Nykyään välillä tuntuu siltä kuin en olisikaan tässä, missä olen. Kun istun ratikassa ja katson ihmisiä arkisissa puuhissaan, tuntuu kuin minut olisi zoomattu johonkin kauas, etäälle kaikesta. Katselen ulos ja näen auringonvalon vanhan talon seinässä, ihan kuin katselisin aikakerrostumia ja jotain hahmotonta maailmaa, joka on muuttumattomana, kun ihmiset tulevat ja menevät, syntyvät ja kuolevat. Ihan kuin en olisi yksi heistä, vaan jossakin välitilassa, juurevan arkielämän ja pysähtyneen kuoleman välimaastossa. Se on outo tunne. Siinä ikäänkuin kaikki ympärillä muuttuu turhaksi, säntäily paikasta toiseen on merkityksetöntä. Kaikki tavara on vain tiellä ja esteenä. On jotenkin utuinen ja hämärä olo.
Se liittyy vahvasti tähän miten voin henkisesti ja fyysisesti. Syövänpelkoon ja siihen, että tiedän, etten ole millään tavalla normaalissa omassa olotilassani. On tosi outoa katsella ihmisiä joissain arkisissa ongelmissaan, juoksemassa ratikkaan, puhumassa kiihkeää puhelua kahvilassa tai riitelemässä kadulla. Tuntuu kuin olisin tuhatvuotinen tammi, katselemassa ympärillä hyörivää elämää, kiinnittämättä siihen kovinkaan paljon huomiota. Aikoja tulee ja aikoja menee, syksy vaihtuu talveksi ja kohta on jo kesä, kymmenen kesää peräjälkeen. Ihan kuin joku pyörittäisi karusellia liian kovaa ja alkaisi vähän huimata. On epätodellisen leijuva olo, eikä mistään saa otetta. Mikään ei tarkennu. Olen vahvasti omassa maailmassani, johon kukaan muu ei voi seurata, josta kukaan ei voi kiskaista pois. Jolla ei ole hahmoa, ei alkua, eikä loppua. Jossa on kuin lasiseen paperipainoon valettuna, katsellen etäisiä tapahtumia, muttei olla niissä läsnä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti