksi. Afrikassa mua on kiehtoneet vain pyramidit ja faaraot, sekä se Karen Blixenin farmi. Mutta Aasiassa mua kiehtoo tosi monipuolisesti usea paikka. Ja Idän pikajuna kiehtoo valtavasti!

Junalla vai laivalla?

Ikiaikaiseen rautatieläissukuun kuuluvana sanon toki, että junalla! Mitä hienommalla ja ylellisemmällä, sen mahtavampaa! Ja mitä höyryjunampi, sen parempi. Mikään Japanin luotijuna ei mua kiehdo. Junalla täytyy voida matkata lempeästi ja seikkaillen. Kaipaan muuten yhä niitä 80-luvun junalippuja, jotka ei olleet sidottuja mihinkään istumapaikkaan, eikä tiettyyn junaan, vaan ne oli voimassa kuukauden ja saatoit matkustaa sinä aikana koska hyvänsä ja hyppiä pois väliasemilla miten paljon vaan. Jos ostit lipun Tampereelta Helsinkiin, saatoit siis lähteä matkaan vaikka maanantaina Tampereelta ja hypätä heti Lempäälässä pois, jatkaa matkaa tiistaina Lempäälästä ja hypätä pois Hämeenlinnassa ja jatkaa taas vaikka torstaina eteenpäin. Kunhan kuukauden sisällä päädyit sinne Helsinkiin. Ja kaikki tämä sillä yhdellä lipulla! Kadehtikaa oi nuorisolaiset!

Kaupunki- vai rantalomakohde?

En ole yhtään rantalomailija, joten ihan ehdottomasti kaupunki! Olkoon se vaikka Tukholma, Tallinna, Tartto, Bergen, Lontoo tai Reykjavik, tai melkein mikä muu tahansa. Matkoilla tykkään haahuilla paikallisten seassa, käydä museossa, käsityö- tai taidekaupassa, ostaa vaatteita ja kempparia, mutta aivan erityisesti mennä ruokakauppaan! Mun vaki-lempikohde on Röömu Kaubamaja Viron Keilassa. Oon laahannu sieltä kotiin kirjoja, säilöntäpurkkeja, hiusvärejä, kosteuspyyhkeitä, tuikkukippoja, sukkia, hiusrenksuja, kynsilakkoja, juustoja, leivonnaisia, juomia, vesimelonipurkkaa ja vaikka mitä!

Ulla Jokisalo

Auringonnousu vai -lasku?

Molemmat on ihania, mutta kyllähän se on kuitenkin se auringonlasku! En pääse aamulla ylös, ellei ole ihan pakko, mutta vastaavasti illalla voin notkua hyvinkin pitkään hereillä. Itse asiassa herään kunnolla vasta illalla. Auringonlaskut on jo lapsuudesta tehneet muhun vaikutuksen meidän lakeudella, eikä sitä näkymää saa sielusta pois millään.

Matkamuisto vai tuliainen?

Ai että itelle vai muille? No molempia on tullu harrastettua, mutta nykyään, kun mun filosofiaan kuuluu olla haalimatta kauheesti turhaa tavaraa itelle, niin musta on fiksua tehdä niin myös muille, eli jättää ne tuliaisetkin pois kokonaan. Saatan jossain tapauksessa tuoda jotain syötävää tuliaiseksi, siinä kaikki. Itelle ostan kosmetiikkaa, ehkä kirjoja, joskus vaatteita tai laukun ja etenkin aina syötävää.

Hattu vai aurinkolasit?

Hattu on tyylikäs, mutta enemmän käytän aurinkolaseja. Olin vähällä ostaa kolme viikkoo sitten Kirkkoniemestä bling bling-aurinkolasit, mutta sitten muistin, että mulla on ihan tarpeeksi aurinkolaseja kotona. Periaattees kyllä siis molemmat, mut ihan vähä enempi ne lasit!

(P.S. Kuvat on otettu Aaltosen Taidemuseossa Tampereella tänä syksynä.)

