Nykyään välillä tuntuu siltä kuin en olisikaan tässä, missä olen. Kun istun ratikassa ja katson ihmisiä arkisissa puuhissaan, tuntuu kuin minut olisi zoomattu johonkin kauas, etäälle kaikesta. Katselen ulos ja näen auringonvalon vanhan talon seinässä, ihan kuin katselisin aikakerrostumia ja jotain hahmotonta maailmaa, joka on muuttumattomana, kun ihmiset tulevat ja menevät, syntyvät ja kuolevat. Ihan kuin en olisi yksi heistä, vaan jossakin välitilassa, juurevan arkielämän ja pysähtyneen kuoleman välimaastossa. Se on outo tunne. Siinä ikäänkuin kaikki ympärillä muuttuu turhaksi, säntäily paikasta toiseen on merkityksetöntä. Kaikki tavara on vain tiellä ja esteenä. On jotenkin utuinen ja hämärä olo.
Se liittyy vahvasti tähän miten voin henkisesti ja fyysisesti. Syövänpelkoon ja siihen, että tiedän, etten ole millään tavalla normaalissa omassa olotilassani. On tosi outoa katsella ihmisiä joissain arkisissa ongelmissaan, juoksemassa ratikkaan, puhumassa kiihkeää puhelua kahvilassa tai riitelemässä kadulla. Tuntuu kuin olisin tuhatvuotinen tammi, katselemassa ympärillä hyörivää elämää, kiinnittämättä siihen kovinkaan paljon huomiota. Aikoja tulee ja aikoja menee, syksy vaihtuu talveksi ja kohta on jo kesä, kymmenen kesää peräjälkeen. Ihan kuin joku pyörittäisi karusellia liian kovaa ja alkaisi vähän huimata. On epätodellisen leijuva olo, eikä mistään saa otetta. Mikään ei tarkennu. Olen vahvasti omassa maailmassani, johon kukaan muu ei voi seurata, josta kukaan ei voi kiskaista pois. Jolla ei ole hahmoa, ei alkua, eikä loppua. Jossa on kuin lasiseen paperipainoon valettuna, katsellen etäisiä tapahtumia, muttei olla niissä läsnä.
10 kommenttia:
Mun on pitänyt jo kauan kysyä, mistä blogisi kuvat ovat peräisin? Ne ovat virkistävän erilaisia. Vanhoissa kirjoituksissasi oli usein muodikkaita naisia eri aikakausilta.
Oh, kiitos! 💚 Kollaasit ja parin vuoden takaiset naiskuvat on ihan pinterestistä. Muuten kaikki kuvat on ite otettuja. (Yhtä lukuunottamatta, ja se on miehen ottama kuva, jonka mainitsen.) Mun eka blogi ’Kesakko’ alkoi tammikuussa 2010 ja siihen nimen omaan postasin alkuun vain kuvia. Linkki siihen löytyy tän blogin sivupalkista (en tiedä missä kohdassa se on puhelimella katsoen).
Kuvaan paljon omaa kotia, lapsuudenkotia, museoita, autiotaloja ja arkkitehtuuria ja paikkoja joissa liikun. 😊
Haikean kaunis, surumielinen ja koskettava teksti. Puhutteli mua kovasti. En osaa pukea tuntemuksiani sanoiksi. Iso halaus ❤️
T. Katariina
Katariina kirjoitti sanoiksi sen mitä minä ajattelin kun tektiä luin.
Iso halaus myös täältä ❤️
t. Leena
Kiitos Katariina, hyvin kauniisti sanottu! 💕 Se olo on surumielinen, vähän sellainen ’nytkö mä jo joudun jättämään hyvästit kaikelle?’ eikä sellasta ole ollu koskaan ennen. En ehkä haluis että olis nytkään, vaikka jollain oudolla tavalla se on myös kaunis tunne. Vähän kuin olisi henkimaailmassa ja katselisi tänne elävien keskuuteen. Kummallista.
Kiitos Leena! 💜💚 On niin ihanaa kun sä kommentoit, vaikkei me olla nähty vuosiin. Mutta mä muistan meidän vuosientakaiset keskustelut aina valoisina ja lämpiminä. 🥰 Myös Timpan. Ajattelen häntä silloin tällöin. Hän oli hyväntahtoinen ihminen, joka lähti aivan liian aikaisin!
Just noin!! Muistan kun itse sairastuin syöpään, tuntui että katosin johonkin omaan maailmaan, kuplaan josta käsin katselin kaikkia muita. Elämä ympärillä jatkoi hyörinäänsä, mutta tunsin oloni ulkopuoliseksi ja muiden kiivailu monesti turhilta tuntuvien asioiden parissa tuntui vieraalta. Sieltä kuplasta ei mielestäni enää kokonaan palaa koskaan, onneksi. Sillä suurin osa aiemmin suuriksi koetuista asioista ei sitä ole.
Mahtava kuulla vertaiskokemus! 🤎💜💙 En ole siis ainoo tuntemuksineni.
Tuhatvuotisen tammen viisaudella seurailet elämää 🥰
Jotakin semmoista. En tiedä viisaudesta, mutta nahistumisen aste tuntuu samalta. 😄
Lähetä kommentti