Mä oon aina kuvitellu, että misofonia on sitä, että inhoaa syömiseen liittyviä ääniä, kuten maiskuttelua, ryystämistä ja sen tapaisia juttuja. Luin kuitenki hiljattain pari artikkelia misofoniasta ja hoksasin, että sehän on siis ääniyliherkkyys! Wau mikä tajunnanlaajennus taas. Rupesin oikeen miettimään, että missähän kohassa mä ite oon misofoniajanalla? Jos toisessa ääripäässä on ne, jotka ei ärsyynny mistään äänistä ja toisessa ne, jotka ei voi sietää moniakaan ääniä; syömisen, naapurista kantautuvia, koneiden ääniä ja monia muita. Tämäkin aihe on ihan kuvaavasti ja hyvin levitetty kuvitteelliselle janalle, niin ku moni muukin nykyään aina autisminkirjosta lähtien. Misofoniakirjo?
Epäilemättä killun jossain puolivälin ja ahdistusääripään hähmäisessä aamuhämärässä. Ihan hirvein ääni maailmassa on pikkulapsen äkillinen kimeänviiltävä kiljahdus! Jotkut lapset tekee sen monta kertaa peräkkäin ihan huvikseen ja jos oon lähellä, meen ihan toimintakyvyttömäksi, vedän hartiat ylös ja tekis mieli laittaa kädet korville ja juosta pois. Hyvänä kakkosena tulee liidun kirskahdus liitutaulua vasten, veitsen vingahdus lautasta vasten ja joskus (omien) hampaiden kirahdus yhteen väärällä tavalla. Muuten syömisen äänet ei mua hetkauta yhtään.
Mutta näiden hirviömäisten äänten, jotka aiheuttaa vilunväristyksiä ja puistatuksia jo pelkkänä ajatuksenakin, lisäksi on muutamia muita ääniä, jotka aiheuttaa sen, että hermostun, enkä voi keskittyä mihinkään muuhun ku siihen yhteen ääneen ja lopulta tuntuu, että on pakko puuttua tilanteeseen! Yksi on äänekäs haukottelu. Haukottelija ite ei varmaan edes kuule sitä ääntä, mutta joskus se on sellainen kimeä pitkä jollotus - yksiselitteisesti hirvee! Mulla on aina sellanen tunne, että mun korvat menee luimuun, ettei tarttis kuulla sitä ääntä. Ja sitten on viheltely. Ei kaikki viheltely, vaan tietynlainen, ehkä tietyllä taajuudella kuuluva. Mulla oli joskus työkaveri, joka sillon tällön ryhtyi viheltelemään ja mun oli usein pakko haihtua muualle tai kysyä häneltä vaikka jotain, jotta hän lopettais sen viheltelyn. Kun en kehdannu sanoo, että lopeta herran jumala.
Sitten on napsuttelu, pöydän rummutus ja muut pienet toistuvat ja pitkään jatkuvat äänet, jotka melkein tekee hulluksi. Viime vuonna oli pakko sanoa junassa jollekin miehelle, että voitko olla napsuttelematta sitä kynää. Tuntui, että muuten alan huutaa suoraa huutoa. Vähä sama on, ku jollain jää levy päälle eli joku hokee samaa sanaa moneen kertaan. En voi sietää hokemista, mutta yllättävän usein kuuluu kun joku sanoo vaikka että ”tota ..tota ..tota ..tota…” se on äärimmäisen ärsyttävää. Nykyään myös kaikenlaisissa esitelmissä ja haastatteluissa ihmiset käyttää hyvin ärsyttävästi lähes joka lauseen alkuun äännähdystä, joka kuulostaa ääliömäiseltä, mutta kuuluu olevan muodikas; se on ”ööö”. Mutta se on ehkä eri kategoriaa ku ääniyliherkkyys… en tiedä? Joka tapauksessa inhoa sitäkin syvästi. Sen sijaan kenkien kopina ei haittaa mua ollenkaa.
Koiran haukkuminen monotonisesti pitkän aikaa on myös tosi kuormittava ääni. Harvemmin sen sijaan ärsyynnyn minkäänlaisista koneiden äänistä. Paitsi käsienkuivaustuulettimen järkyttävä meteli joissain julkisissa vessoissa. Niitäkin on monenlaisia, mutta yks malli on erityisen voimakasääninen, ei mikään puuuuh vaan niin että aivot lentää peräseinään, jos ei ehdi juosta karkuun. Ylipäätään inhoan kaikkia liian kovia ääniä; vaikka sitä jos joku yhtäkkiä pistää radion täysille. Se on ku pistäis vatkaimen aivoihin. Ja aamuisin heräämisestä ehkä tunnin ajan haluan alla mahdollisimman pehmeässä äänimaailmassa. Ei mitään kovia ääniä kiitos. Ja musta tuntuu, että tämä ehkä vaan pahenee iän myötä. Kohta mä oon sellanen kuivakka rusina, joka vaan vihaa kaikkea. Kaikkea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti