.

.

12.2.2024

Kiiltokuvakirja 1940-luvulta, osa 1

 

Kävin viikonloppuna piiiitkästä aikaa kirpparilla! Tykkään haahuilla esineitä katsellen, vaikka en mitään ostaiskaan. Jos en olis kerännyt jo niin paljo vanhaa tavaraa, niin sieltä olis lähteny mukaan aika kasa kaikenlaista. Vaan nyt matkaan lähti vain kiiltokuvakirja 1940-luvulta ja muutama vanha kortti, sekä paketti Party Liten tuoksukynttilöitä. Selasin myös aimo pinon vanhoja visiittikortteja, eli pahvipohjakuvia, kuten sanotaan. Vanhimmat olivat arviolta ainakin 1880-luvulta. Harmittaa vaan se, että juuri koskaan niihin ei ole merkitty ketä kuvassa on. Saatoin siis selata tietämättäni omien sukulaistenikin kuvia osaamatta reagoida niihin mitenkään. Kerran nimittäin kävi niin, että sukulaisen pahvipohjakuva oli kirpparilla myynnissä ja meinasin saada slaagin innostuksesta! Vaan tästä kirjasta huomaa, miten kauniita ja myös erilaisia kiiltokuvat ennen olivat, verrattuna nykyisiin. Vieläköhän tällaisia kirjoja harrastetaan?












11.2.2024

Laukkuja, osa 40

 

Tämänkertainen käsilaukku on yksi lemppareistani. Sen musta nahkapinta on edelleen hyväkuntoinen ja pehmeä. Musta on värinä joka paikkaan sopiva, vaikkakin tykkään vaatetuksessa käyttää paljon värejä. Tämä laukku on minusta selvästi enemmän arkilaukku, kuin juhlalaukku. Kokoa sillä on ihan reippaanlaisesti, ainakin pikkuriikkisiin juhlalaukkuihin verraten.


Pidän laukun puolipyöreästä muodosta ja yksinkertaisen tyylikkäästä lukkomekanismista. Jotenkin se huokuu pehmeyttä joka solullaan. Sisällä laukussa on vihreä kangasvuori, joka on vain vähän kulunut. Sisäosa jakautuu kahteen osioon vetoketjullisen välitaskun avulla. Taskun sivussa on lisäksi pieni luottokorttitasku, tai mikä tasku lieneekään alunperin. Visiittikortteja varten ehkä?


Tämä laukku ei ole lähdössä kiertoon, vaan pidän sen itselläni ja aion ottaa sen myös ahkerampaan käyttöön.


10.2.2024

Kevät ja sukujutut


Kun aurinko paistaa kirkuvan keltaista valoa, niin tuntuu, että se lämmittää samalla paljon, vaikka ulkona ois pakkasta kymmeniä asteita. Joillekki kevät on vaikeeta aikaa. Mulle se on aina kuin talviunesta heräämisen ja havahtumisen aikaa! Havahdun kaikkeen siihen mitä vuoden aikana ois kiva tehdä, missä ois kiva käydä, mitä kaikkee ylipäätään vois. Just nyt on se hetki, kun otan itteeni niskasta kiinni ja teen juttuja, joita oon vetkutellu. Samalla aivot työskentelee yötä päivää parin sukujutun parissa. Hassua, että oon ihan hiljattain tajunnu pari asiaa, joita en oo älynny aatella koskaan aiemmin. Siis sukututkimukseen liittyen. Mä veikkaan, että aivojen treenaaminen vaikeilla sudokuilla auttaa löytämään uusia väyliä lähestyä jotakin probleemaa. Ja yhtäkkiä on semmonen olo, että ”jestas, miten mä en tätä aiemmin oo tajunnu? Kaikki nää vuodet oon miettiny tätä asiaa ja nyt vasta tajusin!”


Vaikka pakkanen hiippaileekin huudeilla taas, niin se ei oo ollenkaan enää niin talvista tai mitenkään epätoivoista pakkasta. Minä hiippailen samaan aikaan nettiarkistoissa ja hauduttelen ajatusta siitä miten lyön kasaan kaikki tiedonjyvät. Varmaankin teen ensin ifolorkirjan, eräänlaisen harjoituskappaleen, jonka jälkeen voi ehkä joskus hahmotella oikeaa kirjaa. En vain tiedä tulisiko siitä ajassa kronologinen vai henkilöiden mukaan etenevä vai romaanimuotoinen, johon olisi leivottu faktaa sekaan. Tai voisihan se olla faktaa, jossa olisi kuvitteellista seassa hiukan vähemmän, mutta kuitenkin. Tai kaikkia näitä yhdessä. 

