Aurinkoa ja revontulia

 

Tuntuu, että eilen ehdin vaikka mitä! Fiilistelin täällä sisällä lapsuudenkodissa, olin ulkona ja katselin maisemaa historia kannalta, etsin maastosta torpan jäänteitä (en ole varma löysinkö peruskiviä), mietin onko esivanhemmat kaivaneet puronuomaa isommaksi, vai onko se luonnostaan sellainen yhdessä kohdassa, (he on voineet padota sitä ja saada aikaan pienen lammen - esimerkiksi pellavia tai myllyä varten -), kävin muutamia ihania keskusteluita, järjestelin vinttikomeroon tavaroita, jotka on täällä huoneissa tiellä (siellä komerossa olen viettänyt lapsena satoja tunteja Akuja selaillen, siskon vanhoja leluja ihastellen ja haaveillen yhtä hyvin sateessa kuin helteessäkin, niin että näen vieläkin unia siitä komerosta, joka on tosi iso, ei mikään koppi) ja lopuksi katsahdin taivaalle jossa näin elämäni upeimmat revontulet! Ne jatkui joka ilmansuuntaan tanssien voimakkaan vihreinä loimuina ja kesti ainakin kaksi tuntia! Mikä yöelämys!

Koska täällä on vähän viileää, pukeudun yöllä Tartosta ostettuihin pitkiin villasukkiin, silkkipyjamaan, pipoon, kaulahuiviin ja ranteenlämmittimiin ja sitten kömmin kahden täkin alle ja hyvin pärjää. Herään suht aikaisin, keitän murukahvit, kuuntelen Katri Helenaa, poltan Wood Wick -tuoksukynttilää, ja mietin kauppalistaa ja päivän seikkailuita. Tästä se päivä taas lähtee, eikä koskaan tiedä mitä kivaa tapahtuu ennen kuin taas kömpii täkkipinon alle. Aurinkokin paistaa niin kauniisti pilvettömältä taivaalta ja puut on jo enemmän keltaisia kuin vihreitä. Tämmöistä syksyä minä rakastan, vaikka syksy ei muuten olekaan suosikkivuodenaikani. 

Ai niin, yksi juttu vielä! En tiedä miten sokea olen ollut kun olen katsellut tätini vanhoja valokuvia, mutta eilen katsoin niitä jotenkin eri kuvakulmasta ja tajusin yhdistää kaksi kuvaa samaksi paikaksi. Olen nimittäin aina miettinyt millainen oli se mökki jossa isäni syntyi, ennen kuin samalle tontille rakennettiin uusi talo 1940-luvun lopulla. Ja kaiken aikaa se mökki on ollut silmien edessä niissä kuvissa! En vain jostain syystä ollut tunnistanut setiäni kuvissa aikaisemmin. Miten pöljää! Olen ryhtynyt nyt katsomaan kuvissa taustalla olevia asioita; puhelinpylväitä tien merkkinä, kaukaisia rakennuksia ja jopa löytänyt kuvista henkilöitä, jotka saa näkyviin vain kun suurentaa kuvan tabletilla suureksi. Wau. Mitä löytöjä!

Pirskahtelua

 

Pakkasaamu. Hyppäsin junaan koska matka suuntautuu taas lapsuudenkotiin. Tapaan katsella junan ikkunasta aina Tampereen vanhoja taloja ja miettiä millaisia asuntoja kussakin on. Mietin, onko montaakaan alkuperäiskuntoista helmeä jäljellä. Vaan Tampere on sitten kaunis aamuauringossa! Jospa joskus jaksaisi punnertautua aikaisin kameran kanssa heilumaan ympäri kaupunkia…

Muutenkin nyt on ihanaa kun kukaan ei vedä mattoa enää jalkojen alta sytojen muodossa. Tästä hetkestä kaikki on vain ylöspäin, parempaan, isompiin energioihin ja etenkin kohti haaveiden toteuttamista! Hyväntuulisuutta tulee myös siitä, että olen ratkaissut yhden sukuarvoituksen, jota olen miettinyt likipitäen 40 vuotta! Vitsit, se tuntuu hyvältä kun joku asia selviää, kun aivoista kuuluu ’naks’ ja kaikki valkenee! Ihan kuin olisi joku koodinmurtaja. Mähän nimesin itseni sukuMarpleksi jo pari kolme vuotta sitten, mutta nyt olen myös koodinmurtaja, varsinainen enigman murtaja, hah haa! Siinä tarvitaan 1/3 onnea ja 1/3 kokemusta sekä taitoa ja 1/3 päättelykykyä ja nokkeluutta. Tähdet oli nyt kohillaan ja kaikki nämä natsasi yhtä aikaa. Tämä liittyy Susannan sukuhaaraan, mutta ei suoraa häneen, vaan hänen poikansa perheeseen. Mutta siitä ehkä toiste tarkemmin.

Hauskaa on myös ollut lueskella perukirjoja 1800-luvulta. Olen totaalisen yllättynyt miten odottamattomia asioita jopa torpparin vaimot tai itsellislesket on omistaneet! Saati sitten joku paremmissa varoissa oleva. Siihen nähden arveluni Susannan tavaroista voi hyvinkin olla realistinen, ehkä jopa alimitoitettu. Yllättävää on mm se, miten paljon jokaisella on kirjoja! Siis enemmän kuin se yksi raamattu. Aikana, jolloin vaivoin osattiin lukea! On virsikirjaa, postillaa, uutta testamenttia ja muuta pääosin uskonnollista julkaisua. Aion tehdä postauksen perukirjoista jossain vaiheessa, koska ne on niin huikeita! Me jotenkin nykyaikana sorrutaan ajattelemaan, että silloin oli kaikki kurjaa, eikä köyhällä ollut mitään, mutta se on kyllä vähän huono ja epärealistinen kuvitelma! Olen tutkaillut vain talonpoikien ja vähäisemmän väen jäämistöjä ja silti olen aivan häikäistynyt. Vaikka minä kyllä osaan häikäistyä ylipäätään menneisyydestä aika tehokkaasti.

Nyt aion häikäistyä myös tästä kivasta tulevasta viikosta monta kertaa!

Susannasta enemmän

 

Olen täällä mökillä puuhatessa miettinyt sitä esiäitiä, Susannaa, josta kerroin. Hän oli syksyn lapsi, syntynyt syyskuussa. Elänyt lapsuutensa valloitussodan jaloissa, nähnyt paljon liian nuorena. En tiedä joutuiko hän väkivallan kohteeksi, mutta ainakin hänen elinyhteisössään suurimmalla osalla oli vainolaisten tappamia perheenjäseniä, fyysisiä vammoja, puhumattakaan henkisistä taakoista. Hän oli todennäköisesti asunut metsiin kyhätyissä pakopirteissä, soiden ja kallioiden keskellä, joita siellä metsissä on yhä.