Arvasin väärin

 

Kun arvelin viimeks, että työeläkeyhtiö tekee lausunnon tän viikon aikana, niin arvasin väärin. Tämä uudelleenkäsittely kestää oudon kauan, vaikka heillä ei kuulemma ole mitään jonoa. Siellä se vakuutuslääkäri nyt pohtii ja pohtii mun ceissiä ties monettako kertaa, eikä osaa päättää. Vai onkohan se saanu burn outin? Voihan sillaikin käydä. Sielä se sit repii hiuksiaan ja huutaa, että minä en jaksa näitten homeisten ihmisten vaivoja! Juoksee ovesta ulos, eikä palaa enää koskaan. Ja muut työntekijät kattelee ihmeissään sen perään, että mikähän sille tuli. Eikä sille oteta sijaista, kun pitää säästää ja kaikkien asiat jää pöydälle ikuisiks ajoiks ja hakemuksia tulee vaan lisää ja lisää ja niitä tursuaa joka paikkaan ja lopulta tulee puskutraktori, joka tuuppaa koko talon läjään ja päälle rakennetaan iloinen uusi asuinalue lapsiperheille, jotka alkaa sairastua syöpään, kun sieltä yhdeltä työpöydältä haihtuu niitä vaarallisia vaivaisten huuruja heidän leikkikentän maaperään ja pohjaveteen ja yrttipenkkiin. Elä siinä sitten onnellista elämää keskellä modernia ekotalojen rypästä! Ei ole helppoa kellään. Onneksi minä saan istua sohvalla ja naputella kaukosäädintä, taikka ällistellä netflixiä ja kelata videokasetteja.

Eilen hyyppäilin kaupungilla ja kävin oikein huhkimassa vesijumpassakin. Ärsyttää kun sielä joku aina valikoi siitä screeniltä sen loppuelämän kestävän jumpan! Minä tykkään niistä vartin taikka viiden minuutin jumpista, joissa on joku rivakka käsitreeni tai kipakka jalkojen vispaus. Haaveilenkin parhaillaan yksityisestä uimahallista, jossa olis ihan oma allas vesijumpalle ja siellä olis vähintään kolme eri screeniä eri puolilla allasta, joista vois valikoida sopivaa jumppaa. Ei olis ollenkaan niitä puuduttavia tunnin sessioita, joiden aikana ehtii jo kymmeniin kertoihin kyllästyä. Jos ette oo käyny Kangaslan Kuohussa, niin kannustan kurkkaan senkin hallin! Siellä oli tosi kivoja vesijumppia! Oli balettimaista liikuntaa ja siinä tavallisessakin vesijumpassa näki koko ajan pylväsdiagrammina miten kauan joku liikesarja kestää ja mikä se on vaikeustasoltaan. Se on ihan mun juttu! Analyysiä vaan kehiin kuulkaa, niin aivotkin jumppautuu samalla.

Oon muuten moneen kertaan hiiltyny totaalisesti noihin uimahallien nettisivuihin! Jeesus siunaa kun ne on  aivan järkyttävän tylsiä ja niistä on välillä uskomattoman vaikee löytää muutamaa oleellista tietoa; vaikka sellasta, että mitä altaita ja saunoja kyseisessä hallissa on? Mitä sisäänpääsy maksaa? Onko jotain allasvarauksia? Siinä on taas tyrkätty homma jollekin halvimmalle kunnan koodarille. Että tee sää ny tää ku sää oot tehny kaiken muunki tän kunnan sivuille (sellasia sivuja, että ihmiset oksentaa pelkästä visuaalisuuden ankeudesta!) ja sit siel on kaikki kunnan jaaritukset samassa köntässä. Vaikka että mitä yläasteella syödään ens torstaina, että onko vispipuuroa vai kaalisoppaa. Eiku eihän ne lapsukaiset syö semmosia pöperöitä enää nykyään! Pizzaa ja hampurilaisia (hamppari on sitte ihminen, että älkää puhuko sen syömisestä) taikka sushia ja jotai vegaanista ja kaiketonta. Ei tunnistais Matilda-vainaa nykylasten ruokia ruoiksi.

