Minä 5v sitten ja nyt

 

Blogeissa oli jossain vaiheessa sellainen haaste, jossa mietittiin miten sitä onkaan muuttunut viidessä vuodessa. Päätinpä siis tarttua aiheeseen ja miettiä asiaa omalta kohdaltani. Perinpohjin.

Viisi vuotta sitten, kesällä 2020 olin vielä edellisessä työpaikassa, mutta olin voinut huonosti siellä jo parisen vuotta, niin huonosti, että sain fyysisiä oireita joka työpäivä, jotka vain pahenivat ajan mittaan. Korona riehui tuona kesänä, mutta minulle se merkitsi uutta askelta; pääsin ensimmäistä kertaa eläissäni etätöihin ja voin heti paremmin. Olin 49-vuotias ja kokonainen elämä tuntui olevan vielä edessä! Siitä tilanteesta lähdetään nyt vertailemaan elämääni nykyhetkeen. 

• Vaihdoin siis alaa täydellisesti. Hyppäsin rohkean innostuneesti ihan uuteen maailmaan, enkä katunut. Prosessi vei pari vuotta, mutta selvin merkki siitä, että nyt on tehtävä jotain, oli se kun kuulin, että uusi projekti odottaa minua vanhassa paikassa ja panikoiduin välittömästi. Vatsa meni sekaisin ja kädet tärisi. Ei sinne, ei enää… silti menin vielä muutamaksi kuukaudeksi ja kaduin syvästi heti ensimmäisenä työpäivänä. Se oli vuoden -22 kevät ja elokuussa aloitin jo uudella alalla. Tämä muutos oli pakko tapahtua ja olen edelleen hiukan kitkerä kaikista huonoista kokemuksista vanhassa paikassa, jolle annoin kaikkeni 18 vuoden ajan. ”Talossa” olin ollut jo sitäkin ennen, mutta eri osastolla. Hyppelin näillä kahdella osastolla ja rakastin molempien työtehtäviä. Ilmapiiriä inhosin oikeastaan alusta loppuun, vaikkakin kauan minä yritin! Mutta sain minä sieltä myös paljon. Muutaman sydänystävän, huikeita kokemuksia ja uskomattomia tarinoita; vaikkapa se kun käsissäni oli yhtäkkiä radioaktiivista materiaalia. Työkaverit väistivät kauaksi, ne sankarilliset miehet, kun minä sinkoilin kantamuksineni ulos työtiloista. Tänään olen onneksi enemmän tasapainossa muistojeni kanssa, mutta aikaa se vielä vie.

• Viisi vuotta sitten tein kiltisti ja kyselemättä 8 tunnin päivää viitenä päivänä viikossa ja siihen päälle neljä tuntia bussimatkoja joka päivä. Jos nyt olisin saikun sijaan töissä, tekisin luultavasti töitä suunnilleen 14 tuntia viikossa. Mietin elämänarvoni uudelleen ja päätin, että elämä on muutakin kuin työ, joka imee sinusta kaiken. Jos vain voin vaikuttaa yhtään asiaan (ja monesti voi), niin en tee koskaan enää 8/5 työviikkoa! Mieluiten tekisin joko muutamaa tuntia päivittäin tai sitten täyttä päivää parina päivänä viikossa. Etätyö osoittautui myös hyvinkin minun heinikseni, eli olen hyvä kellottamaan itseäni, olemaan itseohjautuva ja pysymään omassa suunnitelmassani. Saan etätöiden rauhassa tehtyä todella paljon paremmin töitä kuin esimerkiksi avokonttorissa, joka onkin silkkaa painajaista. Eli elämänarvot ja työn määrä, se on iso muutos!

