Käyttäytymisestä museossa

 

Nyt on kuohuntaa siitä, kun museokävijät (olkoot sitten lapsia, nuoria tai aikuisia) juoksentelee ja kailottaa  museoissa miten sattuu. Juokseminen muutenkin missä tahansa sisätiloissa on arveluttavaa, sillä koskaan ei voi tietää kuka käännähtää eteen (vanhus, raskaana oleva, sairas - tai ihan vaan terve tavallinen ihminen) ja kaatuu juoksijan törmäyksestä ja pahimmassa tapauksessa kuolee lyödessään päänsä kivilattiaan. Sama pätee ulkona, mutta siellä juokseminen on todennäköisempää ja sitä osaa useimmiten vähän varoa. Mutta sisällä ei kenenkään pitäisi juosta. Mä oon tässä syöpävuosinani ihmetelly aika monta kertaa sitä, miten vanhemmat antaa lasten juosta kovaa vauhtia missä vaan, (jopa sairaaloissa!) koska itsekin välillä hyvin heikkokuntoisena olisin varmuudella kaatunut maahan törmäystilanteessa (vain sattuman kautta niin ei ole käynyt), mutta läheltä piti-tilanteita on mullakin ollut. On olemassa paikkoja joissa voi kirmata; omassa kotona, metsissä, puistoissa, leikkipuistoissa, ylipäätään paikoissa joissa ei ole muita törmäysvaarassa. On osattava kuitenkin myös edetä rauhallisesti jo oman turvallisuudenkin takia. Juoksija voi myös törmätä johonkin arvokkaaseen esineeseen, joka rikkoutuu. Eipä sekään taida olla toivottava visio, että vanhempi joutuu oikeuteen kun sadan tonnin sairaalalaite rikkoutui kaatuessaan…

Suomessa tykätään muutenkin nykyään vertailla sitä, onko tämä ’lapsivihamielinen maa’ verrattuna vaikka muihin Euroopan maihin, kun ’mitään ei saa tehdä ja kaikki on kielletty’. Sanoisin, että ennemminkin se meidän kriittisten zoomi suuntautuu lapsista niihin ’hällä väliä’-vanhempiin, jotka ei oikeasti osaa tehdä yhtään mitään, kun lapsensa kanssa julkisella paikalla kulkevat. Monesti tekis mieli sanoa, että ’lopeta nyt jo se netin selailu ja ota se lapsi syliin! Tai pidä siitä tiukasti kiinni, ettei se ole kohta auton alla tai päällään liukuportaissa!’ Ja mitä tulee niihin Eurooppalaisiin ’lapsiystävällisiin’ maihin, niin siellä se kasvatuskuri on tosi paljon tiukempi kuin täällä, jopa välillä tiukempi kuin omassa lapsuudessani. Omakohtainen kokemus on esim se, että kävelen pitkin Saksalaista puistoa ja pallo lentää kentän ulkopuolelle. Teini tulee hakemaan palloa ja samalla ystävällisesti sanoo minulle hyvää päivää. Koska Suomessa kukaan käyttäytyy näin hienosti?! Ei kuunaan. Eli se luulo, että siellä lapset saa olla rentoja ja tehdä mitä huvittaa muiden hymyillessä ystävällisesti, on huuhaata. Siellä lapsetkin osaavat käyttäytyä hyvin paljon paremmin. Ja silloin lapset myös voivat olla mukana joka paikassa enemmän. Mutta heidät on kasvatettu, ei hymyilty ja hymistelty.

Kailottaminen museoissa, kirjastoissa, ja muissa julkisissa tiloissa on myös vähän arveluttavaa, vaikkakaan ei kovin vaarallista. Ite herkkäkorvaisena kärsin kovista äänistä ja mua todella häiritsee se, jos yritän keskittyä johonkin - vaikkapa taide-elämykseen - jos joku kailottaa siinä lähettyvillä jotain omiaan. On ihan oikeasti toiset huomioon ottavaa käytöstä alentaa ääntään kun puhuu jossain muualla kuin markkinakojussa. Sekin pitää opetella ja se on todella hyödyllinen taito! Nykyään kaikkialla tulee vastaan se, että muut pitää ottaa huomioon, mutta sitten oikeasti se koskeekin ilmeisesti niitä joilla on oikeus, että meidän muiden pitää antaa heidän vaikka kailottaa, kun sehän on ihmisen perusoikeus. No ei ole, anteeksi vain. Kummallista että vanhat arvot on monessa asiassa yhtäkkiä aivan rikollisia. Lapsilla on oikeus juosta ja riehua ihan joka paikassa, nuorilla on oikeus päästää räkänaurut ja huudella asiattomuuksia teatterin katsomossa, jollain on oikeus olla kuin kuningas tuolla kadulla - ja muut väistää. Listaa voisi jatkaa aika pitkään! Joissakin asioissa on kyllä menty parempaan, sitä en kiellä.

Ja sitten se museoesineisiin koskeminen. Ällistyin kun luin jonkun museokävijäperheen kommentin, että Suomi on niin ihana maa kun täällä museoissa saa koskea esineisiin. Huh huh. Museoissa on menty viimeisen 20 vuoden aikana yhä enemmän siihen suuntaan, että näyttelyistä tehdään vitriinivapaita. No hienoa, vaikkakaan ei aina. Nimittäin esine altistuu ilmankosteudelle, pölylle, lialle, kosketukselle ja ilmavirtauksille jos se ei ole vitriinissä. No niinhän ne kotona olevatkin esineet altistuu! Kyllä, mutta niistä ei olekaan annettu lupausta, että niitä säilytetään ja käsitellään kansainvälisten standardien mukaisesti mahdollisimman muuttumattomassa tilassa (eli ehjänä) mahdollisimman pitkään (esim tuhat vuotta), jotta tuleville polville säilyy esim tutkimusmateriaalia nykyajasta. Esineen tarkoitus ei siis ole pelkästään se, että ihmiset voi tulevaisuudessa huomioida, että ’jaa olipas hassu esine vuonna 2026’ vaan esim tarkoitus voi olla sitä, että tulevaisuudessa joudutaan tutkimaan mitä kemikaaleja vaikkapa kumiesineissä/muoviesineissä yms on meidän aikana käytetty -koska ne tehtaiden reseptit ei säily jälkipolville- vaikkapa sen takia, että joku materiaali osoittautuu elämän kannalta hyvin vaaralliseksi hajotessaan kemiallisesti ajan mittaan. Jos kaikki hypistellään piloille, ei ole mitään tutkittavaa, mutta maaperässä saattaa silti olla muovijätettä (jota ei voi enää tutkia), joka on sitten se big problem.

Koskettaa voi toki muuta kuin museoesinettä. Esim Vapriikin Muinais-DNA-näyttelyssä sain avata pullon, jossa oli kukan tuoksua ja nuuhkuttaa sitä ja siitä saatoin havainnoida, että onko tuoksu mielestäni miellyttävä vai pistävä. Havainnon laatu johtuu siis geeneistä. Eli on paljon juttuja joihin voi koskea! Mutta se ei tarkoita sitä että niihin näyttelyesineisiin saisi ilman muuta koskea. Kosketuksessa esineeseen siirtyy käsistä rasvaa - kyllä vaan, vaikka et olisi eläissäsi lätrännyt käsirasvan kanssa! Ja vaikka sormesi tuntuisivat weetabixeilta. Silti niissä on rasvaa, joka siirtyy esineeseen ja se on huono juttu! Myös mekaaninen liike silloin kun kosket johonkin on huono juttu. Mitään ei tietysti näy - huh hyvin kävi, selvisit säikähdyksellä - vaikkakaan se ei ole totta. Museoesineen kunto määritellään loppujen lopuksi mikroskooppisesti, eikä silmämääräinen vilkaisu kerro siitä välttämättä vielä mitään. Eli se sinun ja kenties tuhannen muun ’pikku hipaisu’ voi romahduttaa esineen kunnon. Lopulta esine on tuhoutunut ja se joudutaan poistamaan. Ja kaikki ihan vaan siksi että ’kyllä on kiva kun voi vähän hypistellä…’

