Vaateostovuoteni

 

Tänä vuonna kiristin vaatteiden ostojani enemmän kuin koskaan. Annoin itselleni luvan ostaa jotakin vaatetta kahtena kuukautena; tammikuussa ja heinäkuussa. Mitään turhaa heräteostoa en oikeastaan hankkinut, koska kaupassa mietin tarkkaan moneen kertaan sovittaen onko esim takkihankintani jees ja mitä poistan sen tilalta.

Punainen villakangastakki on ostettu kierrätyskeskuksesta tammikuussa. Takki pääsi heti käyttöön alkuvuodesta ja sen lisäksi ostin vielä kesällä Nextiilistä Marimekon farkkutakkimaisen lyhyen takin (ei kuvaa), josta pidän tosi paljon! Molempia on käytetty ahkerasti tänä vuonna ja näiden tieltä on poistettu toistakymmentä takkia tämän vuoden aikana. Poisto tarkoittaa eteenpäin antamista taikka Nextiiliin roudaamista.

Alusvaatesetti on aina silloin tällöin tarpeellinen ostos! Tässä kaikki siltä saralta tänä vuonna.

Keväisen lääkärikäynnin jälkeen tilasin useita tukisukkia.

Paksumpia tukisukkia talvea varten kolme paria.

Kevyempiä tukisukkia kaksi paria (toisesta ei kuvaa) välikausiaikaan.

Ihan ohuita tukisukkia kahdet kesää varten.

Mielistyin tukisukkiin aika tavalla! Etenkin nämä kaksi alinta paria tuli kulutettua lähes loppuun. Syöpähoitojen vuoksi suonikohjuoperaatio vielä odottaa, joten tukisukkia käytän yhä päivittäin.

Mietin kuumeisesti, olenko ostanut vielä jotakin, mutta mitään ei tule mieleen. Rahallisesti näihin ostoksiin kului yhteensä arviolta noin 200 euroa. Kallein ostos oli Marimekon takki (50€). Tukisukille saa aika passelin hinnan aikaan myös. Mutta hui hai, tämä ei todellakaan ole mitään verrattuna siihen, mitä hurjimpina heräteostovuosinani olen hankkinut ja hussannut! En uskalla edes ajatella sitä kovin tarkasti. Ensi vuonna aion lopettaa kuukausirajoitukset (jotka taisivat alkaa muutama vuosi sitten niin, että sain ostaa vaatteita vain joka toinen kuukausi ja seuraavana vuonna joka kolmas jne), koska tässä vuosien mittaan päässäni on tapahtunut muutos. En enää himoitse vaatteiden ostamista. Minulla on kutakuinkin kaikki, mitä tarvitsen ja tiedän, että pystyn hypistelemään vaikka mitä ihanuuksia kaupassa, ostamatta niitä kuitenkaan. Teen edelleen poistoja vanhoista kätköistäni aina kun siltä tuntuu (eli kun vaate on auttamatta pieni tai en ole pitänyt sitä enää vuosiin) ja harkitsen hyvin tarkkaan uusia hankintoja, jos niitä tarvitsen ylipäätään. Sitä paitsi aion viedä rikkinäistä tai pieneksi jäänyttä myös ompelijalle!

Tämä oli oikeastaan se maaliviiva, mihin pyrinkin, lähtiessäni tälle tielle. Olen tyytyväinen ja pakko sanoa, että en ehkä olisi uskonut pääseväni tähän pisteeseen ehkä ikinä. Siksi tsemppaan kaikkia muitakin astumaan uusille poluille omaan tahtiin ja tekemään muutosta, mikäli nykyhetki ahdistaa! Kaikki on mahdollista.

