Olin eilen Tampere-talossa kuuntelemassa Suzi Quatroa!
Oikeastaan hän on mun miehen nuoruuden idoli, mutta minä en ennestään tiennyt hänestä muuta kuin nimen. Mutta ei se haitannut! Siksi en anna tässä nyt mitään musiikillista reportaasia tai bändianalyysiä, vaan keskityn muutamiin pohdintoihin, joita keikan aikana mieleen kumpusi.
No ensimmäinen huomio Tampere-talossa oli, että tämä taitaakin olla varsinainen ’entisten nuorten’ kekkeri! Varsin keski-iän ylittänyttä yleisöä liiteli paljeteissaan siellä täällä. Joten sovin oikein hyvin joukkoon! Paitsi, ettei mulla raasulla ollut paljetin paljettia. Ihan keikan alkumetreillä löysin itseni syvältä jännittävistä pohdinnoista, nimittäin että mitähän ne ajattelee meistä suomalaisista? No varmaankin, että voi noita parkoja, annetaan niille nyt vähän tuulahdusta suuren maailman meiningistä, ennen kuin Putin valtaa koko maan ja kaikki on myöhäistä. Saavatpa sitten muistella glamourin hetkiä tältä illalta.
Suzi tuntui yllättyvän, kun vastauksena hänen kysymykseensä, että kuinka moni ymmärtää mitä hän puhuu, kaikki nostivat kätensä ylös. Meillä ei puhuta venäjää, vaikka kummallista ja käsittämätöntä kieltä mongerretaankin. Vanhempani kävivät muuten joskus 90-luvulla Kanadassa sukuloimassa ja ihmettelivät, kun siellä jotkut yhä luulivat suomalaisten vieläkin elävän jotain 1920-lukua, suunnilleen juuri torpparilaitoksesta päässeenä ja yhä piikomassa juoksentelevina. Että siltä kantilta ajatellen joku jenkkitähti voi luulla Suomesta mitä tahansa. Että ollaan kaikki kommunisteja ja haikaillaan Murmanskiin tai Siperian aroille, vaikka oikeesti meille riittää ihan hyvin Raahe ja Pohjanmaan lakeudet!
Keikan alkua kieltämättä häiritsi se, kun järkkärit kiersivät yleisössä estämässä ja kieltämässä videokuvaamista. Että olisiko se kuvaaminen sitten ollut niin paha? Kai se olis. Siksi uskalsin ottaa bändistä vain yhden kuvan, enkä videotaltiointia ollenkaan. Sain silti järkkäriltä väliajalla huomautuksen ulkotakista, joka oli käsikynkässä. Että jos kaikki 1200 ihmistä lähtee ryntäämään ovelle, niin yksikin takki on hyvin vaarallinen lattialla! Ymmärrän. Puin sen sitten loppuajaksi päälleni, sillä nämä typerät kylmä-kuuma-fiilikset poukkoilee yhä päivieni rattona. Mutta ihmeekseni huomasin, ettei kaiken maailman kainalossa kulkevia lurexishaaleja ja huppareita ja hattuja ja laukkuja kielletty. Mun takkiinko ne kaikki kompastuu ja tukehtuu? Sorge sitten siitä.
Väliajan jälkeen keikka jatkui mielestäni kovaäänisempänä kuin ensimmäisellä puoliajalla. Ja mä olin just ehtiny sanoa miehellekin, että onpa kiva, kun täällä ei volyymi ole aivan tapissa, eikä satu korviin, etenkin kun taas unohdin ne korvatulpat kotiin. Viimeiset puoli tuntia olivat enemmän korvakärsimystä, vaikka musiikki toki hyvää olikin. Mutta miksi volyymin pitää olla niin perkeleellinen, että sitä voi kuunnella vain korvatulpat päässä? Vähä ku menis ravintolaan, mutta ottais ensin jonku tabletin, joka vaimentaa maut. Eikö se oo aivan järjetöntä? Tai että mennään leffaan aurinkolasit päässä. Tai saunaan jossain kylmäpuvussa. Mikä tätä maailmaa vieläkin vaivaa, kun se musiikki on aina niin lujalla kuin vaan pystyy napista vääntämään? (Eikä se silti kai ole yhtä lujalla kuin vaikka 80-luvulla.) Voin kertoo, että mun tinnitus oli huumaavan voimakas kun lähdettiin pois keikalta ja nytkin se on kyllä epätavallisen suurta. Miks ei päässä ole volyyminappia, että vois edes joskus vääntää tinnituksen mutelle?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti