Sekamelskaa

 

Kevään mukanaan tuoma valo herättelee mut aina talviunesta kuin jonkun lumikellon! Huomasin muuten yks päivä, että oon syksyllä unohtanut laittaa verkon kukkatarhan päälle ja siksi pelkäänkin, että pihassa asuva jänis taikka kauriit kaivaa sipulien idut parempiin suihin, kuten kerran kävi. Pitäis tutkailla onko niitä verkkoja jossain vielä lisää ja roudata se paikoilleen.

Mulla on sellainen olo kuin aika juoksisi mun ohi kuin joku ravihevonen. Yhtäkkiä onkin jo maaliskuu, enkä mä ole kunnolla päässy vielä loppiaisestakaan eteenpäin. Isä tapas sanoa joka vuosi ehkäpä jo näihin aikoihin, että ’kesä on menny’ ja mulla on niin samanlainen olo! Ymmärrän niin hyvin sen ahdistuksen, kun tajuaa miten kaikki menee ohi hujauksessa. Voi Rakas Isä! Olin pienenä niin isän tyttö, käytiin kävelyllä käsi kädessä ja isä näytti mulle jäniksenjälkiä ja opetti luontosuhdetta. Kyllä hän on tässä ääressä yhä edelleen, musta tuntuu niin. Ja on hauska huomata miten paljon koen samalla tavalla kuin hän.

Mulla on myös sellanen olo, että ihan ku mun pää olis joku adhd-sekamelska ja kroppa sitten taas joku laiskiaisen kaltainen hidas viipyilijä. Onhan siinä vähäsen ristiriitaa, vai mitä? Se myös rikkoo, kun tajuaa miten paljon on ideoita ja mitä kaikkea haluais, mutta miten vähän toteutuu. Mua ahdistaa vaikkapa se, että vaikka eläisin tuhatvuotiaaksi, en ehtisi lukea sitä kaikkea, mitä haluaisin ehtiä! Onkohan henkimaailmassa kirjoja? Onko poltetut kirjat siirtyneet henkimaailman puolelle vai voiko henget lukea ihmisten ajatuksia ja suljettuja kirjoja miten tahtoo? Voiko henget liikkua vapaasti kaikissa ajoissa? Vai määrääkö joku heitä haravoimaan ja niittämään heinää ja nyppimään kuivahtaneita kukkia? Ja menemään henkien luennolle ja syntymään uudelleen johonki ihmeen käsittämättömään kulttuuriin ja omituiseen maailmankolkkaan? Äh, ihan liikaa kysymyksiä! Ihan liikaa umpisolmuja ja hämäryyttä kaiken yllä.