Tosi monet ihmiset on sanoneet, että tee kirja näistä sukuasioista. Ja onhan se tietysti niinkin, että vain mun päässä aineisto piirtyy tietyllä tavalla. Että vaikka joku katselisi mun omia arkistoja ja muistiinpanoja, niin ne olis vaan sekavaa silppua, eikä niistä piirtyisi oikeen mitään selkeää. Mun jälkeen nämä katoaa taas alkutekijöihin, jotka jonkun olis löydettävä uudelleen ja kerättävä kasaan ja saatava omat ahaa-elämyksensä. Mitä pitemmälle aika kulkee, sitä hankalammaksi asioitten hahmottaminen käy, koska fyysisesti suvun alueet ja rakennukset muuttuu ja häviää koko ajan enemmän. Siksi mun täytyis ehkä koota äitini isän sukujuuret kansien väliin.
 

9.2.2024

Ja sitte vääntöä liiton kanssa


No, pitänee selitellä taas vähä taustaa. Oon kuulunu liittoon vasta viitisen vuotta. Siinähän on omat v*mäiset kiemuransa, ennen ku voi edes liittyä mihinkään liittoon. Pätkäduunarille se on usein mahdotonta, mutta jos tilaisuus tulee, niin kannustan kyllä liittymään! Liittoa ennen kuuluin YTK:hon, eli ns ”Loimaan kassaan”, joka on avoin kaikille. Näissä on se hyvä puoli, että näissä asiat hoituu helpommin ku työkkärin+kelan kanssa. No, alkukesästä -22 olin viimeisen kerran työsuhteessa vanhaan työpaikkaani, josta lähin lopullisesti pitkällisen pätkätyöläisyyden (90-luvulta saakka) jälkeen päädyttyäni työuupumukseen. Sitä ei diagnosoitu missään lääkärissä, mutta päädyin ite diagnoosiin, koska työhön meno oli ollu jo pitkään ankeaa ja töistä lähteminen (se hetki kun sähköportti sulkeutuu takana) tuntui siltä, kuin olis päässy vankilasta. Sen lisäksi vatsa oirehti ainakin vuoden verran arkea hankaloittaen. Eli kansan kielellä sanottuna vitutti, ahdisti ja paniikki oli jokapäiväinen seuralainen. Pahimmillaan en pystyny meneen ees tuttuun ja turvalliseen lähikauppaan, ryntäämättä paniikissa vessaan kesken ostosten. Samaan aikaan luin, että nää oireet oli alkaneet huolestuttavasti lisääntyä muillakin ihmisillä. Ärtyneen suolen oireyhtymä, tai mikä ikinä onkaan, ei todella ole kiva seuralainen!


No kesällä -22 aloin hakea täysin uudelta alalta työtä (mietittyäni asiaa työnhakuvalmentajan kanssa sitä ennen vuoden verran) ja sainkin elokuun alusta paikan. Koska kyseessä on osa-aikaduuni, niin päätin katella ensin miten työ alkaa kulkea, miltä se tuntuu, kaduttaako vai lähteekö uus ura urkenemaan kivasti, ennen ku alan haalia lisätunteja. No työ oli haastavaa, mutta alkujännityksestä päästyäni tykkäsin tosi paljon kaikesta uudesta! Kukaan ei vittuillu työpaikalla, kukaan ei kyykyttäny, sain jopa aika pian palkankorotuksenkin! No sit lokakuussa hain toista paikkaa tähän rinnalle. Sain paikan, vaikkakin ihmeellisten tiedotuskatkosten ja väärinkäsitysten, yhteyshenkilön vaihtumisen ym, takia pääsin alottaan vasta helmikuun alussa -23. Tässä vaiheessa astuu kuvaan liitto. Pohdin, että tarviiko mun ilmottaa tätä uutta paikkaa liittoon, kun kerran toi elokuussa alkanut työ on ilmotettu… että tämä mahtaa mennä automaattisesti jotenki siinä imussa. No, typerä ajatus, eihän se tietenkään niin menny! Ja sit unohdinkin koko asian.

Nyt hiljattain asia muistui jostain syystä mieleen ja aloin miettiä, että hetkinen, oliskohan mun pitäny ilmottaa se duunipaikka liittoon ja onko nyt muodostunu mahollisesti jotain jäsenmaksurästejä tän osalta. Nyt sain viimein itteeni niskasta kiinni sen verran, että soitin liittoon. Selvis, että he ei ollenkaan tiedä, että mulla on sellanenkin työpaikka ja että mun pitää maksaa takautuvasti rästini heille asap. Sen lisäksi selvis, että he ei tienneet, että oon saikulla! Virkailija siellä langan päässä sanoi, että sulle olis tullu pian aikamoiset ukaasit, että kun et oo maksanu heinäkuun jälkeen jäsenmaksuja, että sut erotetaan liitosta!! Sitten hän selitti, että liitto on ihan eri juttu ku liiton kassa, joka kyllä tietää mun olevan saikulla! Näiden uusien henkilötietosuojajuttujen takia he ei keskustele keskenään tämmösistä asioista. Että sairaan pitää aina ite muistaa ilmottaa molempiin sairauslomastaan. No voi hyvää päivää… nyt oon kyllä lähes sanaton. Mistä tämmösiä voi tietää? Vai tiedättekö te lukijat aina tämmöset jotenkin automaattisesti? Mä oon aina ihan hölmöläisenä suu auki ja sit ottaa päähän ja saan aihetta raivota jälleen kerran. Hypin tasajalkaa ihan aku ankkana ja sit pillahdan itkuun ja lopuksi voisin kuristaa jonku.

Mun mielestä jo pelkkä sairastuminen oli niin rankka juttu, että kaikki lähes pysähtyi. Paitti sydän, vaikka seki melkein. Sit piti ilmotella työpaikoille, työkkäriin, kassaan, kelaan, sairaalaan (toisen operaation peruutus), sukulaisille, ystäville… ja nyt joku kenkku ihminen heristää sormee mun nenän edessä, että ei riitä, sää unohdit liiton!! Hei, nykyään palkkatiedot kulkee automaattisesti lähes kaikkialle, sähköinen asiointi on ihan normi ja niin edelleen ja niin edelleen. Ja sit pitäis vielä tajuta, että liitto ja liiton kassa pitää saatana jotain mykkäkoulua keskenään! Voi jeesus! No nythän mun sitte piti kirjautua liiton omasivuille, kirjata sinne se uus työpaikka, selvittää viime vuoden bruttopalkka siitä työpaikasta ja laskee siitä mitä tekee 1% ja sit maksaa se. Kaikki muu oli helppoo, paitti toi uuden työpaikan kirjaaminen. En tiedä mikä siinä meni pieleen, mutta soitin lopuksi liittoon uudelleen ja he sit merkkas sen mulle. Eikä hekään tienny mikä siinä meni pieleen. Ja nyt he lähettää mulle blanketin, jonka täytän ja lähetän työnantajalle, siitä jäsenmaksusta jatkossa nääs. Kohta mulla ylittyy sietokyky ja lähen meneen.

Ennen oli palvelua. Joku tankkas sun auton ku vaan ajoit huoltsikan pihaan. Pankkineiti näpytteli sun laskun, kun vaan astuit pankin ovesta sisään. Herra ja rouva kauppias haki hyllystä sun ostokset ku vaan osotit sormella tuotetta ja kääri ne vielä pakettiinki. Joku hoiti sun asioita ku vaan soitit kyseiseen paikkaan. No onneks sit tuli nykyaika ja kaikki rupes hoituun suit sait sähköisesti. Lähes aina. Ihan vaan joskus ja jouluna systeemit takkuaa. Elikkä näin se menee nykyään; teet sen palvelun ihan ite (maksat silti palvelumaksun jollekki muulle!) ja sen lisäksi vielä menetät hermos ja sitten vielä joudut soittamaan johonki palvelunumeroon, johon ennenkin soitit ja jossa joku hoiti sun asias ilman omia ponnisteluja. Rahaa menee vähintää yhtä paljo, aikaa kuluu paljo enemmän ja hermot menee sen siliän tien. Onko ny hyvä? No ei oo!