Hän synnytti tietojen mukaan seitsemän lasta, keskimäärin joka toinen vuosi. Ensimmäisen vasta 28-vuotiaana ja viimeisen 43-vuotiaana. Se on varsin kohtuullinen määrä siihen aikaan; mitä vähemmän synnytyksiä, sitä vähemmän lapsivuodekuumetta ja siihen kuolemista. Kaksi lapsista hän joutuu hautaamaan pienenä. Toisen kaksiviikkoisena, heinäkuisena päivänä 1747 ja toisen puolivuotiaana pari vuotta myöhemmin. Lapsia kuoli paljon, mutta totta kai vanhemmat surivat niitä. Siinä kohdassa pappi tuli lohdun sanojen kanssa apuun; pienen on hyvä olla taivaassa. Kaksi lasta hän hautasi vähän vanhempana; Joosepin 19-vuotiaana, eräänä elokuisena päivänä, rintatautiin, joka voi merkitä esimerkiksi keuhkotautia tai astmaa, ja Annan 22-vuotiaana, juuri ennen joulua 1764. Se, että talon lapsista kolme elää aikuiseksi jatkaen sukua, on keskimääräistä vähemmän, mutta riittää. Susannan vanhin poika Juho perii tilan ja jatkaa sukua.

Mitä muuta voin saada irti Susannan elämästä? No ainakin voin miettiä millaisia tarvikkeita hän osti Vaasasta heidän käydessään markkinoilla. Vaikka pitäjässä oli yleensä vähintään yksi seppä, voitiin kaupungista toki ostaa metalliesineitä, esimerkiksi puukko, keritsimet (joita isoäitinikin vielä käytti saksien tilalla kaikessa), rautapata, kahvipannu (vaikka Susannan elinaikana kahvi ei vielä ollut rahvaalla yleinen juoma), tinalautanen jos halusi näyttää äveriäisyyttään - mutta jos oikein kukkoilutuulelle ryhtyi, niin hopeakannu! Tosin uudistilalla tuskin vielä 1700-luvulla oli varaa pröystäillä. 

Lasitavara oli myös harvinaista, muttei tavatonta. Oli lähinnä pulleamuotoisia viinapulloja, pieniä ryyppypikareita, pikkuruutuista ikkunalasia. Saviastioita ostettiin varmasti; vateja, kannuja, pulloja. Koruja oli vähän, mutta kihla- ja vihkisormukset olivat yleisesti käytössä. Kankaat tehtiin pääosin kotona, mutta saatettiin markkinoilta jotakin ostaakin; silkkihuivia, puuvillaa pikku palanen (sillä se oli harvinaisuus ja kallista), nokkoskangasta, villaista sarkaa ja hienompaa verkaa. Nyplättyä pitsiä. Nahkatuotteita kuten laukkuja tai kenkiä voitiin ostaa. Köyttä tarvittiin ja sitä varmasti ostettiinkin. Kynttilät olivat ylellisyyttä, mutta miksipä ei - vaikka niitä kyllä tehtiin myös itse. Suolaa ostettiin tietysti ja mahdollisesti joitakin mausteita, kuten pippuria. Lääkeaineista en tiedä, mutta on mahdollista, että markkinoilla on myyty rohtoja jo silloin. Tupakkaa ja liitupiippuja (siihen aikaan alettiin oikein kehottaa ihmisiä tupakan kasvatukseen ja polttoon, sillä uskottiin, että se on terveellistä ja jopa lapsille annettiin tupakkaa, ja imeväisille viinaa, sivumennen sanoen.) Raamattu tai katekismus on saatettu ostaa taloon hyvinkin varhain. 

Ehkä Susanna katsoisi listaani ällistyneenä, että mitä me noilla tehtäis, kun kaikki osataan tehdä itse tai saadaan omasta kylästä - tai sitten hän ajattelisi, että minkälaisina kerjäläisinä me heitä pidetään. Hyvin vaikea sanoa, kun en ole löytänyt Susannan perukirjaa. Työtä Susanna joutui puurtamaan paljon ja elämä oli muutenkin kuluttavaa. Ei ollut lääkäreitä, ruokaa sai, ellei kato vienyt viljaa, sairauksia oli paljon. Susannan elinaikana oli esimerkiksi ainakin yksi aivan erityisen kylmä talvi, jolloin Itämeri jäätyi ja ihmiset saattoivat kävellä Baltiasta Ruotsiin, siis myös Suomeen, koska olimme osa Ruotsia. Ruoka oli aika erilaista kuin nykyään; syötiin paljon puuroja, vellejä, viiliä, munia, kalaa, leipää, kaalia, naurista ja Susannan aikana jo vähitellen perunaakin. Lihaa syötiin toki, mutta ei jatkuvasti.

Kun Susanna kuolee tammikuussa 1783 vanhuuden raihnauteen, hän on 74-vuotias, ei siis mikään tosi vanha edes sen ajan mittapuulla, mutta elämän kuluttama. Voidaan ajatella, että sen ajan ihmisistä heikoimmat kuolivat jo vauvoina ja pikkulapsina, ja ne jotka elivät aikuiseksi, olivat keskimäärin vahvempia ja hyväkuntoisia. Jokapäiväinen elämä toi luonnostaan paljon liikuntaa ja ruoka oli aina luomua. Tosin vitamiineista oli talvisin puutetta ja kulkutaudeille ei voinut mitään. Eikä ruokaa ollut niin paljon kuin nykyihmisillä. Sohvalla ei (onneksi) voinut lojua, koska ei ollut olemassa sohvia, suolaa käytettiin viinan ja tupakan ohella aivan järkyttäviä määriä nykysuosituksiin verrattuna. Pienikin asia saattoi olla kuolemaksi; vilustuminen, haavan saaminen, hammassärky. Susanna selvisi synnytyksistä, nälästä, taudeista ja onnettomuuksista aika pitkän elämän kuitenkin. Uskon, että saan Susannasta vielä vähän lisääkin selville, mutta se vaatii arkistojen penkomista ja aikaa. Jos lukijoita kiinnostaa, kerron näitä juttuja mielelläni jatkossakin!

Joutsenen haukahdus sumuisella järvellä

 

Me tultiin poikkeuksellisesti mökille jo eilen torstaina ja nyt vietän täällä hiljaisen ja rauhallisen päivän, kun mies on töissä. Joutsen haukahtelee aamu-usvassa ja välillä varis raakkuu puiden yllä tai sorsa räpeltää vedessä. Lämpötila ulkona on näin aamutuimaan alle viis astetta.

Eilen oli ihana olla ruokakaupassa! Ensimmäistä kertaa ei tarvinnu yhtään miettiä mikä maistuu, vaan pystyi ostamaan kaikkea mieliteon mukaan. Ja kyllä sitä sitten tuli ostettuakin; kananreittä, timjamiperunoita, savulohisalaattia, grillikylkeä, luumuja, ananaskirsikkaa, kiiwimarjoja (tämän takia minäkin aikanaan ostin laikkuköynnöksen, vaikkei se vielä ole marjonutkaan), salmiakkia, juustonaksuja… mitä mättöä!

