Olenpa pyöritellyt aihetta ’anteeksianto’ mielessäni aina välillä. Kaikillahan meillä on varmaan elämän varrella ihmisiä, jotka on kohdelleet meitä paskasti, taikka kohdelleet välillä paskasti. Mun mielestä anteeksiannon kannalta ratkaisevaa on se, että ymmärtää henkilön käytöksen syitä ja toinen on se, onko hänen kanssa ollut myös hyviä hetkiä. Harva ihminen on sellainen, josta ei ole mitään hyvää sanottavaa. Psykopaateissa, narsisteissa ja julmalla tavalla sairaissa ihmisissä sellaisia on eniten, tavallisissa ihmisissä ei niinkään.
Jos mietin nyt lapsuutta ja sitä, että jouduin isän suhteen olemaan paljon varpaillani, niin mulla on myös paljon hyviä muistoja isästä. Varmasti enemmän kuin niitä huonoja. Mutta koska ihmisen muisti toimii niin (luen juuri muuten aivotutkijan kirjaa), että ne tavalliset hetket ei jätä muistijälkeä, vaan jollain tapaa poikkeukselliset hetket jää joko hyvänä tai huonona parhaiten mieleen, se oma muisti voi vääristää luulemaan, että kaikki oli aina huonoa. Sitä paitsi tiedän itsekin olleeni ajoittain, etenkin teininä, hyvin rasittava. Eihän se ihmissuhde koskaan ole niin, että itse on kuin blanco seinä ja toinen hyppii siinä edessä kuin Aku Ankka tasaräpylää, vaan kaikki on vastavuoroista (paitsi niissä narsistisissa suhteissa). Oli myös tilanteita, että isällä saattoi olla huono päivä ja rajallisesti jaksamista ja hermo kireällä vaikka raha-asioista, eikä se silti tarkoita sitä, että hänen hermostumisensa johtui yksinomaan minusta.
Sitä paitsi jokainen meistä elää ja toimii niillä korteilla, jotka on jaettu, eikä enempää voi oikein vaatia. Mun isän lapsuus oli aika hankala ja sieltä juontaa juurensa moni asia. Ja se koskee isän sisaruksia samalla tavalla. Ei se lapsuuden elämäkään pelkkää huonoa ollut, mutta se oli aika epävakaata ja traumatisoivaa, koska mun mumma oli hyvin haastava persoona. Ja jos mennään sukupolvissa askel taaksepäin, niin mumman lapsuudenkotikin oli hyvin haastava ympäristö elää. Että tavallaan ymmärrän heitä kaikkia yksi kerrallaan, enkä jaksa syyttää ketään, koska se ei johda mihinkään. Mutta ainakin se vaikutti siihen, että isän empatiakyky oli aika huono. Siitä ei kai ihmistä voi syyttää, koska se ei ole hänen oma valintansa.
Aivotutkimuksen mukaan myös valemuistot on aivan tavallinen asia. Se on vain pieni askel eteenpäin siitä, että muistaa jonkun asian vähän väärin. Valemuisto voi syntyä mielikuvituksen, valokuvan, jonkun kuullun tarinan, kaverin kokemuksen, taikka elokuvan perusteella omaksi muistoksi. En osaa yhtään sanoa, kuinka paljon mulla on valemuistoja. Enkä tiedä miten niitä voisi erottaa aidoista muistoista edes. Siksi suhtaudun vähän epäluuloisesti, jos joku julistaa muistavansa vaikkapa lapsuudesta kaiken aivan kirkkaasti. Ensimmäiset muistot voivat kehittyä noin 2-3-vuotiaana, mutta on paljon ihmisiä, jotka ei muista juuri mitään esim ennen kouluikää. Keskimäärin muistikuvat on riekaleita, irti suuremmista asiayhteyksistä ja tulkintoja. On myös esitetty, että välillä oikeudessa todistajanlausunnot on sekoittuneet valemuistoihin, joita on jopa helppo luoda ihmisille johdattelemalla. Valemuistoja on myös tutkittu ja tulokset on aika jänniä. Periaatteessa mikään ei ole aivan varmaa, jos muistilta kysytään.
No vielä pitää ottaa huomioon yksi asia. Isä oli 30-luvun lapsi ja se maailma oli täysin eri kuin 70-luvun lapsen maailma. Minä en ole kyykkinyt puun alla pelkäämässä pommikoneita, enkä herännyt talviaamuisin mökistä, jossa oli pakkasta. En myöskään ole kävellyt kilometrikaupalla töihin 16-vuotiaana. Olen katsellut televisiosta lastenohjelmia ja syönyt irtokarkkia, pelannut elektroniikkapeliä, lueskellut Aku Ankkoja ja kipittänyt valmiiseen pöytään syömään monta kertaa päivässä joka ikinen päivä. En ole ollut pellolla heinätöissä ja ajanut hevosta maatalon töihin. En ole odottanut isää kotiin sodasta ja miettinyt riittääkö ruoka. En ikinä. Siitä lähtökohdasta on helppo ajatella, että mun ja isän näkökulma moneen asiaan on aivan eri. Eri ajan ihmiset elää aivan eri asioiden kautta. Mutta niin on myös erilainen lapsuus isällä ja mummalla; isä ei ole katsellut punavankeja, hän on saanut käydä koulua monta vuotta enemmän, on osannut jo lapsena haaveilla autolla ajamisesta, eikä ole joutunut menemään rengiksi lapsena mihinkään taloon. Isällä ei ole ollut suurta sisaruskatrasta, joista osa on lähtenyt Amerikkaan, kun Suomessa ei ole pärjännyt. Kun isä on rakentanut oman talon, sen sisälle olisi mahtunut ainakin 6 samankokoista mökkiä, jossa hänen lapsuudenperheensä asui. Ja niin edelleen, tätä ajatusleikkiä voi mennä taaksepäin sukupolvi sukupolvelta. Paitsi että ihmiskunnan suurimmat muutokset on tietysti tapahtuneet vasta 1900-luvun aikana ja sitä kautta kontrasti lähisukupolvilla keskenään on suurinta.
Kaikkien näiden näkökulmien myötä on helppoa antaa anteeksi. Isä ei ollut täydellinen, mutta enpä minä tunne ketään täydellistä ihmistä. Minäkään en ole vaikkapa äitinä yhtään täydellinen! Muuttaisin monta asiaa, jos voisin palata tekemään toisin. Näen isän mielestäni aika kokonaisena. En pelkästään huonona, mutta en pelkästään uhrina tai hyvänäkään. Näen erilaisia kausia, näen kehitystä, näen huumoria, hyväntuulisuutta, äkkipikaisuutta, kärsimättömyyttä, sitä ettei siedä myöhästymistä, näen selviytymistä, näen epäluuloa, näen huolehtivaisuutta, näen kiinnostusta, näen kaipuuta menneeseen… aika paljon asioita, joita on myös minussa! Se on minusta vain hauskaa, sillä minusta tuntuu, että tunnen ja ymmärrän sen kautta häntä vielä paremmin.
