Mä huomasin vasta tässä ihan lähivuosina, että mun on ollu aina hirmu vaikee katsoa ihmistä silmiin, kun puhun hänelle. Pystyn siihen hetkittäin, pieniä aikoja kerrallaan, mutta en pitkään. Mulla on sellanen tunne, että ne mun ajatukset leijuu kuin filminä siinä ilmassa ja mun on todella paljon helpompi puhua ajatuksistani, kun voin katsoa niitä, enkä puhekumppania. Eli katson vähän ohi samalla kun puhun, tosi usein. Mä ikään kuin katson ajatuksien huoneita taikka selaan ajatuksen kirjaa, joka on abstrakti näkymätön asia, olemassa vain mun mielikuvituksessa. No siitähän välillä seuraa sellanen typerä tilanne, että kaveri katsoo taakseen, miettien varmaankin, että mitä helvettiä siellä tapahtuu, kun tuo tuijottaa sinne? Ja siinä kohdassa minä taas tajuan, että pahus vie, nyt hän tulkitsee väärin ja katsoo sinne minne luulee mun katsovan. Ehkä mun pitäis puhua tästä ystävien kanssa. Ehkä jopa vaikka työhaastattelussa? En tiedä. Tämä menee taas ilmeisesti kategoriaan ’autisminkirjo’ tai jotain.
Ja sitten asia on päinvastoin kun kuuntelen. Mä katon ihmistä silmiin aika kiinteästi, kun kuuntelen, sillä se tuntuu luontevalta ja mun silmät ikään kuin kuuntelee sitä ihmistä sen silmien kautta. Muualle tuijottaminen kuunnellessa on mun mielestä epäkohteliasta. Ja sitten tästä tietysti vielä seuraa sellanen ihme solmu, että kun katon puhuessani muualle ja välillä vilkasen kaveria, niin jos hän katsookin sillon muualle, mä ajattelen nanosekunnissa, että ahaa, sitä ei kiinnosta pätkääkään mitä mä puhun sille. Ja saatan lopettaa lauseen aika nopeesti ja olla että okei, puhutaan jostain muusta.
Sitten toinen juttu. Mun mielestä on epäkohteliasta udella toisen asioita. Siis todella vaivaannuttavan epäkohteliasta ja moukkamaista. Mulla on jopa ystäviä, joilta en ole lähes koskaan kysynyt mitään, kun kunnioitan heitä niin paljon, että ajattelen heidän kyllä kertovan itsenäisesti mitä he haluavat kertoa. Olen toki opetellut sosiaalisesti hyväksyttävää käytöstä ja kysyn silloin tällöin (jos muistan) että mitä kuuluu. Se ei todellakaan tarkoita sitä, että en olisi kiinnostunut toisen elämästä, mutta sellaiseen soppaan olen itseni saattanut useamman kerran, että kaveri luulee, ettei mua kiinnosta, kun en nimenomaisesti käytä noita kahta sanaa.
Oon myös sellanen, että mun on hirveen vaikee valehdella. Jos joku kysyy mitä tykkään vaikka hänen uudesta vaatteesta, niin koen suorastaan rikolliseksi sanoa sitä ihanaksi, jos se oikeesti on mun mielestä susiruma. Toki elämä on opettanut, että suorapuheisuus johtaa siihen, että loukkaan vastapuolta syvästi, joten olen opetellut jonkinlaisia kompromisseja, joiden kanssa pystyn elämään ja jotka ei loukkaa ketään kovin räikeästi ainakaan. Voin vaikka sanoa susirumasta takista, että ’hmmm- m’, tai ’sopivan kokoinen’ tai ’kivan värinen’ tai jotain vastaavaa, joka on totta. Jenkkilässä elämä vois olla ihan helvettiä, kun he joutuu tekohymyilemään koko ajan ja puhumaan ihan paskaa valetta (tyyliin joka toinen lause on ’I love you’ - siis mitä helvettiä??) ja me täällä Suomessa ollaan ihan totisia ja suorapuheisia mörköjä heidän mielestä. Niin mikähän mä olisin näiden ihme piirteideni kanssa? Joku alienista seuraava varmaan.