Miksi niitä vitriinittömiä näyttelyitä sitten on? No koska niitä koko ajan kehutaan ja toivotaan ja museo yrittää vastata yleisön toiveeseen ja myös koska näyttelysuunnittelija on täysin eri henkilö (aivan totaalisen erilaisella koulutuksella) kuin se, joka huolehtii esineen säilyttämisestä oikeissa olosuhteissa ja kunnosta ennen ja jälkeen näyttelyn ja säännöllisin väliajoin muutenkin, vaikka esine olisi varastossa. Se on suoraan sanottuna vähän sama asia, kuin jos lääkärit alkaisivat leikata yhä enemmän ilman hanskoja ja hypistelisivät sun sydäntä ja maksaa ihan paljain käsin - joilla just hetki sitten pyyhittiin ripulit vessassa ja unohdettiin pestä kunnolla ne kädet. Niin vaikka sä tajuat että hyi helvetti, ei noin voi tehdä, niin kun yhä suurempi määrä lääkäreitä innostuu, että onpas mukavaa kun ei tarvii aina pukea niitä hanskoja leikkaussaliin, niin lopulta sä olet vähemmistö, jolle vähän hymähdellään, että älä nyt ole tuollainen tosikko. Että vähän nyt rennompaa otetta, kyllä ne lääkärit osaa käyttäytyä! 

Niin täysin sama kehityskulku on käynnissä ja jo normi meidän museoista suurimmassa osassa. Kukaan ei kuole siihen, mutta se on sen alan halveksuntaa kun sä katot oikeudeksesi nyplätä jotain Kekkosen vanhaa puvunlievettä, jotta saat sanoa naapurin Marjatalle, että kyllä oli kummallista tekokuitukangasta valtiopäämiehellä yllä, niin joka kerta sä romutat sitä alaa ja halveksit sen alan suurta työmäärää, josta sulla ei ole oikeasti harmainta aavistustakaan. Jo pelkästään se, että sä seisot siinä sen vitriinittömän museoesineen edessä ja hengittelet, on jo suuri riski monelle hauraalle esineelle. Niin että sellaiseksiko me halutaan kasvattaa meidän tulevat sukupolvet, että ’kyllä tässä nyt vähän voi koskea, ei se mitään haittaa’? Ja onhan siinä vielä sekin puoli, että ei ne museoesineetkään ole aina vaarattomia. Koskisitko radioaktiiviseen esineeseen? Keuhkotautinäytteeseen? Sinappikaasupulloon? Etenkin kun et tiedä, että joku esine on radioaktiivinen. Kun museokaan ei aina tiedä. Ja silti sä pidät oikeutena saada hankautua niihin kaikkiin esineisiin, joiden kemiasta me ei edes tiedetä nykypäivänä? Sitten syytetään museota jos jotain sattuu, mutta unohdetaan, että ihan itse halusit koskea kaikkeen.

Mua ihan järkyttää tältä kannalta, että monet on sitä mieltä, että etenkin lasten pitää antaa koskea, ’kun sitä kautta ne oppii’… voi herran jumala mitä ymmärtämättömyyttä ja välinpitämättömyyttä. Mietin, että antaisko ne samat ihmiset lapsensa tonkia paljain käsin jotain 1920-luvun kaatopaikkaa? Ja kyllä, museoiden työntekijät siellä kulissien takana koskee esineisiin. Mutta aina hanskat kädessä! Poikkeuksena joskus paperi, joka ei ota itseensä niin helposti. Jos näette muunlaista toimintaa vaikkapa televisiossa, niin se on ammatillinen virhe. Ja valitettavasti sitäkin näkee. Enkä siis sano, että lapset ja nuoret aina tekee kaiken väärin, ehei. Kyllä ne on ne vanhatkin ihmiset, jotka siellä museossa etenkin haluaa hypistellä. ’Mähän vaan katoin onko se Arabian kuppi!’ Taikka ’aina näihin traktoreihin on koskettu, älä ny hulluja puhu!’ Että semmosta. Se on ku tuuleen huutais, mutta kirjotinpa tän nyt kuitenkin ja annan mitalin sille, joka jaksoi lukea loppuun asti!