Äidyin myös muistelemaan lapsuuden grillibileitä, jotka vietettiin aina kotona, sillä meillä ei ollu mökkiä. Isä oli vahvasti sitä mieltä, että mökki on vain kerrostaloihmisiä varten, eikä ole mitään järkeä puurtaa kahdessa pihassa. Parasta millä isä halusi meitä hemmotella säästelemättä, oli isot rötäleet kasleria! Ja niitähän piisasi. Välillä sukulaisetkin naapurista tulivat kekkereille. Voi niitä aikoja! On se vähän eri nykyään, kun parhaana pidetään jotain laamanhiestä ja nokkosesta hierrettyä terveyspullaa. Jottei ilmasto ja verisuonet vaan räjähdä käsiin. Ei osata nauttia enää.

Ruokaa viime aikoina paljon miettineenä hoksasin muuten yks päivä pari asiaa. Ensinnäkin jos emme olisi päässeet 80-luvulta eteenpäin, meillä ei olisi sushia eikä wingsejä! Se olis kyllä jumalaton aukko ruokakulttuurissa! Mutta toisaalta sieltä raahatut ruoat ei ole enää samaa kuin sillon ennen. Miettikää nyt vaikka kotipizzaa; ei maistu samalta, eikä etenkään ole saman kokoinen! Mikä on tää surkee minipizza jota ne myy M-kokoisena? Ja suorastaan floppi on nää niitten uudet maut. Tai kebab; en ole vieläkään löytänyt 80-luvun veroisia kebabeja mistään! Ne soossit oli jumalaisia! Tai hampurilaiset; ne oli paljon simppelimpiä, ei mitään ’smash’ tai nyhtö-sitä ja tätä soosseineen. Ei, kun oli leveyssuunnassa ISO litteä leipä, siihen maistuva pihvi ja ehkä kananmuna, ananas ja juusto. Ja sitten sipulihakkelusta, kurkkusalaattia, sinappia, ketsuppia ja ehkä joku perusmajoneesi. Ne oli ihan sairaan hyviä! Mutta sellaisia ei enää saa mistään. Eikä ole muuten ribsitkään samanlaisia. En tiedä onko lihanleikkaajilla joku uus tapa leikata, mutta ne on ihan eri mallisia nykyään! Ei ole enää ohuita isoja kylkiluita, joiden alareunassa iso määrä hampaissa rouskuvia rustoja. Niitä mä kaipaan! Tämmöistä se on elämä, puolet kaikesta on kaipuuta jonnekin. Vaan on mulla nyt kaikki täällä oikein hyvin ja ryhdyn kohta keittelemään aamukahvia. Siitä se päivä hiljaisesti pyörähtää taas alulle.

Esiäidin tarina

 

Minä, jos kuka, osaan vajota menneisiin ja nyt olen haahuillut 1700-luvulla jo vankasti muutamia päiviä! Olen myös ryhtynyt kirjoittamaan auki erään esivanhempien perustaman talon tarinaa. Olen hoksannut itsekin monta asiaa, joita en ennen ole tajunnut. Esimerkiksi sen, että esiäitini on 6-vuotias, kun kasakat nappaavat naapuritalosta Jaakon helmikuussa 1714, pojan, jonka kanssa esiäiti on asunut samassa talossa koko pienen ikänsä. Jaakko on 13-vuotias, talon vanhin poika, tilan virallinen perillinen siis. En tiedä näkeekö esiäiti tapauksen, ehkä hän piilottelee jossakin? Entä jos Jaakko ei olisi lähtenyt käymään naapurissa, olisiko hän pelastunut? Vainolainen on raaka, käristää Jaakon isää tulella, jotta tämä paljastaisi tavaransa kätköt. Jaakon isä saa polttamisesta loppuiäkseen arvet ja vaivat. Julma polttaminen tapahtuu toisessa naapuritalossa, enkä voi kuin kuvitella, miten ihmiset ehkä hajaantuvat kauhuissaan sinne tänne. Taloista otetaan eläimet, kaikki irtain, ihmisiltä vaatteet päältä ja päälle päätteeksi hakataan ja kidutetaan niin paljon, että koko maakunta vammautuu fyysisesti ja henkisesti. Monet piileskelevät jatkossa pakosaunoilla syvällä metsissä, kallioluolissa ja isojen kivien päällä. Hävitystä ja kidutusta joudutaan kokemaan yhä uudelleen lähes 10 vuoden ajan.

Ilmajoen syntyneitten luetteloissa ensimmäisiä aviottomia lapsia on merkitty syntyneeksi kasakoiden raiskauksista loppuvuodesta 1714 ja monia alkuvuodesta 1715. Vuonna 1716 on nähtävissä lisää tapauksia. Monet naiset tosin tapetaan, tai raastetaan kasakoiden mukaan, eikä kaikkia tapauksia ole kaoottisen ajan myllerryksessä muutenkaan kirjattu.

Jaakko ja 688 muuta ihmistä viedään tästä maakunnasta Venäjälle, orjiksi, ehkä rakentajiksi Pietariin. Pietaria on alettu rakentaa 10 vuotta aikaisemmin ja lisävoimaa varmaan kaivataan. Osa vangeista kuolee matkalla, eikä valoa juuri ole näköpiirissä. Jaakko ei koskaan palaa perimään isiensä taloa, vai palaako? Ainakin joku joka väittää nimekseen Jaakko, saapuu alkuvuodesta 1737. Vanhemmat eivät tunnista Jaakkoa ja paljon hämäryyttä asiassa onkin. Kuolinvuoteellaan Jaakon isä tunnustaa, ettei koskaan tuntenut palannutta miestä pojakseen, mutta eräiden ihmisten painostuksesta päätyi tunnustamaan hänet lopulta. Minä sanoisin, että asiassa oli paljon hämäryyttä, eikä Jaakko ehkä kuitenkaan ollut muuta kuin tilaisuuteen tarttunut huijari, joka oli tuntenut aidon Jaakon jossakin rajan toisella puolen. Tästä voit lukea hiukan lisää Vale-Jaakon tarinasta. Ja tästä enemmän isovihasta.

Kuljetan esiäidin tarinaa eteenpäin, tutkin säätiloja 1700-luvulla, isojakokarttoja, papin muistopuheita, ynnä muuta kiintoisaa. Esiäidin lapsuudenkotiin tulee rengiksi 17-vuotias poika, joka iskee silmänsä esiäitiin. Esiäiti on 10 vuotta renkipoikaa vanhempi, mutta ilmeisesti se ei haittaa, koska pari heistä tulee. He menevät kiireesti naimisiin, sillä he saavat pojan lähes saman tien ja myöhemmin toisen, ja tyttärenkin, kunnes päättävät ryhtyä raivaamaan uudistilaa, jotta pääsevät toisten nurkista omaan tupaan. 1745 he aloittavat kahden muun nuoren parin kanssa raivaamaan omia tilojaan keskelle metsää, parin kilometrin päähän esiäidin lapsuudenkodista. Esiäidin vanha leskeksi jäänyt äitimuori on ehtinyt kuolla muutamaa vuotta aikaisemmin ja isä vielä aikaisemmin, mutta sukusiteet ovat tuohon aikaan vahvoja, mihin muuhun sitä turvautuisi? Esiäiti asuu ehkä ihan alkuun lasten kanssa kotitalossaan, kunnes oma tupa on pystyssä kunnollisesti. Sitä paitsi esiäiti on taas raskaana ja synnyttää ensimmäisenä uudisraiviokesänä toisen tyttären! Viimeisillään tai heti synnytyksen jälkeen ei voi keikkua rakentamassa taloa, miehet hoitakoon sen näin alkuun. Mutta komea siitä tulee, pikku hiljaa! Hiljaa mielessään esiäiti rukoilee varmasti monet kerrat, ettei omien lapsien kanssa joutuisi ikinä lähtemään pakosaunoille vainolaista piiloon. Eikä hän onneksi joutunutkaan.

Luulen, että esiäidin elämästä tulee hyvä, ainakin sen ajan mittapuulla. Hän elää 74-vuotiaaksi ja kuolee lopulta ”vanhuuteen”. Minä katselen samoja näkymiä ja kävelen samoja mantuja kuin esiäiti. Joskus, aika useinkin, pysähdyn miettimään millaista se mahtoi olla. Miltä hän näytti? Oliko hän lyhyt vai pitkä? Laiha vai pulska? Tumma, vaalea? Nauravainen? Tiukasti uskonnollinen vai lempeä ja rauhallinen? Millainen ääni hänellä oli? Olenko minä perinyt häneltä jonkun luonteenpiirteen tai jonkun fyysisen? Katseliko hänkin silmät kyynelissä kun kurjet lensivät etelään auroina talon yli? Pitikö hän kissoista vai koirista? Miten hän nimesi lehmänsä? Katseliko hän pakkasyönä revontulia? Rakastiko hänkin salaa kankaita ja ruokien makuja? Auringonläikkää lattialla? Ainakin hän käveli samalla tontilla, jolla minäkin olen monesti kävellyt, kiipesi samalle kalliolle, jonne minäkin olen usein kiivennyt, kulki saman puron yli, jonka yli minäkin olen kulkenut. Ehkä hänen henkensä joskus käy vielä samoilla mannuilla, vaikka tuskin tunnistaa montaakaan kohtaa. Taloa ei enää ole, näkymät ovat osittain muuttuneet ja uusia kummallisia taloja on ahdistavankin paljon.

Ai niin, hänen nimensä oli Susanna. Mietin sanottiinko häntä Sannaksi, vai ihan kirjaimellisesti Susannaksi…

Kimchihimo

 

Mun loppuviikko kului autuaassa kimchihimossa! Eilen oli pakko mennä markettiin (jossa jouduin taas turvautumaan pyörätuoliin) ostamaan mausteista korealaisittain hapatettua kiinankaalia. Pizzakin kävi kuvioissa, mutta ei ollut niin jumalaista kuin viimeksi. Popsin sitä neljänneksen lähinnä siksi, että viiden päivän hyvin vähäisen ruoan tuoma voimienmenetys tasapainottuisi. Ostin myös wingsejä, makaronilaatikkoa, niitä suolaisia olutmakkaroita, erilaisia sitruunalimsoja, mangorahkaa… ja koska ruokahalu ei ole vielä palautunut, suurin osa odottaa vielä jääkaapissa. Enkä vieläkään pystynyt huijaamaan ripulia, vaan se saapui mukavalle visiitille eilen joka tapauksessa. Mutta fakta on ainakin se, että tästä on suunta vain ylöspäin!

Sitä en ehkä ole muistanut mainita koskaan aiemmin, että iho menee mulla sytojen takia ihan oudoksi. Yhtäkkiä kasvoissa ja räpylöissä on sellainen ryynimäinen iho, joka varisee hankaamalla pois. Niin ku ois mannaryyneissä tepastellu. Wrlll, huis huis vaan, minä varisen ja varpaitten väleissä on kuin hiekkaa. Se kestää ehkä viikon, ehkä vähän kauemmin. Tosi outoa, eikä yhtään minua. Ei paljon auta, vaikka rasvaan räpylöitä päivittäin.

Ja tiesittekös, että lihakset surkastuu sytojen myötä? Vaikka näyttäisin kuinka pirteältä, en vaan jaksa juuri mitään. Ja kerta kerran jälkeen tilanne pahenee, eli nyt syksyllä olen jo aikamoinen raakki verrattuna alkukesän ekaan sytoaikaan.

Ennen syöpähoitojen rinnalle suositeltiin lepoa. Nyt on todettu, että jo diagnoosivaiheessa pitää aloittaa lihasharjoitteet! Minäpä kuulin siitä mutkan kautta vasta viime viikolla. No tokikaan en olis jaksanut heti leikkauksen jälkeen mitään treenatakaan, että on sillä vähän tapauskohtainenkin puolensa. Mutta nyt mun mieli alkaa vetää niin vesijumppaan, että ihan kohta matkustan vähintään kerran viikossa Treelle polskimaan. Jännä miten näistä asioista kuulee niin usein viiveellä. Missähän sitä tietoa taas pantataan? No, mun alkuviikko koostuu syömisen palauttamisesta päivien puuhiin ja hengityksen kuuntelemisesta. Luin siitä eilen ja se tuntui niin mukavalta, että ihan kuin mönkisi johonkin turvalliseen pesään, kun hengittää hitaasti ja syvään ja keskittyy vaan siihen hengittelyn ääneen hetkeksi. Paha maailma on jossain kaukana poissa.

Oireiden ohittelua, sukututkimusta…

 

Neljäs päivä viimeisestä sytosta. Olen laskenut, että tämä on suunnilleen yhdeksänneksi viimeinen oirepäivä. Sitten pitäisi kaiken olla ohitse! Ruokahalu on kaikonnut jälleen, väsymys tullut, unettomuus öisin, hipaisevat luusäryt. Mutta ei se mitään, päivä kuluu toisensa perästä ja vähitellen kaikki helpottaa.

Olen katsellut televisiosta ’Talot huokuvat historiaa’, lukenut sekalaisia kirjoja, tutkinut lapsuudenkodin naapuruston vanhojen talojen historiaa ja sukujuurianikin. Päässä on suunnitelmia, mutta vielä ei ole jaksamista. Konttori etenee pienin rippusin; jonain päivänä käyn läpi muutamia peltipurkkeja, toisena isän palkintoja tai jotakin muuta. Olen ryhtynyt käyttämään isän palkintolusikoita ja pohtinut minkä pokaalin laittaisin hyllylle. Enimmäkseen palkinnot on saatu 1950-luvulla. Lapsuudenkodissa niitä pidettiin lasivitriinissä ja kiillotettiin joka jouluksi. Osa lusikoista oli rasiassa keittiön yläkaapissa, eikä niitä oikeastaan koskaan käytetty. Mutta minä haluan murtaa sellaisen tavan ja käyttää niitä. Muistaa joka kerta käyttäessäni, miten paljon urheilu hänelle merkitsi. Miten paljon iloa ja ylpeyttä se toi. Kunnioittaa häntä ja sitä muistoa.

Päivät soljuvat nyt sisällä, sillä ulkona sataa melkein joka päivä moneen kertaan, enkä jaksa möyriä vielä puutarhan syyspuuhissa. Toivon, että jaksan ennen lumen tuloa kuitenkin. Viimeksi lapsuudenkodissa käydessäni kaaputin ikkunanpokia ja sudin niihin kuullotetta, joka imeytyy puuhun syvälle ja suojaa märältä. Mutta sen seurauksena oikea käsi ärtyi jälleen. Se käsi, jonka jänne oli tulehtunut suurimman osan viime vuotta ja johon sain vuosi sitten kortisonipiikin. Ihan pientä tuntemusta kädessä on ollut välillä kevään ja kesän mittaan, mutta nyt pidän kädessä rannetukea, ettei kortisonipiikkiin tarvitse enää mennä. En ole syönyt Letroja lähes viiteen kuukauteen, mutta käsi ei ole aivan priima silti. Täytyy varoa tekemisiään näköjään yhä.

Tänään valmistaudun mökkiviikonloppuun. Siellä voin levätä sydämeni kyllyydestä! Ruokien miettiminen on ehkä suurin asia juuri nyt; en tiedä mikä maistuu, mutta jotain pitäisi syödä. Vähän ärsyttävää käydä tämä sama läpi yhä uudelleen ja todeta, että eri ruoat maistuu tai ei maistu, kuin viimeksi. Se on hakemista ja etsimistä, mutta koetan olla täyttämättä jääkaappia sellaisella, joka lentää sitten kompostiin, kun ei maistukaan. Ehkä onnistun tällä kertaa paremmin.

6. ja viimeinen syto ohi!

 

Näin nopeasti se aika sitten meni, vaikka toukokuussa tuntui ikuisuudelta odottaa syyskuun puoliväliä ja olin ekan syton jälkeen jo vähällä luovuttaakin! Onneksi en, sillä oireet oli jollain lailla helpompia kuin edelliskerralla, syksyllä -23. Mielialakin oli ihan toinen; ei itkuinen ja lohduton ja järkyttynyt ja pelokas.

Multa useiten kysytään, että onko ne sytot tehonnu. Sitähän ei voi tietää. Veriarvojen syöpäantigeenit on toki laskeneet, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö syöpä vaanisi silti jossakin. Kuten viimeksi kävi. Sen näkee noin kolmen- viiden vuoden sisällä sitten.

Nyt odotan vielä veriarvoja, TT-kuvausta, syöpälääkärikäyntiä ja uusia lääkkeitä. Pientä jännitystä niiden suhteen, mutta niihin on onneksi kolmisen viikkoa, niin että saan toipua näistä oireista ja huilahtaa vähän. Saan myös sitten ruveta kulkemaan rennommin ihmisten ilmoilla, joka on kyllä ihanaa!

Mutta nyt tämä päivä mukaan lukien on vielä noin 11 päivää oirehtimista, joka on vaan kahlattava läpi. Pitäis ehkä väsätä joku aamukampa. Tämä on niin positiivista, että voin nauraa näille päiville,  että oletpas viimeinen! Mahtavaa!!

Selittämättömiä juttuja

 

Mulla on outo kyky, taikka outoja kokemuksia eräästä asiasta. Nimittäin silloin tällöin, kun kuljen pyörällä tai kävellen pimeällä katuvalojen ohi, yksi niistä sammuu kohdalla. Kiinnitin tähän huomiota jo teininä, kun pyöräilin perjantai-iltaisin kylille. Monta kertaa yks tietty lamppu sammui juuri kun olin siitä parin metrin päässä tai ihan kohdalla. Ihmettelin asiaa kun se alkoi toistua ja aloin tarkkailla tilannetta. Jos mun edellä vaikkapa 50m päässä ajoi joku, niin lamppu ei koskaan sammunut hänen kohdallaan, vaan vasta kun minä tulin kohdalle. Sitten aloin katsoa taakseni. Lamppu yleensä syttyi uudelleen, kun olin ajanut muutaman kymmenen metriä eteenpäin. Ja jos mun perässä kauempana ajoi joku, niin lamppu paloi ihan normaalisti hänen kohdallaan. Se lamppu siis reagoi aina vain mun ohi ajamiseen, ei kehenkään muuhun. Ajoin ihan tavallisesti, en röykyyttänyt pyörää, huudattanut musiikkia tai tehnyt mitään poikkeavaa. Siinä oli asfalttia, joten maa ei tärissyt ohi ajaessa, enkä käynyt potkimassa lyhtypylvästä (kuten netissä jotkut ehdottaa syyksi tälle ilmiölle.)

Teini-iän jälkeen tuli monen kymmenen vuoden tauko tähän, ehkä koska en kulkenut pimeällä juurikaan. Kolmisen vuotta sitten, kun kävelin lapsuudenmaisemissa eräällä asuntoalueella talvella yöaikaan, eräs lamppu sammui kohdallani. Kun olin kävellyt eteenpäin ja katsoin taakseni, se paloi taas normaalisti, eli valo ei värissyt tai näyttänyt mitään merkkejä siitä, että lamppu tai sen kytkentä on heikko. Pari vuotta sitten kävelin ystävän kanssa lapsuuden kotitalon tiellä ja kerroin hänelle sattumalta tästä jutusta, kun meidän kohdalla sammui yksi lamppu. Me jäätiin siihen kotitalon pihatielle juttelemaan ja nähtiin, kun lamppu syttyi jonkun ajan päästä ja paloi taas ihan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Nyt viikonloppuna, kun ajoimme miehen kanssa kyläpaikasta takaisin Wiurilaan, yksi matkan alkupään lampuista sammui kohdallani. Mies oli ajanut sen alta hiukan ennen, eikä se reagoinut kuinkaan. Tällä kertaa pyörälläajo oli pimeän tien takia niin haastavaa, etten kääntynyt katsomaan syttyykö lamppu vielä uudelleen.

Olen googletellut tätä ilmiötä ja muutamat ihmiset ihmettelevät tätä keskustelupalstoilla. Moni ei usko koko juttua ja jotkut sanoo, että se on sattumaa. Jotkut taas on sitä mieltä, että lamppu vain luonnollisesti tuli ikänsä päähän (ai aina juuri sillä hetkellä, kun minä olen kohdalla? Ja fressaantuu sitten kun olen kauempana? Tosi luonnollista joo…). Eilen keksin googlettaa tätä englanniksi ja sieltähän löytyy paljonkin keskustelua aiheesta. Ilmeisesti tämä on harvinainen, mutta tieteellisesti todistamaton ilmiö, jota kutsutaan SLIksi, eli minä olen SLIder. (SLI = Street Light Interference phenomenon). Olis ihan hiton kiva tietää, mistä tässä on kyse. Mun lapsella on samaa kokemusta, sekä eräällä serkulla. Me olemme kaikki hyvin herkkiä reagoimaan ja tuntemaan asioita. Mutta onko se selitys? Mehän tässä emme reagoi, vaan se penteleen lamppu! Onko lamppu siis myös herkkä, heh heh.

