Syöpäsairaan kohtelu

 

Multa kysyttiin ihan hiljattain, että miten mä haluaisin, että mua kohdeltais syöpäsairaana. Jäin oikein miettimään asian laajuutta ja moniulotteisuutta. Se oli hyvä kysymys! Vaikka en tällä hetkellä sairastakaan aktiivista syöpää, voi kehossani uusiutua syöpä millä hetkellä hyvänsä ja se on hirveän paljon todennäköisempää kuin kellä tahansa muulla kadunmiehellä. Niin siinä mielessä omaan syöpäsairaan identiteetin kyllä.

Lääkäreiltä mä haluan, että he katsoo mua silmiin ja on läsnä. Että ne kuuntelee rauhassa, keskeyttämättä. Että he vastaa kansantajuisesti, eikä puhu sitä lääkärimongoliaa, josta ei tajua kuin kaks sanaa tunnissa. Että heihin voi luottaa. Että he ei kaunistele, mutta ymmärtävät kuitenkin puhua tilannetajuisesti. Sillä hetkellä kun istuu siinä lääkärin huoneessa, sitä tuntee itsensä kuulkaa hyvin pieneksi ja suojattomaksi. Vähän kuin olis joku kastematonen jossain jumalan valtaistuimen juurella, täysin suojattomana ja voimattomana. Siinä tilanteessa lääkärin vilkuilu kelloon ja hermostuminen ja tylyt sanat tuntuu vähän kuin puukon viilloilta sielussa. Kaikki itsesuojelu ja suojakuori on kadonnut jonnekin. Sitä vaan istuu ja odottaa kuoliniskua. Ei juuri naurata sillä hetkellä.

Läheisiltä toivon vain läsnäoloa. En voivottelua, enkä etenkään pään painamista pensaaseen. Tilanne on nyt tämä, eikä se muutu miksikään, vaikka joku sanoisi, että ei sulla nyt mikään oo. Mun aikana ei tarvitse keksiä paniikissa kivoja puheenaiheita. Mun aikana saa itkeäkin. Mutta älkää ihan vielä haudatko kuitenkaan, heh. Ystäviltä toivon yhteydenpitoa, mutta myös sen ymmärtämistä, että aina en jaksa. En ole enää kuten ennen. Niin hullulta kuin se tuntuukin! En tee tätä tahallani. Tämä ei ole se päivä, kun sanotaan ’aprillia!’ - voi kun olisikin. Myös sen ymmärtämistä, että koska tahansa voi olla se päivä, kun lääkäri soittaa, että nyt sinun pitää tulla lisätutkimuksiin, enkä sitten saakaan taas tavata ketään kuukausiin. (Voi myös olla, että ’kuukausiin’ vaihtuu sanaksi ’koskaan’.) Parhautta on nauraa käkättää vedet silmissä, itkeä ja kiroilla yhdessä ystävien kanssa!

Vierailta sen tajuamista, että ihminen, joka näyttää normaalilta ja terveeltä, voikin olla oikeasti aika sairas! Ulkoapäin kenenkään vointia ei voi tietää. Toivon etenkin sitä, että mulle ei lässytetä ja puhuta kuin pikkulapselle, vaikka syöpähoidot romuttaakin muistia. En ole menettänyt persoonaani, älykkyyttäni, huumorintajuani, mutta lähimuisti vähän temppuilee aika ajoin. Ja sillä hetkellä erityisesti inhoan alentuvaa asennetta! Kun hoipertelen joskus kuin humalainen, en ole vetänyt mitään. Se johtuu vain lääkkeiden aiheuttamasta tasapainon horjumisesta.

Jos jossakin tilanteessa käytän syöpäkorttia - eli sanon ventovieraalle että ’minä sairastin juuri syövän’, niin siinä tilanteessa haluan hiukan ymmärtämystä. Sitä, että se otetaan tosissaan, että en todellakaan ole normikunnossa. Se kaikkein tyrmistyttävin reaktio on ollut yleisissä saunoissa, kun joku oman elämänsä löylysankari on siihen todennut, että mene sitten muualle. Mulla ei oikein ole edes sanoja sellaiselle henkilölle. Se on jotain niin käsittämätöntä, että se mykistää mut ihan täysin.

Ja vielä haluan sanoa tämän; vaikka en itse jaksanut aina olla yhteyksissä ystäviin - etenkään jokaiseen yksitellen (siksi annoin blogini osoitteen aika laajalle porukalle), niin silti oli ihanaa kuulla ja lukea muiden kuulumisia! En jaksanut puhelimessakaan juuri puhua, toivottavasti ymmärsitte. Blogi oli aika lailla elossa pitävä voima ja muistan erityisesti ne hetket, kun luin ihania blogeja, ihan tavallisista asioista; kävelylenkeistä, leikkokukista, uudesta mekosta, matkustamisesta ja sen sellaisesta. Ne todella ilahduttivat ja virkistivät!