14 kommenttia:
Minulla on tuttava, joka kertoo vain omia kuulumisiaan pitkät selostukset. Lähinnä puhelimessa jutellaan. Ei koskaan kysy minun kuulumisia, vaan lopettaa puhelun kun omat kuulumiset on kerrottu. Minusta on kohteliasta kysyä toisen kuulumisia, hän päättäköön sitten mitä haluaa kertoa.
Kaikkea hyvää sinulle toivoo Aulikki
Hei! Koen kyllä ahdistava, jos joku liikaa tenttaa kuulumisia, mutta odotan kyllä, että jotenkin vihjataan, että toinen olisi kiinnostunut. Jos on vaikka innoissaan kertonut vain omiaan, voisi edes kysäistä yleisesti "mitä sulle kuuluu". Mutta sellainen liian empaattinen kyselytapa, varsinkin jos tietää, että sairauksiakin on, on kamalaa. Ton kysymyksen voi esittää niin monella äänenpainolla. Jos kysytään vielä "miten sä voit tai jaksat", mennään liian pitkälle, ihan läheisimmät saa kysyä noin. Sellainen yleisempi kysymys antaa mahdollisuuden tokaista, ihan hyvää kuuluu tai ei tässä kurjuutta kummempaa. Tai sitten kertoa enemmän. Onks vaikeeta :D.
t. Anonyymi Emäntä
Tuollainen käytös onkin epäkohteliasta! Täytyy antaa toiselle mahdollisuus kertoa tietysti myös kuulumisiaan. Minäkin kuuntelen ja keskustelen tottakai, jos siihen annetaan mahdollisuus. Monologit tosin on joskus pakko keskeyttää, jos aikoo saada keskustelun aikaan. Itse rakastan keskusteluja, en monologeja. Mutta se, että lähtökohtaisesti kysyisin sen ’mitä kuuluu’ ei ole mun juttu, kun yleensä asiat muutenkin tulee pengottua puolin ja toisin. Ja mua muuten ärsyttää aika lailla kun ’mitä kuuluu:n’ vastaus on pelkkä ’hyvää’ - kuulostaa melkein kalsealta. Siitä tulee mieleen, että okei sä et haluu puhua sun elämästä, puhutaan sitten muusta. Mä vältän todellakin vastaamasta pelkästään noin, jos multa sitä kysytään.
Mun mielestä se kiinnostus tulee ilmi kyllä katseista, eleistä, tarkentavista pikkukysymyksistä, kommenteista yms. Sitä säkin varmaan tarkoitat. Ja seuraavalla kerralla voi jatkaa samasta aiheesta, jolla osoittaa, että on kuunnellut ja välittää. Koska silloin kun joku asia on otettu puheeksi, se on luvallinen puheenaihe. Muu voi olla utelua.
Selkeesti sosiaalisissa tilanteissa meillä on hyvin monia tapoja samankin kulttuurin sisällä. Mua naurattaa joskus, kun me pohjalaiset ’käsketään’ ihmisiä kylään ja joku muukalainen on ihan kauhuissaan moisesta kun se luulee, että se on käsky. 😂
Asioista puhuminen ja oman ajatuksen avaaminen on selkeesti hyvä juttu! Mä joskus tapasin ystävää, juteltiin syviä kuulumisia varmaan pari kolme tuntia molempien asioista ja sitten hän oli kuitenkin loukkaantunut, kun mä en ollut kysynyt sitä ’mitä kuuluu’, vaikka mun kiinnostus tuli ilmi kaikessa muutenkin ja me alettiin puhua kaikesta muutenkin. Sillä tavalla tuo lausahdus on turhanaikainen, kun se ei välttämättä edes tarkoita sitä, että kysyjää pätkääkään kiinnostaa. Mutta näin me ollaan erilaisia.