En ole tästä koskaan uskaltanut mainita lääkärille tai psykologille tai muille vastaaville, ettei ne kirjoita mun tietoihin, että potilas kokee harhoja ja elää valhemaailmassa. Vähän sellainen olo kuin olisi noita jossain menneessä ajassa ja pitäisi koettaa tekeytyä normaaliksi. En ole sekaisin, en edes koe, että noina lamppuhetkinä olisin minkään tunnekuohun, innostuksen, stressin sen paremmin kuin vihan tai vitutuksenkaan vallassa. Ihan vaan olen ja se tapahtuu yleensä odottamatta, kun en edes muista koko asian olemassaoloa. Tämä ’kyky’ niputetaan usein monenlaisiin muihin sähkölaitteitten temppuilemisiin, eli netissä porukka kertoo miten kännykän akut tyhjenee hyvin nopeasti, kännykät hajoo normaalia nopeammin ja niin edelleen. Mulla tähän ei liity mitään muuta sähkölaitejuttua, vain tämä lamppu. Olen varmaan jotenkin light SLIder. 

Mutta olispa ihan hitsin kiva kuulla jos jollain muullakin on samoja kokemuksia! Tänne voi kommentoida nimettömänä. On hassua, että jos tämmöistä tapahtuu kuitenkin aika monelle, niin se vain kielletään, ettei tuollaista ole, sinä kuvittelet vaan! Ja etenkin, ettei kukaan ala tutkia asiaa! Vai pitääkö mun ryhtyä kuvaamaan mun iltalenkkejä?! Ja loppuun sanon vielä sen, että mua ei pelota noina hetkinä ollenkaan. Katon vaan neutraalisti että jaaha, taas tää juttu. 

Paluu Wiurilaan

 

Viime vuoden toukokuussa kävimme Wiurilassa ja nyt palasimme yöpymään tähän ihastuttavaan aateliskartanoon. Oikeastaan huoneet (joita on neljä) sijaitsevat vanhassa tallissa, eivät päärakennuksessa, mutta samassa pihapiirissä kuitenkin. Täällä on todella rauhallista ja jos tykkää golfata, tämä on varsinainen taivas. Meillä oli sähköpyörät mukana, jotta pääsimme sujahtamaan lähistöllä asuvan kaveripariskunnan luo grillibileisiin ja iltapimeällä takaisin. Takaisintulo olikin hyvin haastavaa, sillä tien joka osuudella ei ollutkaan katuvaloja, eivätkä pyörien lamput syttyneet. Olimme unohtaneet ladata ne. Isommitta vaurioitta selvisimme kuitenkin!

Kivoja asioita

 

Nyt on jotenkin hirveän kevyt ja hyväntuulinen fiilis! Ensinnäkin alkuviikon käynti lapsuudenmaisemissa oli oikein kiva ja latasi taas akkuja. Sitten olen myös pitkästä aikaa tehnyt sukututkimusta ja eräs vuosikymmenien ihmettelyn aihe alkaa selkiytyä. Mä suunnittelen, että tekisin jonkun ison kaavion seinälle, joka helpottaisi sitä spaghettilautasen näköistä sekasotkua, joka tulee siitä, miten ihmiset on menneet ristiin rastiin naimisiin samoihin taloihin sukupolvesta toiseen. Kirjoittaisin eri paperilapuille jokaisen ihmisen nimen ja liimaisin niihin punaisen tai sinisen (sen mukaan onko hän nainen tai mies) villalangan, jonka vetäisin hänen lapsuudenkodista, jotta näen mistä talosta hän on muuttanut ja minne asettunut. Sekin vois olla kyllä aika spaghettimöykky, mutta helpommin tajuttavissa silmien edessä konkreettisena teoksena kuin pään sisällä.

Tajusin myös vihdoin (ehkä kolmen vuoden jälkeen), että mun puhelinlasku on hitsin iso, kun puhelimesta maksan noin 29€ pakettia kuukaudessa ja tabletista erikseen noin 32€ kuussa (plus melkein 5€ paperilakusta). Nyt sain kilpailutettua liittymän ja uus hinta tulee oleen suunnilleen 40€ vähemmän kuukaudessa! Aivan mahtavaa! En viitsi edes ajatella paljonko olen maksanut turhaa tässä kolmen vuoden aikana. Nyt on katse eteenpäin!

Kävin eilen myös verikokeissa. Yllätyin, että natriumarvo oli ok. Ehkä se kertoo siitä, että mun munuaiset ja maksa ym sisäelimet toimii vielä. Syöpäantigeeni oli myös laskenut, josta olen hirveän iloinen! Vielä se ei ollut viitteissä, mutta melko lähellä kuitenkin. Ja sitten tietysti se isoin ilon aihe on ensi viikon viimeinen sytostaattikerta! Helpotus ja onnentunne on aikamoinen.

Sohvan uusi ilme

 

Lapsuudenkodissa mulla on tädin 70-luvulla ostama sohva, joka on kyllä laadukas ja hyvä, mutta jonka värimaailma ei välttämättä osu aivan täysin mun mieleen. Pohdin, että ostaisinko siihen uudet tyynyt… ei. No ompelisinko tyynyihin uudet päällykset… ei. Heittäisinkö sohvan päälle vaan kankaan… ehkä. Ja sitten sain loistoidean; miksi en heittäisi sohvan päälle yksinkertaisesti vanhaa virkattua päiväpeitettä! Se natsaa, sohvan vanha seitkytlukulainen värimaailma ei enää paista läpi repien sielua kappaleiksi ja muutenkin virkatusta päiväpeitteestä tulee kivasti mummolamainen fiilis, johon pyrinkin täällä.

Sohvalle sopii myös vanha ruusukuvioinen ristipistotyö.

Ja sohvapöydälle vanha vihertäväsävyinen damastiliina.

Pöydällä on mamman vanha sininen Nanny Stillin Grapponia-lasikulho, joka sekin on kuin istutettu sohvan ja pöydän tunnelmaan.

Ja kun Etelä-Pohjanmaalla kerran ollaan, pitää latomaisemaa olla myös sisätiloissa.

Äitiltä peritty Nuutajärven Pioni-tarjoilulautanen toimii tällä kertaa kynttilälyhtyjen alustana.

En ole (vielä) hurahtanut keräämään joka värisävyä Iittalan ’Kivi’ kynttilälyhtyjä. Muutama riittää.

Hirveen turhauttavaa!

 

Nyt oon ihmetellyt terveellistä ruokavaliota netin monilta sivustoilta ja ahdistunut ja ärtynyt ihan sikana. Ensinnäkin en ole näköjään osannut syödä lainkaan terveellisesti! Jopa tonnikala vedessä (jota luulin todellakin terveelliseksi, koska se on kalaa ja etenkin vähärasvaista kalaa) on epäterveellistä, koska siinä on paljon suolaa (1g/100g). Että mitä hittoa?! Käytännössä näyttää siltä, että koko mun elämä menee uusiksi, jos alan poistaa ruokavaliostani vaarallista suolaa, sokeria ja rasvaa. Paskat miten tylsä juttu! Samalla ihmettelen, että kas kun en ole saanu aivoinfarktia jo 20 vuotta sitten. Potkin itteeni nilkkaan kaikista epäterveellisistä valinnoistani ja samalla inhoan kaikkea ultraterveellistä. Kuinkahan tästä oikein selvitään eteenpäin? 