Mää tepastelin eile nälissäni yhtee nimeltämainitsemattomaan intialaiseen ravintolaan. Se oli nippa nappa peruspaikka. Ruokaa sielä sai ja valikoimana oli salaattia, riisiä, raithaa ja kai viittä kastiketta, joista lihaa oli yhdessä. Pliisuja makuja, elikkä ei yhtää semmonen tunne, että waude, määpä tuunt tänne uudestaanki! Siihen nähden oli vähä hupaisaa, ku paikkaan tepasteli pari miestä, joista toinen sano, ettei ollu koskaa käyny sielä ja toinen sano, että mää käyn täälä usein, täälä on hyvä ruoka. Melkein multa lensi pavut syliin, ku nauratti, että mitä pirun erityisen hyvää tässäkin on? Mää en mee sinne ikinä enää, enkä olis menny eilenkää, ellen olis huhkinu vesijumpassa ja pyöriny kaupungilla jo monta tuntia syömättä mitään vielä koko päivänä ja alkoi jo olla melko horjuva olo. Viksua sinänsä olla syömättä tollai, niinpä.

Sit mää menin kurkkiin Plevnan leffateatteria, että mitäs siä menee. Muutamia kiinnostavia elokuvia kyllä on menossa, kuten Mielensäpahoittaja ja Lee ja joku äiten soffa, jonka oikeeta nimee en muista. Siinä jokku aikuset lapset joutuu pulaan ku niiden äitemuori istuu huonekaluliikkeen soffalle, eikä suostu enää nouseen. Mustaki vois tulla sellanen. Olis hauska kattoo mitä tapahtuu. Kantaisko poliisi mut putkaan vai yrittäskö jälkikasvu ja mies maanitella jollain lailla mua ylös siitä? ’Mää en lähe, ennenku pääsen Kämpin Mannerheim-sviittiin viikoks!’, mää tiuskisin, eikä ne voisi mitää, kun ei ne oo mitää kroisoksia nekää. Ja leffoista puheen ollen, joittenki leffateattereitten sivut ne vasta vaikeita on!! Eikö ne ny tajua, että siitä pitää yhellä silmäyksellä nähä viikon ohjelmisto alkamisaikoineen! Niagarassa on hyvät sivut, mutta finnkino on aivan toivoton nykyää. Ennen muinoin niilläki oli ihan järjelliset sivut, mutta ei enää vuosiin. Mikä niitä vaivaa ku kaikki pitää sekottaa tollai?

Mää muuten tykkään aika sikana näistä Juhani Palmun tauluista! Etenkin Pohjalaismaisemista ja vanhoista taloista. Ne ruokkii mielikuvitusta, luo lämpöö ja on niin kotoisia! Nää kuvat on sellasesta kirjasta, joka meille ostettiin joku aika sitte. Mutta mää jään tänne soffalle ny nyhjöttään ja ootteleen, että päättääkö ne ikinä mun raha-asioista. Jos siihen menee kuus vuotta, niin sitte mää voin anoo liitosta kuuden vuoden rahat yhellä kertaa ja pääsen sinne Mannerheim-sviittiin, niin että olishan seki kyllä aika hianoo. Menis liitto konkkaan ja mää vaan tirskuisin sviitin soffalla, että mitäs panttasitte mun rahoja, siitäs saitte senki pöljäkkeet!

Mäntän kuvataideviikot 2024, osa 8/13

Tällä kertaa kaksi taiteilijaa esittelyssä tekstiileineen. Erityisesti ihastuin noihin Sammalvaaran tekemiin sammalvirkkauksiin harmaan kelon päällä.

Mäntän kuvataideviikot 2024. 

Nora Sederlöf

Nora Sederlöf

Nora Sederlöf

Nora Sederlöf

Nora Sederlöf

Nora Sederlöf

Melissa Sammalvaara

Melissa Sammalvaara

Melissa Sammalvaara

Melissa Sammalvaara