Paheelliset lastenkirjat

 

Sain ystävältä joululehden, jonka nimi on ”Jouluruusuja” ja joka sisältää erilaisia jouluisia tarinoita monista lähteistä. Esimerkiksi ote Vaahteramäen Eemelin joulusta, Edith Södergranin ’Marraskuun aamu’,  sekä Selma Lagerlöfin, Mika Waltarin, Topeliuksen ja monen muun joulutarinoita. Ja ettepä usko miten hauska onkaan lukea vuosikymmenten jälkeen Eemelin kujeista! Vaan siitäpä juontuu mieleen kirjallisuuden kehitys, vai pitäisikö luonnehtia ’sensuuri’, jota nykyään harjoitetaan. (Olis hauska nähdä miten ihmiset suhtautuu tähän aikaan vaikkapa 80 vuoden kuluttua; että ollaanko suupieli kiemuraisessa hymyssä ja ajatellaan, että miten ne ihmiset olikaan tiukkapipoja siihen aikaan, vai ollaanko menty vielä monta askelta eteenpäin ja hävitetty muistotkin paheellisista kirjoista?) 

Ai mistä paheellisista? Minäpä kerron; Vaahteramäen Eemeli, Peppi Pitkätossu, Muumit… niitä ei nimittäin saa nykyään lukea esim päiväkodeissa sellaisena kuin niitä minun lapsuudessani, silloin nuijasodan aikaan, luettiin! Niistä sensuroidaan tietysti Pepin isän alkuperäinen arvonimi, Eemelin vaivaistalolaiset ja jopa Muumipapan tissuttelu. Ja ties mitä muuta. Ystäväni työskentelee päiväkodissa ja heillä tämä on ollut käytäntönä jo vuosikausia. Kuvitelkaa nyt jumankekka; lumipallon näköinen otus, joka ei koskaan käy vessassa, muokataan hyveiden polulle sensuroimalla sen tassusta pois viskipullo! Voi jumbe, mitä kauheuksia mun ikäpolville onkaan lueskeltu!! Saati sitten mun isovanhempien ikäpolville, jeesus siunaa ja armahda.

On se vaan hyvä, että nykyihmiset on fiksumpia ja moraalisesti tosi korkealla ja aivan helvetin paljon enemmän oikeassa joka asiassa, kuin esimerkiksi silloin muinaisina aikoina 1980-luvulla. Jännä miten ihminen kehittyy tosi nopsasti ihan huikeen lyhyessä ajassa, että ei tarvita kuin 20 vuotta tai jopa vähemmän, kun yhtäkkiä ollaan sivistytty enemmän kuin aiemman tuhannen vuoden aikana yhteensä. Evoluutio on kyllä ihan eri huisa juttu! Onhan se nyt kuitenkin hyvä, että lapset tajutaan pelastaa nykyään vaivaistalon aiheuttamalta pahalta mieleltä ja persreiättömältä peikkopapan kuvitteelliselta alkoholismilta! Saatikka siltä kauhealta voimatytön isän titteliltä. Toivottavasti muistetaan vielä hävittää ne vanhat kirjat, ettei tarvii koskaan selittää lapsille, että millaista ennen oli ja miksi, että mikä johti mihinkin ja kuinkas sitten kävikään. Parempi on lakaista menneen maailman ällöttävät kauheudet pois kokonaan, tekeytyä, ettei niitä ole koskaan ollutkaan! 

Ihan hirmu hyvä, että lapset on tasapainoisia nykyään ja koululaisten pisa-arvot kohisten kasvaa, eikä kukaan enää jengiydy ja ketään ei kiusata. (Sillon 1980-luvulla vähän kiusattiin ja Hesan steissillä tais olla joku jengi.) Nykyään vaan ammuskellaan kouluissa ja mitä nyt vähän puukotellaan, sillä tavalla leikin päiten. Että tällä tiellä kun pysytään vaan, niin hyvin menee! En tiedä mitä seuraavaksi sensuroidaan ja kielletään, mutta odotan enemmän kuin äärimmäisen jännittyneenä. Että onko se joulupukki, vai äitiysloma, vai kokonainen vai mikä… että vanhoista Suomi-Filmeistä retusoidaan pois tupakointi? Vaikea arvata, sillä aina se jotenkin lyö ällikällä, niinku ensilumi. Mutta yks mikä on varmaa, niin meidän kotikirjastoa ei mikään sivistyksen penaalin terävinkään kärki tule ropeloimaan ja sensuroimaan. Siellä on kirjoja laajalla skaalalla eri aiheista ja vanhin on 1600-luvulta. Että kenenkään tulevaisuuteen kurkottavan kukkahattutädin on ihan turha tulla marisemaan minkään asian takia tai puren polveen ja väännän kukat solmuun!

Enkkua 1980

 

Palataanpas koulukirjojen ääreen! Enkku oli mun yks iso lemppari ainakin ala-asteen aikana. Erityisesti rakastin näitä kirjoja ja niiden hauskoja piirroshahmoja! Toisin kuin äikänkirjan rumat kuvat, nämä oli mun mielestä suloisia piirroksia. Myöhemmin hankin roppakaupalla ulkolaisia kirjekavereita, joita oli ainakin Englannista, Skotlannista, Italiasta, Israelista, Nepalista, USA:sta, Perusta ja Chilestä. Vois kuvitella, että tämmösen jälkeen olisin ihan haka enkussa, mutta pakko myöntää, että oon aika surkee. Osaan ja rohkenen kyllä jutella englanniksi, mutta en ymmärrä kovin laajasti puhetta tai tekstiä, eli sanavarasto on yllättävän suppea. Mutta tämä riittää, enkä ota stressiä aiheesta. Nykyään puhun vain lähinnä Kanadassa asuvien pikkuserkkujen kanssa englantia, joten pärjään taidoillani hyvin.

Joulun häntiä

 

Jos olisin joku pikku eläin, olisin ehkä pupu! Kaivautuisin hankeen ja hiippailisin hämärissä syömään. Meidän pihassa elelee pupu, jolle laitettiin heinäpaali muutama viikko sitten. Siellä se syö ja häärii jo yllättävän aikaisin alkuillasta. En tiedä, onko se sama pupu, joka on jo vuosia asustellu tällä tontilla, vai uusi tulokas. Mutta suloista sen puuhia on silti seurata. Oravat on vähentyneet kesästä. Ehkä joku on ettiskelly uuden reviirin ja varmaan pari on kuollu autotielle. Silti joka päivä pihaan tulee ettimään ruokaa ainakin pari oravaa. Yksi juoksee pitkin seiniä ja kurkottelee napa paukkuen seinätelineessä roikkuvaan lintulautaan. Joskus törmäsin tilanteeseen, jossa oravan etujalat oli lintulaudassa ja takajalat seinässä ja siinä välissä venyi orava ihan juustona. Orava saattoi närkästyä, että mitä tuo ihminen nauraa.

Ite oon onnistunu venymään joulunpyhinä lähinnä leveyssuunnassa. Ensin kasvoista, sitte jaloista. Oikein säikähdin sitä lookkia joka aamulla tuijotti peilistä vastaan. Sitte hoksasin, että onpa tässä tullu syötyä suolaa monen kuukauden tarpeiksi ihan muutamassa päivässä; savulohi oli ite suolattu ja perinpohjin olikin. Sienisalaatti samoin. Perunasalaatissa on suolakurkkua. Kinkku kuivahti takassa ja on entistä suolaisempi. Lisäksi vielä ahmin salmiakkiakin yks ilta. Ja unohdin juoda tarpeeksi. Että ei ihme jos tässä paisuu sivusuuntaan. Tänään aion juoda vihreetä teetä ja lukea joululehtiä ja Waltarin joulutarinoita. Ehkä liikuskellakin vähän enemmän. Kumma kun ne jouluruoat alkaa maistua puulta heti kun joulu on eletty ohi. Ja silti niitä haluaa joka vuosi tehdä ja haalia vähän liiankin kanssa. Onneksi tässä on lomaa vielä viikkokausia, niin että voi elellä näitä joulun häntiä ihan kaikessa rauhassa. Ja uutta vuotta. Ja loppiaista…