 

8.2.2024

Sähköinen etanaposti


No nyt kun kerran laadin itelleni hienon To Do-listan, niin aloin eilen touhukkaasti sitä sitten käymään läpi. Ensin katoin omakelasta, että lääkärin B-lausunto mun saikun jatkumisesta ei ole vieläkään mennyt perille! Lääkärissä kävin 23.1. eli reilut kaks viikkoo sitten. Soitin lääkäriasemalle ja he katsoivat atk:lta, että lääkäri tosiaan on lähettänyt sen sähköisenä Kelaan 1.2. (No mulle hän kyllä sanoi ja painotti, että tekee sen samana iltana, kun olin vastaanotolla…) No kaikkea sattuu ja inhimillisyydellekin pitää laskea osansa. Mutta sitä en nyt tajua, että jos sähköinen posti on ollut matkalla jo reilun viikon, niin mikä tässä maksaa?? Sehän on saakelisti hitaampi kuin meidän naurettava postilaitos! 


Soitin kelaan ja sain ohjeen, että seuraile tilannetta tämän viikon ja soita vaikka perjantaina uudestaan, jos lausunto ei vieläkään näy omakelassa. (No munko tässä pitää lausunnoksi muuttua, saatana?) Asia on nimittäin sillä lailla, että mun ei onneksi tarvii tehdä mitään uutta saikkupäivärahahakemusta alusta asti (se oiski räjäyttäny mun hermot totaalisesti jo alkuunsa!) vaan kun oon ollu näin kauan saikulla - heinäkuun puolivälistä - niin kela tarvii vaan työterveyslääkärin B-lausunnon ja tekevät sitten melko nopsaan päätöksen. (Nää Kelan ”nopsaan” on tietysti oma suhteellinen käsitteensä.) Mutta mun mielestä vastuu asioiden hoitamisesta on ihan jossain muualla, kuin mulla. Mä yritän tässä henkihieverissä kuntoutua ja nyt mun sit pitää myös vahtia sekä lekuria, että kelaa, niin ku pientä lasta! ”Muistikko pyyhkiä pyllyn?”-tyyliin. En taas oikeen tykkää. 

Ja sitä paitti; jos kerta on keksitty sellanen asioita helpottava systeemi ku sähköinen posti, niin mihin vittuun ne postit voi muka kadota?! Kyllä mun martta-järki sanoo, että jos lääkäri painaa ’lähetä’-nappia koneeltaan, niin asiakirja ilmestyy Kelaan parin sekunnin viiveellä. Että just ja just ehtii kissan sanoa. Kissa kissa kissa…!!! Ei silti vieläkään. Mut ilmeisesti systeemi on oikeesti niin tönkkö, että se ite tieto menee kyllä heti perille, mutta sielä sitten joku fyysisesti omin pikku kätösin lajittelee sitä viikkotolokulla oikeisiin lokeroihin. Voi anna mun kaikki kestää! Vähän sama ku menis luotijunalla ensi Porvooseen ja sit joku kipittäis sut rikshalla siitä Pietariin.

Että tässä sitä nyt sitten istutaan puhelimessa puolet elämästä ja vahditaan, että viranomaiset tekee hommansa ja että systeemit ylipäätään toimii! Mikä vahtimestari mä muka oon?? On tietysti promillen mahdollisuus, että se lausunto on sieppautunu Venäjälle ja Putin tutkii sitä nyt innostuneena. Mokoma vellihousu sekin jätkä. Jättäis muun maailman rauhaan ja pitäis huolen vaan omista asioistaan. Mutta jos mun lausunto on sillä, niin eiks oo niin, että seuraavaks mun kannattaa ruveta lottoomaan, jos meinaan tuuri on tätä luokkaa. Sain siis listalta ekan tehtävän kohdalta jo umpisolmun aikaseksi. Tai en saanu, vaan ties kuka. Viranomaiset? Tietojärjestelmä?  Huvittais ruveta lukemaan taas Kafkaa ja Orwellia.

 

7.2.2024

To Do


Nyt on alkanu kertyä juttuja to do-listalle, joten pistänpäs ne tännekin muistiin. Päiväkirjanomaisesti näen sit täältä joidenkin viikkojen kuluttua, onko kaikki hoidettu. (Osaa näistä oon vetkuttanu jo joulukuulta!)