• Olen aina saanut monella mittarilla aivan surkeaa palkkaa (max brutto siellä 2150€ tietämillä ja sekin vain hetkittäin), mutta viisi vuotta sitten sain kuitenkin palkkaa, jolla elelin kivasti. Sen jälkeen tuloni on romahtaneet ja nyt saikulla olen tippunut alimmalle portaalle, eli 595€ peruspäivärahalle. Mutta tiedättekö mitä? Olen ollut hurjan paljon onnellisempi! Olen kokenut aikamoista köyhyyttä jo parikymppisenä, niin että lapseni luuli meidän olevan maailman köyhimpiä (!) mutta tiedän, ettei sellainen tapa. Minä pärjään. Vaikeampaa on niillä jolla on aina mennyt tosi hyvin ja yhtäkkiä tuleekin romahdus. Voi sentään. Minä en pelkää, he pelkäävät. Rahan arviointi uusiksi elämässä ja onnellisuuden mittaaminen ihan muilla keinoin, se se vasta on kuulkaa jotain!

• Olen oppinut viidessä vuodessa uusia asioita. Olen mm kohdannut ihmisiä, ollut humaani, opetellut täysin uusia taitoja, jotta voin auttaa läheisiä. Se on ollut kutkuttavaa ja todella palkitsevaa! En tarkoita ettenkö ennenkin olisi kohdannut ihmisiä, mutta nyt olen astunut siinä aivan uudelle tasolle. Se tuntuu niin hyvältä, että aion jatkaa sitä, mikäli minulle annetaan vielä aikaa. Syöpä on vähän kenkku kanssakulkija, kun ikinä ei tiedä ja minun ennusteeni ei ole parhaasta päästä. Mutta minusta tuntuu, että olen löytänyt yhden asian, joka minun pitikin löytää tässä elämässä.

• Yksi tosi tärkeä asia minulle on sukututkimus, on aina ollut. Siinä olen aktivoitunut viiden vuoden aikana valtavasti! Olen tutustunut hurjan moneen uuteen sukulaiseen, pitänyt yhteyttä, kyläillyt, koonnut tietoja, verkostoitunut, tehnyt yhteistyötä, suunnitelmia ja ryhtynyt kokoamaan tietoja kasaan, jonka voi joku päivä sujauttaa moneenkin käteen. Toki olen aina tutkinut, mutta nyt muutos tulee sisältäpäin ja turha himmailu ja ujous on heitetty romukoppaan!

• Viisi vuotta sitten en vielä ollut aloittanut remontointia omassa huoneistossani lapsuudenkodissa. Tietysti sairastaminen on vaikuttanut kolmen viimeisen kesän tekemisiin, mutta olen silti saanut aikaan mielestäni hyvin paljon. Olen maalannut kirkuvanoranssin wc:n valkoisella ja vaaleansinisellä. (Tosin remppamiehet kolhivat maalauksiani kaksi vuotta myöhemmin, joten korjausmaalaus on edessä.) Olen maalannut keittiön likaa valuvan muurin valkoisella. Olen maalannut rappukäytävän katon valkoisella ja seinät ’lemmikillä’. Portaat odottavat vuoroaan. Olen maalannut myös keittiön puolipaneelit suurimmalta osaltaan siniharmaalla. Vielä maalaamista riittää, tapetointia on edessä ja sitä sun tätä suunnitelmaa mielessä. Olen joka askeleella tyytyväisempi huoneiston ilmeeseen!

• Viidessä vuodessa olen tehnyt myös aivan uskomattoman paljon poistoja vaatteista, kirjoista, astioista ja esineistä! Sisään olen roudannut hyvin vähän mitään tilalle. Ja voin sanoa, että tässä vauhti vain kiihtyy; tällä viikolla olen poistamassa 5 vintagevaatetta, sillä ne eivät oikein nappaa enää. Oikeastaan tavara-ahdistus on asettunut taloksi, enkä niinkään enää nauti kirppistelyistä. Muistan toki miten mukavaa se oli, mutta enää en tunne mitään himoa raahata kotiini yhä uusia esineitä. Minun tavoitteeni on se, että vain helmet jäävät jäljelle, muu saa mennä! Tästä on tullut niin kevyt olo!