Tykkään hirveesti esim savukalasta, harmaasuolatusta joulukinkusta, metukasta, oliiveista, suolakurkuista,  sinihomejuustosta, juustoista ylipäätään, leikkeleistä ylipäätään, hapankorpuista (joka onkin järkytys, sillä ne vasta suolaisia on!! 1,4g/100g!), pekonista, pizzoista, wingseistä, suolaisista piirakoista… ihan hirveen turhauttavaa, että kaikki pitää nyt miettiä uusiksi! Varsinkaan nyt sytoaikana, mutta muutenkaan en ole kauhean reipas tekemään ruokaa nykyään, vaikka mulla niitä keittokirjoja onkin sadoittain. Ainut keino välttää suolaa, on tehdä ruoka alusta asti.

Ainut lohtu on se, että tykkään myös raikkaista asioista, kuten salaateista, vihannesten dippailusta, smoothieista. Niihin on pakko nojautua nyt enemmän. Ja tykkään mä tehdä sosekeittoja ja kropsua, silloin kun innostun vähän ite tekemään ruokaa.

Mutta miettikää nyt, kun mun suosikki on esim hapankorppu (suolaa 1,4g/100g), jonka päälle levitän voimakassuolaista oivariinia (2,1g/100g), ja siihen mieluiten jotain kermajuustoa (n.1,3g/100g) ja päälle tursotan paksun kerroksen mätitahnaa (6,3g/100g)… eli sillä tavalla mun elämä pitää katsoa ihan uusiksi ja kun mä en ole sellainen kerrasta uusiksi-tyyppi, niin tämä tuntuu samalta kuin katselisin kauheaa kaaosta ja miettisin voimattomana, että mistä aloittaa. Suolan saantisuositushan on alle 5g/vrk ja kun suuri osa suolasta on piilosuolana kaikessa (leivissä, kastikkeissa, hemmetti ihan joka paikassa!) niin onhan se vaikeaa, suorastaan kuin taistelisi jotain salaliittoa vastaan! Suomessa miehet käyttää kuitenkin suolaa keskimäärin 9,5g/vrk ja naiset 6,9g/vrk. (Suolan vähimmäissaantisuositus on 1,5g/vrk.) Nämä tuntuu pieniltä luvuilta, mutta kun ajattelee paljonko siitä kertyy vuodessa, niin - no en uskalla edes ajatella. Ja että mitä se sitten aiheuttaa kropalle, niin huh.

Sitä paitsi mulla on suvussa molemmilla puolilla paljon ongelmia sydän- ja verisuonitautien kanssa! Itsekin oon jo muutaman vuoden popsinu kolesterolilääkkeitä ja pari vuotta verenpainelääkkeitä. Lääkäri kyllä on ehkä joskus sanonut, että suolan määrää pitäisi vähentää, (siis jossain sivulaiseessa, kun on ollu puhetta siitä, että miten verenpainetta ylipäätään voi hoitaa itse - ei hän ole tiennyt mun syömisistä), ja mun suvussa etenkin isän puolen sukulaisilla, on paljon muistisairautta - myös sitä verisuonista johtuvaa vaskulaarista - ja kaiken huipuksi mun äiti kuoli aivoinfarktiin. Ja se onkin mulla tässä nyt vahvana kannustimena, sillä en halua itselleni samaa kohtaloa. Siinä ei välttämättä siis kuole kerrasta noin vaan naps, vaan jää ehkä pitkiksikin ajoiksi sairaalaan ilman että pystyy liikkumaan juuri yhtään tai puhumaan enää koskaan. Se on mulle ainakin hirveä pelote!

Ja nyt mua ärsyttää etenkin se, kun aina toitotetaan että älkää syökö paljon suolaa, mutta mikä on paljon, niin siitä mulla ei ole ollut aavistustakaan, ennen eilistä! Olen aina luullut että ’paljon’ on sitä kun hölvää suolaa vielä lautasellekin ja syö metukkaa kilokaupalla päivässä tai kahmii iltakaudet sipsejä ja rouskii salmiakkia. Itse asiassa nyt oon käsittänyt, että suolan voi jättää pois tai tosi vähälle ruoanlaitossa ja sitten hiukan ripauttaa sitä lautaselle, niin sillä pääsee parempiin tuloksiin; ei tule piilosuolaa ja se ruoka maistuu silti ihan yhtä sopivalle kuin ennenkin. Siis suolaa vähemmän, makua enemmän. Mutta avainkysymys tässä kaikessa on, että mikä on käytännössä paljon suolaa?! Se jää yleensä hämärän peittoon, ellei sitten itse ala tutkia asiaa, kuten minä nyt.

Samalla päässä takoo ajatus siitä, että suolan käyttöä ei voi jättää kokonaan poiskaan. Suolan vajeeseen eli hyponatremiaan, voi sairastua jos syö suolaa hyvin vähän ja sen lisäksi juo vettä useita litroja päivässä, tai jos kärsii vaikeasta sydän- tai munuaissairaudesta, jolloin elimistö ei toimi kuin pitäisi. Tunnen ihmisen, joka vajosi hyponatremiaan salakavalasti juomalla liikaa ja jättämällä suolan lähes kokonaan pois (koska hän oli lukenut, että se on terveellistä), mutta hän ei kärsinyt sydän- eikä munuaissairaudesta. Hän ei tajunnut itse, että mitään on vialla, mutta hänen liikkeensä hidastuivat ja ajatus ja puhe alkoi hidastua. Jos ulkopuolinen ei olisi huomannut tilannetta ja toimittanut häntä sairaalaan ja hän olisi ollut yksin vielä vaikka muutaman vuorokauden, hän olisi saanut vähintään pysyvän aivovamman tai jopa kuollut. Siksi tämäkin puoli asiasta pitää tiedostaa.

Voi olla, että kauppakäynneistä tulee pieniä kriisimatkoja lähiaikoina ja mua väsyttää ja turhauttaa ja suututtaa jo valmiiksi. Oon yhtä aikaa ärsyyntynyt itseeni ja siihen nurkan takaa singahtelevaan nuttura kireällä olevaan tanttaan, joka kuiskii mun korviin kaikesta vaarallisesta. Kerron jatkossa kuinka selviydyin hänestä, vai kuristinko koko tyypin jo seuraavalla kauppareissulla.

 

Kauhistuin suolankäyttöäni

 

Ryhdyin tässä yks päivä oikein miettimään omaa suolan kulutustani. Tulin siihen tulokseen, että oon aina ollu aikamoinen suolahiiri, siis ihan pikkulapsena jo. Yritin jopa googletella, että onko olemassa sellaista asiaa kun suolariippuvuus, mutta siitä ollaan kahta mieltä, vielä enemmän kyseenalaistaen kuin sokeririippuvuuden. Mutta ilmeisesti sellainen kuitenkin joidenkin tutkijoiden mukaan on olemassa. No, en nyt sano, että olen suolariippuvainen, mutta sokerin suhteen olen kyllä ollut ja se riippuvuus aletaan jo yleisemminkin myöntää olevan olemassa.