Tapaninpäivä

Monena vuonna mulla on ollu jo jouluaattona sellanen olo, että tämä oli nyt tässä tämä joulu. No, nyt kun on ollu tämmönen hissukseen matalalla jouluprofiililla vietetty joulu, niin joulufiilistä hiukan riittää edelleen. Ja eikös se joulu perinteisesti edelleen olekin ihan täysipainoisesti myös Tapaninpäivänä? Päivä, jolloin levätään, syödään, käydään ehkä ajelulla…

Lapsena tämä aatonjälkeinen aika oli tietysti lahjoista nauttimista ja lomaa koulusta ja sen takia loistoaikaa. Muistan erityisesti miten luin Tiinakirjoja innoissani ja sitten aloin pelätä, että kirja loppuu ja piti himmailla. Se oli sitä aikaa, kun oli muka jo liian iso leikkimään lumiluolissa ja alkoi teini-ikä häämöttää. Jotenkin haikeita hetkiä nekin. Joulu pistää näköjään herkäksi, kun haikeus tulee niin monesta asiasta esiin.

Jouluna on myös haikeus

 

Aikuisen joulu on kyllä hyvin erilainen kuin lapsen, mutta silti sitä aina kaipaa niitä lapsuudenkin jouluja! Mitä vanhemmaksi elää, sitä haikeampi olo juhlapyhinä on. Silloin kaipaa kaikkia menneitä läheisiä ja iän myötä heidän joukkonsa vain kasvaa. Tämä on 8. joulu kun äiti ja isä eivät ole viettämässä joulua. On ristiriitaista, kun kauniiseen ja rakkaaseen juhlaan sekoittuu niin paljon kaipausta. Ainut mitä voi tehdä, on vaalia muistoja ja jatkaa perinteitä.

Yksi ihania joulumuistoja on jostain 1980-luvun alusta, kun vein mummalle joulukukan. Matka ei ollut pitkä, pakkaslumi narisi jalkojen alla ja ilmassa oli pientä jännitystä. Mumman portaat, punainen ovi, pakkaskukkien täyttämät kuistin ikkunat, jääkylmä kuisti ja oven narina. Ovi eteiseen, sen narina, pimeä eteinen ja hapuilu tuvan ovelle. Tuvan oven kiskaisu auki, tuoksut ja lämpö. Muistoon ei tarvita sen kummempaa, vain väläys tunteita, ääniä ja tuoksuja. Sellaisesta maailmasta, jota ei enää ole.

Rauhallista Joulua!

 

Toivotan Kaunista, Rauhallista ja Tunnelmallista Joulua Kaikille!

Joulu on ovella

 

Tänään teen perunasalaatin. Se on kuulunu meidän jouluun noin 25 vuotta. Paljon valkosipulia, varmana tarpeeksi suolakurkkua ja kaprista! Niin paljon soossia, että kaikki ui siinä. Mikä herkku! Tänään olis myös aikeena savustaa vähän lohta. Löysin pakastimesta lohifileen ja koska isän perinne oli savustaa lohta läjäpäin jaettavaksi ystäville jouluisin, haluan myös joululohen. Sähkösavustimella se on helppo ja nopea projekti. Sitten kaikki onkin tehty. Ellen nyt sitten innostu vielä sinappia keittelemään. Mutta oikeastaan enemmän kutsuu jo taas lepo ja laiskottelu. Jaksan tietyn määrän pikkuhommia päivässä ja yks kaks menee voimat ihan humps vaan. Sitten on hyvä selailla joululehtiä, kuunnella joulumusiikkia (Loirin joululevy on yksi parhaista) ja elellä sohvaelämää loppuilta.