•kela!
•liiton jäsenmaksu päivitettävä
•suonikohjulääkärille aika
•hierojalle ja purentalihashierontaan aika
•uimahalliin vuosikortti
•tsekkaa sukupuun maholliset virheet
•kadunnimitoimikunta; perustelut
•Lielahden kartanon tutkimus koostettava
•Niemen rusthollin tutkimus loppuun
•ifolorkirja
•puhelut
•taiji



Mä oon sellanen listaihminen, joka tykkää tehdä kaikenlaisista asioista listoja. Kerran tein listan ja kaavion siitä, mitkä on esiäitien ja esi-isien yleisimmät nimet. Vuosittain teen listoja kasvihankinnoista, siis niistä mitä pitäisi hankkia ja sit niistä, joita oon jo hankkinu! Joskus tein kirjalistaa lukemistani kirjoista ja myös listaa lukemistani ammattiala-artikkeleista. Mulla on myös listoja tilatuista parfyymitestereistä ja arvostelut niissä. Niin että kaikenlaiset To Do-listat on ihan arkikauraa!

 

6.2.2024

Hiukset ja sytostaatti


Yleensä hiukset lähtee sytostaattihoidossa ja niin mullekin tapahtui. Hiukset alkoi lähteä tukkoina jo ekan syton jälkeen ja sitten pikku hiljaa enemmän ja enemmän. Ihan joka haiven ei lähteny kuudenkaan syton jälkeen eli muutamia yksittäisiä hentoja haivenia sojotti lähinnä niskan lähettyvillä, niin että sain melkein viiden hiuksen ponnarin. Kului noin kuukausi viimeisestä sytosta, kun aloin zoomailla, että ihan ku päässä olis pientä hiuksen alkua. Päänahka kutisi kovasti ja yleensähän se on merkki joko hiusten lähdöstä taikka uuden kasvusta. Nyt mun hiukset on jo noin 1cm pituiset ja hennon pehmeät, sellaset vauvahiukset. Sytojen aikana lähti hiljalleen myös ihokarvat, suurin osa kulmakarvoista ja ripsistä. Nyt käsivarsissa on sellasta 2mm pituista lähes säälittävän näköistä ihokarvaa. Ripsien juurta kutittaa, eli sielläkin on varmasti tapahtumassa jotain. Vaikee nähä ite, kun rillit on tiellä ja ilman rillejä kaikki on vaan sumeeta. Hupaisaa seurailla tätä kehitystä, miten sitä kroppa muuttuu rytinällä. Eipä se ees teininä muutu näin vauhdikkaasti!


Nyt syön syövän uusiutumisen ehkäisyyn Letrozolia. Joillekin se aiheuttaa kuulemma muiden oireitten lisäksi osteoporoosia ja hurjaa hiusten ohenemista. Siispä kalkkitabletit käyttöön! Hiusten osalta harmittaa, jos ne rupeaakin ohenemaan, enkä koskaan enää pääse alakuvan kaltaiseen tilanteeseen, kun hiukset ulottu vapaina suunnilleen polvitaipeisiin. Kuva on otettu syyskuussa -22. Perhana. Oon päättäny, että otan kaiken irti tästä klanista tukastani. Oon katellu pinterestistä superlyhyiden hiusten leikkauksia ja päättäny värjäyttää hiukset jonku pirteen väriseksi. Vaikka sähkönsiniseksi! Saakeli.


Yks asia mua kaduttaa. Se, että en käyny kampaajalla enempää! Hoksasin ylipäänsä kampaajat vasta ihan viime vuosina ja sillonkin maltoin hussata niihin max 4x vuodessa. Hyvänen aika, kun eihän se pikakampaus nyt maltaita maksa ees! (Noin 30€.) Sinne pitäis mennä ainaki neljästi kuussa! Ja hyvä kampaus säilyy jopa kolme päivää, niin että ei se mitään silmänräpäyksen huvia ees oo. Elämästä nauttimista on juurikin esim kampaajakäynti. Että ei pistä rahaa kaiken maailman tavaraan, jota joka kolkka notkuu jo muutenkin, (ja ahdistuu niistä) vaan ostaa elämyksiä (ja nauttii). Kampauksia, meikkauksia (se on mulla viä kokeilematta), hierontaa, spa-hoitoja, ravintolaruokia ja sen semmosta. Te, joilla on tukkaa paljolti, menkäähän kampaajalle hyvät ihmiset! Kuulisin mieluusti kommentteja teiän kampaajakäynneistä sit tuonnempana!


5.2.2024

Kuntoutusvinkkejä toipilaille


Tässä kohassa syöpätoipumista pitää tosissaan miettiä, et mitkä toipumiskeinot kannattaa ottaa käyttöön. Sen vaan sanon, että Kela ei mitenkään edesauta asiaa. Ei ainakaan mun tapauksessa. Joten toipilaan omalla vastuulla on moni asia. No ensinnäki mä oon juoksennellu fyssarilla jo muutamaan kertaan tän alkuvuoden aikana. Se on hyvä alku. Mut se mikä on ihan todella hyvä juttu (varmasti kaikille), on uimahallissa käyminen! Jos et oo tottunu uimiseen, niin luultavasti oot ekan käynnin jälkeen fyysisesti romuna pari päivää. Mutta jospa vaan jatkat käyntejä esim kerran pari viikossa, saat mielettömän hyvän pohjan uudelle kunnolle! Ei tarvii stressata, että jaksaako sitä uida kilometrikaupalla, ei todellakaan. Minä uin ekalla kerralla ehkä 10 metriä, seuraavalla viikolla varmaan 35 metriä. Oleellista ei oo matka, vaan se, että menee veteen ja veden tukemana ja samalla vastustamana esim kävelee vaikka lastenaltaassa taikka seisoo vedessä ja heiluttelee vuoron perään jalkoja taakse, vinosti taakse ja sivulle. Muistaa huilata ja ottaa sen asenteen, että mikä tahansa pienikin liike on parempi kuin sohvalle juuttuminen!! Olen nimittäin huomannu tämän itessäni jo nyt, kahden uimahallikäynnin jälkeen. Huima edistys!


Se, mitä mä nykyään teen kuntoni eteen, on taviksesta varmasta hassun pientä, mutta toipilaalle tämä on vähä ku kuukävely ihmiskunnalle; Iso askel! Aamuisin vielä sängyssä puoliunisena teen neljä liikettä. (Tarkoituksena vahvistaa vatsa-, selkä-, ja jalkalihaksia.) Ekana löhnötän selälläni ihan tikkuna, jännitän vatsalihakset ja painan selkänotkon alas patjaan ja rentoutan. Toistan saman vielä neljästi. Sitten teen ne hitaat fyssariliikkeet, jotka löytyy täältä, viidesti molemmilla koivilla. Ja rentoutan. Sen jälkeen nostan jalat ylös ja ”poljen polkupyörällä” ilmassa, reippaasti 25 polkaisua. Tätä ei tietysti saa tehdä liian pian leikkauksesta! Lopuksi vielä nostan jalat koukkuun, pistän jalkapohjat tukevasti patjaa vasten ja käsivarsilla patjasta tukien nostan lantion ylös, vähä ku olisin nousemassa ”siltaan”, ja toistan ylhäällä hetken aikaa pysyen viisi kertaa.

Päivällä tietysti vois tehdä monenlaisia juttuja, sillä esim youtube pursuaa kaikenlaisia ohjevideoita vaikkapa lempeästä joogasta. Ite en vaan oo saanu aikaseksi vielä paljonkaan sillä saralla. Eikä jaksamistakaan mihinkään hirveeseen rypistykseen tietysti oo. Muistaessani nostelen sohvalla istuen pieniä (2kg) käsipainoja. Siitäkin löytyy ohjeita netistä vaikka kuinka, esim täältä. Tärkeitä olis myös selkäliikkeet! Ja mikä parasta, kävele! Kävele edes hiukan ulkona, postilaatikolle, sitten kadun päähän, sitten seuraavaan risteykseen jne. Sauvat on fyssarin ohjeesta kädessä. Ei ole väliä onko ne suksisauvat vai oikeet kävelysauvat, kunhan on sauvat. Ne tukee ylävartaloa, ne treenaa samalla käsiä ja niitä vasten voit nojata kun pidät huilitaukoa. Tässä vaan taivas on rajana! Muista kuitenkin, että et romuta itteäsi alkuunsa tekemällä liikaa. Mutta myöskään sängyn pohjalle ei saa loputtomiin jäädä. Voit valita omat suosikkiliikkeet ja tehdä niitä. Hahmota ensin tarviiko joku kohta erityistreeniä; selkä? Jalat? Vatsa? Tee sen mukaan. Ja myöskin pitkän sängyssä makaamisen ja tekemättömyyyden jälkeen on hyvä mennä hierojalle, koska todennäköisesti olet vähän jumissa.

En oo mikään ammattilainen ja nämä on vain mun hoksaamia ja käyttämiä juttuja. Pyri saamaan yhteys johonkin ammattilaiseen, jos mahdollista! Jos ei, niin noudata ainakin ohjetta, jonka minä sain fyssariltani; ”jos joku liike tuntuu pahalta, älä tee sitä”. Itellä kuntoutuminen alkoi hyvin hitaasti ja varovaisesti, mutta eipä ollut voimiakaan aloittaa aiemmin. Jokaiselle syöpä, leikkaus ja jälkihoidot on yksilöllisiä. Sairaalasta en saanut jälkiohjeita liikunnalle, ruokavaliolle tai muulle. Se vähän jäi mieleen pyörimään. Että oisko siinä parantamisen varaa?

Tässä vielä pähkinänkuoressa ydin:
• fyssari
• aamujumppa sängyssä
• sauvakävely voimien mukaan
• uimahalli!
• allijumppa
• selkäjumppa
• joogavideot yms
• hieroja

 

4.2.2024

Laukkuja, osa 39


Tämä pahvinen pula-ajan salkku on ollut jopa minulla koululaukkuna aikuisiällä. Oikein hyvä salkku! Sisällä salkussa ei ole mitään hienouksia, ei taskuja tai muuta sellaista. Mutta eipä niitä välttämättä tarvitsekaan. Kokonsa puolesta tämä on hyvin käytännöllinen, sillä sisään uppoaa ainakin riisin verran A4:a. 


Voin hyvin kuvitella käyttäväni tätä laukkua edelleen, vaikka taukoa onkin ollut viime kerrasta aika paljon. Pätevä peruslaukku, toden totta.


3.2.2024

Kuvataiteen aapinen v.1947, osa 2/2

 

Tämä kirja on loppuun saakka kaunis ja hauska ja isänmaallinen! Vähän sellainen, joka koulukirjan kuuluisikin olla. Erityisesti huvitti tuo Annikin kirje isoäidille. En tiedä onko tahaton juttu, mutta kyllä siitä vähän taitaa paistaa rahakkaan mummon voitelu…



















2.2.2024

Maailman kaunein auto!


Tässä on mun lemppariauto! Näytän tätä aina niille, jotka sanoo, että ”30-luvullahan oli niitä kanttiautoja…” juu, ei kyllä yhtään! Tämä on mersu vuodelta 1936. Ihan kuin jostain menneen ajan avaruussarjakuvasta! Tämä on yksi palapelin osanen siihen, kun sanon rakastavani menneen ajan muotoilua. Jopa 1950-luku kalpenee siipiautoineen tämän jumalattaren edessä. Nykyajan autot on kaikki samaa tylsää  massaa, jossa ei erota jaguaaria fiiatista. Eipä ollu 1960-luvulla vielä sitä ongelmaa. Eikä hetkeen sen jälkeenkään. Mistä samasta muotoiluinstituutista ne kaikki nykyään valmistuu oikeen? Siinä on jo tarpeeksi sietämistä, että valittavana on vaan sähkö versus polttomoottori; eikö nyt mitään muuta keksitä tähän välille? Semmosta joka myös toimii pohjolan pakkasilla. Miks joskus tuntuu, että kaikessa on nykyään vaan ääripäät? Harmaata keskivyöhykettä on turha tähyillä.






Hänet löytää Saksasta Speyerin tekniikan museosta, joka on (sisarmuseonsa Sinsheimin tekniikan museon kanssa) upein ja laajin museo, jossa oon ikinä käyny!

 

1.2.2024

Kuvataiteen aapinen v.1947, osa 1/2

 

Kuvataiteen aapinen on varsinainen silmänkarkki! Sota näkyy vielä kuvituksissa ja ehkä tekstissäkin tavallista enemmän. Kirjainsivulla huvittaa gramofoni, zeppeliini ja Lux, joista nykylapsilla ei ole hajuakaan (lieneekö nuorilla opettajillakaan?). Opettavainen aukeama on upeaa antia näissä vanhoissa kirjoissa, vaikka taitaa jäädä nykylapsilta sekin hämärän peittoon, että mikä tuli on, kun se on ”renki”. Mahtaako sellaista opettavaista sivua nykyään ollakaan aapisissa? Tai ehkä se opettavaisuus on hyvin erilaista, jolle kenties hymyillään muutaman kymmenen vuoden kuluttua.