Alkuvuodesta aloin irtautua energiajuomista, joita olin vetänyt enemmän tai vähemmän 20 vuotta. Lopullinen niitti oli, kun tulin toukokuussa sairaalasta ja maistoin jääkaapissa jemmassa ollutta energiajuomaa ja totesin sen maistuvan myrkyltä. Sen jälkeen en ole ostanut ainuttakaan tölkkiä tai pulloa energiajuomaa ja pystyn kaupassakin ohittamaan ne hyllyt ihan rauhallisesti ilman mielitekoja. Uskon siis kykyihini irtautua riippuvuuksista ja tottumuksista, kunhan vain saan perusteltua asian itselleni hyvin.

Sokeriin en hirveästi koe enää olevani koukussa. Tosin tässä sytoruljanssissa juon aika paljon limsoja, joka voi hämätä sokerin saantia; kun luulen, että en käytä paljon sokeria, koska en mussuta karkkia koko ajan, niin limsoista salakavalasti saankin sitä yli äyräiden. Mun pitää siis ryhtyä asettamaan itselleni rajoja. Joillakin ei toimi hiljalleen vähentäminen, mulla taas ei oikein toimi kerrasta poikki-meininki. Mieluummin vähentelemällä huijaan itseäni eroon sokerista.

Sama pätee suolaan. Muistan jo reilusti alle kouluikäisenä ruokapöydässä hyvinkin usein kastaneeni vaikkapa kanaa suoraa suolakippoon ja rouskineeni sitten sitä suolalla kuorrutettua ruokaa nautinnollisesti. Näin jälkikäteen on outo ajatella, että vanhemmat antoi mun tehdä niin. Joka tapauksessa siitä lähtien oon tykänny suolaisesta ruoasta tosi paljon. Jos multa nyt kysyttäis, että valitsisinko loppuelämäksi sen, että saan syödä suklaata vai salmiakkia (mutta en molempia), niin miettimättä valitsisin salmiakin.

No ja miksi suolaa ei sitten kannattais rouskia kilokaupalla? Googletin viikonloppuna mielenkiinnosta, että mitä konkreettisia haittoja runsaalla suolankäytöllä on ja sain kyllä selkeen motivaation muuttaa kurssia! Suola aiheuttaa turvotusta, verenpaineen nousua, ylimääräistä rasitusta verisuonille, munuaisille, sydämelle ja aivoille. Runsas suolankäyttö altistaa kalsiumin vajeen takia osteoporoosille. Se lisää myös mahasyövän riskiä (!!),  aivoinfarktin riskiä, munuaisten vajaatoimintaa, verisuonten kovettumista, pahentaa astmaoireita ja välillisesti altistaa muistisairauksille (verisuoniperäinen eli vaskulaarinen muistisairaus.) Jotkut yhdistävät myös muistiongelmat ja aivosumun suolan liikakäyttöön.

Tässä tulikin jo tosi paljon uusia asioita (koska en ole ikinä varsinaisesti tutkinut suolan haittoja) ja monta erityisen pelottavaa juttua, joita haluan todellakin välttää. Tämän jälkeen ei ole vaikea miettiä, miten edetä tästä eteenpäin. Tarkemmin ajatellen taidan saada suolaa ihan hitosti liikaa ja nyt on pysähdyksen paikka. Mutta toisaalta täytyy myös olla tarkkana, ettei vesipulloineen johda itseään toiseen ääripäähän, natriumvajeeseen.

Tähän loppuun vielä pari linkkiä aiheesta.

Aivoliitto

Ruokavirasto

Valio

Lauantain harmoniaa

 

Yö veneessä meni hyvin. Rauhallisen aamupalan jälkeen lähdimme ajalemaan ’joelle’ kohti Alvettulaa. No pizzaahan meidän piti mennä syömään sinne kyläkaupalle, mutta eikös juuri meidän tuuriin sopivasti se oli just tämän päivän kiinni yksityistilaisuuden vuoksi. No niinpä tietysti. Onneksi tajusimme tämän vähän ennen, kuin olisimme olleet kuola valuen roikkumassa ovenkahvassa.

Joella ihastelin tätä uimakoppia ja vanhaa rantasaunaa.

Eipä meillä paljon ollut muita vaihtoehtoja, kuin ajella Vihavuoden kahvilalle, jonka laiturin äärellä ällistelin säyneparvea! Jos katsotte tarkkaan, siellä ne kalat on. Paljon ja isoja. Sorsa ui säyneiden selässä ja kurkisteli välillä varpaisiinsa, että kuka kutittaa.

Okei, lainaan mieheltä kuvaa ja näytän millaisia kuvia kunnon kännykkäkameralla saa aikaiseksi. Säyneparvi, joka ei pelännyt mitään!

Vielä on kesäistä, ainakin hiukan. Niin kaunis kuin tuo kukka onkin, se on itse saatanan rehuja. Älä siis erehdy istuttamaan sitä puutarhaasi! Nimim. kokemusta on. Kyseessähän on siis Karhunköynnös.

Muistan lukeneeni, että ’Vihavuosi’ olisi ollut alun perin Vihavuoksi, vihainen vuo. Aika vihaiselta se vaikuttikin.

Vihavuoden kahvilan vieressä on myös myllymuseo, jota piti tietysti kuvata joka puolelta.

Joskus noiden hirsitupien välistä on päässyt kulkemaan läpi, sitä sanottiin ’läpikäytäväksi’.

Asuapa tässä! Kökkisin joka päivä ulkona ällistelemässä näkymiä sisälle ja ulos.

Koska emme päässeet sisälle, tyydyimme kurkkimaan ikkunoista.

Museoiden elävöitys kukilla on ihana juttu!

Joskus joku kukka on vaan itsekseen löytänyt täydellisen paikan!

Se mikä ennen oli paremmin, oli muotoilu! Jokainen pienikin juttu tehtiin kauniiksi!

Vaan tämäpä onkin yksityinen tupa. Ei siis sen ikkunoista tirkistelemään.

No ihan vähän voi tätäkin kai kuvata.

Harmaissa seinissä ja pikkuruutuisissa ikkunoissa on viehätystä!

Suomessa vesimyllyt yleistyivät 1300-luvulta lähtien. Sitä ennen jauhot punnerrettiin käsikivillä.

Tämä uusi kukkavillitys on kaunista! Minun lapsuudessa oli kyllä vielä ihan niitä oikeita niittyjäkin. Taukoa tässä kukkahässäkässä on ollut muutaman kymmenen vuotta.

Auringon lämmittämä hirsiseinä kutsuu nojailemaan vaikka kahvikupposen kanssa.

Punnitsen aina silloin tällöin, että asuisinko näin alkeellisesti ja vastaus on aina, että asuisin!

Paluumatkalla onnistuimme vielä bongaamaan joutsenperheenkin.