• Olen myös havahtunut pohdiskelemaan itseäni eri näkökulmasta ja huomannut, että olen aika pitkällä sekä ADD:n että autisminkirjon janalla. Se on ollut kiintoisaa ja avaavaa; nyt ymmärrän itseäni ja tiedän miten pääni toimii. Ymmärrän myös muita paremmin ja sekös on aina iso askel parempaan suuntaan!

• Olen lakannut lähes kokonaan jännittämästä, kuten hiljattain kerroinkin. Siis niitä ’suuria’ asioita elämässäni, joita olen raahannut kivien lailla perässäni. Sitä paitsi unohdin hiljattain laatimaltani listalta pari asiaa; kouluaikana jännitin aivan helvetisti ääneen lukemista! En tee sitä vieläkään mielelläni. Ja inhoan myös itseni esittelyä jossakin ihmeen harrastuspiireissä. Ne painajaismaiset sanat ’aloitetaan itsensä esittelyllä, kertokaa vähän ketä olette ja miksi olette täällä’! Siis mitä, eikö etunimen tokaisu voisi riittää?! Kuitenkin suuressa mittakaavassa ja kokonaisuudessaan olen helvetisti rennompi kuin koskaan! Mitä väliä sillä on, jännittääkö? Mitä väliä millään on? Kunhan on inhimillinen ja avoin ja koettaa olla hyvä kaikille. That’s it.

• Viisi vuotta sitten olin terve. Ainoastaan sappi oli kiskottu pois ja suonikohjut pullistelivat. Edes kolesterolilääkkeitä en vielä napsinut. Nyt se tuntuu hurjan neitseelliseltä, kun kaksi isoa syöpäleikkausta on takana ja toinen satsi sytoja on meneillään, enkä tule koskaan enää olemaan terve, tai entiselläni! Niin isoja juttuja on käyty läpi, että niistä ei enää palaudu, on vain asennettava kelkan suunta vähän eri kulmaan. Terveyden merkityksen tajuaa vasta kun sen menettää, ja se on niin totta!

• Olen laatinut Bucket-listan (’asioita joita vielä haluan tehdä tässä elämässä’) ja elänyt jo puolessa vuodessa haaveita enemmän todeksi kuin ehkä koko siihenastisen elämän aikana yhteensä! Tämä on ollut hitsin iso asia, ja tyhmää kyllä, ihan syövän ansiota. Kun ei tiedä paljonko on aikaa jäljellä, pitää ottaa kaikesta kaikki irti! Sanon kaikille, että mitä himmailet? Ota kaikesta kaikki irti!!

• Viisi vuotta sitten paksut hennatut hiukseni ulottuivat polvitaipeisiin ja kävin silloin tällöin kampaajalla loihdituttamassa mielikuvituksellisia kampauksia! Sitten sytot veivät hiukset ja sain uudet hiukan tummemmat ja kiharat hiukset. Sitten uudet sytot veivät hiukset jälleen ja nyt olen vaaleiden untuvieni kanssa lähes kalju. En oikein ole sisäistänyt sitä vielä itse, sillä välillä olen tarttumaisillani pinniin tai hiusrenksuun - kunnes muistan, että ai niin. Mutta hiukset kasvavat vielä takaisin!

• Vielä viisi vuotta sitten olin loputtoman kiltti. Kaikki käy, sopii sopii. Sellainen, jota vallankäyttäjä voi mielensä mukaan hyppyyttää, enkä minä edes itse tajunnut asiaa! Nyt olen kavahtanut takajaloilleni, eikä minua enää hyppyytetä. En ole enää kenenkään kynnysmatto, en enää suostu vain koska joku kinuaa, vetoaa, uhkailee, kieroilee. Olen löytänyt selkärankani ja todellakin pidän siitä kiinni! Tämä on uusimpia ja yksi parhaimpia asioita, joita minulle on tapahtunut. Tästedes minut nähdään vaikeana, itsekkäänä, itsepäisenä, loukkaavana ja monena muuna. Minä olen vain asettanut rajat. Ja se tuntuu kuulkaa aivan helvetin hyvältä!