Täältä peräkyliltä yhteydenpito on usein puhelu, ja siinä ei niin hyvin saa eleillä kerrottua. Ja voi mennä monologiksi puolin tai toisin. Tietty on hyvä jatkaa edellisestä kerrasta, ja mitä kuuluu tilalle voi laittaa " ratkesko se juttu" tai mitä vaan, joka siihen edelliseen keskusteluun liittyi. Yleensä tutun kanssa se puhelu on rönsyilevää ja molemmat äänessä enempi vähempi tasapuolisesti ja välillä melkeimpä yhtäaikaa. Mutta erilaisia ollaan.
t. Anonyymi Emäntä
Olen samanlainen kuin sinä. Katson aina hieman ohi puhuessani. Olen ajatellut, että keskityn siten asioihin, en tulkitsemaan ilmeitä. Tiedä sitten, mikä on oikea syy. Ja kyllä, työhaastatteluja inhoan tosissani!
Niiiiiiiiiin tunnistin itseni tuosta, että on pitänyt erikseen opetella ja muistaa kysyä muiden kuulumisia. Kylläpä tuli kevyempi olo, en olekaan ainoa! Ajattelen samoin, ihminen kyllä kertoo jos on kerrottavaa, tuntuu että tungettelen itse kysymällä. Ja sekin tuntuu nurinkuriselta, että joku ajattelisi etten välitä, kun oikeasti kärsin itsekin kaksinkertaisesti jos näen että toisella on paha olla.
Ollaan vaan alieneita! :'D
Juuri näin! 😊
Kuulostaa niin tutulta, ai että.
Mä olen aika samanlainen, mitä silmiin katsomiseen tulee. Puhuessani katseeni harhailee, mutta toista kuunnellessani katson toista todella kiinteästi silmiin. Katseen harhailu puhuessa johtuu mulla kyllä tavallaan heikosta itsetunnosta: pelkään, että toista ei kiinnosta mun jutut, ja kun en katso toista, en myöskään näe mahdollisia merkkejä, jotka paljastaisivat sen, että häntä ei todellakaan kiinnosta.
Mä ajattelin myös aiemmin, etten halua udella ihmisiltä mitään, mutta viime vuosina olen huomannut, että ihmiset itse asiassa tykkäävät, että heiltä kysellään asioita. Tietysti riippuu paljon siitä, mitä kysyy ja keneltä kysyy, enkä tarkoita mitään tenttaamista vaan vain simppeleitä asioita, kuten mistä toinen tykkää tai mitä hän ajattelee jostain asiasta. Mä olen huomannut, että ihmiset tykkäävät, jos heistä ja heidän mielipiteistään ollaan kiinnostuneita. Tykkäänhän minä itsekin siitä. Kiinnostuksen osoittaminen on vienyt mun ihmissuhteitani ihan uudella tasolle, ja toivon, että olisin hoksannut asian aiemmin. 🫣
Kiva kuulla! Samiksia. 😃
Mä toivon, etten ikinä joudu sellaseen perinteiseen työhaastatteluun enää, jossa on joku pirun kolmen - viiden hengen raati ruotimassa ja poraamassa katseellaan aivoihin saakka. 😳
Voi juku, et usko miten huojentavaa kuulla tämä, sillä aloin jo miettiä että olenko aivan kummitus nyt tässä! Mullekin tuli kevyempi olo! 💜
Mä oon samanlainen, että myötäelän valtavasti ja olis outoa tulkita etten välitä.
Alienkerho perustettu. 😂😜
Wau, tosi upee kuulla! 😍 Vertaistukea suorastaan.
Voi ei, huono itsetunto on ikävä juttu! Ei mullakaan se kyllä mikään huippu ole ikinä ollut, mutta nykyään parempi kuin joskus. Nykyään ajattelen, että hitot siitä jos en kelpaa tällasena.
Tuo on kyllä totta, niin tykkääkin. 🤔 Ainakin melko yleisesti. Ehkä ryhdyn opettelemaan myös kysymistä enemmän. Kyllä mä siis keskustelen ja kysyn tuollasia asioita, että mistä joku vaikka tykkää. Mutta se kliseinen ’mitä kuuluu’, niin siinä oon huono ja se lause on jotenkin kokenu myös inflaation mun mielessä.
Lähetä kommentti