Mä huomasin vasta tässä ihan lähivuosina, että mun on ollu aina hirmu vaikee katsoa ihmistä silmiin, kun puhun hänelle. Pystyn siihen hetkittäin, pieniä aikoja kerrallaan, mutta en pitkään. Mulla on sellanen tunne, että ne mun ajatukset leijuu kuin filminä siinä ilmassa ja mun on todella paljon helpompi puhua ajatuksistani, kun voin katsoa niitä, enkä puhekumppania. Eli katson vähän ohi samalla kun puhun, tosi usein. Mä ikään kuin katson ajatuksien huoneita taikka selaan ajatuksen kirjaa, joka on abstrakti näkymätön asia, olemassa vain mun mielikuvituksessa. No siitähän välillä seuraa sellanen typerä tilanne, että kaveri katsoo taakseen, miettien varmaankin, että mitä helvettiä siellä tapahtuu, kun tuo tuijottaa sinne? Ja siinä kohdassa minä taas tajuan, että pahus vie, nyt hän tulkitsee väärin ja katsoo sinne minne luulee mun katsovan. Ehkä mun pitäis puhua tästä ystävien kanssa. Ehkä jopa vaikka työhaastattelussa? En tiedä. Tämä menee taas ilmeisesti kategoriaan ’autisminkirjo’ tai jotain.
Ja sitten asia on päinvastoin kun kuuntelen. Mä katon ihmistä silmiin aika kiinteästi, kun kuuntelen, sillä se tuntuu luontevalta ja mun silmät ikään kuin kuuntelee sitä ihmistä sen silmien kautta. Muualle tuijottaminen kuunnellessa on mun mielestä epäkohteliasta. Ja sitten tästä tietysti vielä seuraa sellanen ihme solmu, että kun katon puhuessani muualle ja välillä vilkasen kaveria, niin jos hän katsookin sillon muualle, mä ajattelen nanosekunnissa, että ahaa, sitä ei kiinnosta pätkääkään mitä mä puhun sille. Ja saatan lopettaa lauseen aika nopeesti ja olla että okei, puhutaan jostain muusta.
Sitten toinen juttu. Mun mielestä on epäkohteliasta udella toisen asioita. Siis todella vaivaannuttavan epäkohteliasta ja moukkamaista. Mulla on jopa ystäviä, joilta en ole lähes koskaan kysynyt mitään, kun kunnioitan heitä niin paljon, että ajattelen heidän kyllä kertovan itsenäisesti mitä he haluavat kertoa. Olen toki opetellut sosiaalisesti hyväksyttävää käytöstä ja kysyn silloin tällöin (jos muistan) että mitä kuuluu. Se ei todellakaan tarkoita sitä, että en olisi kiinnostunut toisen elämästä, mutta sellaiseen soppaan olen itseni saattanut useamman kerran, että kaveri luulee, ettei mua kiinnosta, kun en nimenomaisesti käytä noita kahta sanaa.
Oon myös sellanen, että mun on hirveen vaikee valehdella. Jos joku kysyy mitä tykkään vaikka hänen uudesta vaatteesta, niin koen suorastaan rikolliseksi sanoa sitä ihanaksi, jos se oikeesti on mun mielestä susiruma. Toki elämä on opettanut, että suorapuheisuus johtaa siihen, että loukkaan vastapuolta syvästi, joten olen opetellut jonkinlaisia kompromisseja, joiden kanssa pystyn elämään ja jotka ei loukkaa ketään kovin räikeästi ainakaan. Voin vaikka sanoa susirumasta takista, että ’hmmm- m’, tai ’sopivan kokoinen’ tai ’kivan värinen’ tai jotain vastaavaa, joka on totta. Jenkkilässä elämä vois olla ihan helvettiä, kun he joutuu tekohymyilemään koko ajan ja puhumaan ihan paskaa valetta (tyyliin joka toinen lause on ’I love you’ - siis mitä helvettiä??) ja me täällä Suomessa ollaan ihan totisia ja suorapuheisia mörköjä heidän mielestä. Niin mikähän mä olisin näiden ihme piirteideni kanssa? Joku alienista seuraava varmaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti