Vielä vähän uskonnosta ja uskosta

 

Niin kuin tässä muutama päivä sitten sivusin aihetta tässä, niin jotenkin tämä ’uskonto’ jäi mieleen vielä pyörimään yleisemminkin. Minä en kuulu kirkkoon, en lahkoon, en mihinkään uskonnolliseen jengiin. Olin lapsena perus-luterilainen, mutta erosin kirkosta heti aikuisuuden kynnyksellä, kuten melko moni kai tekee. Lapsenusko alkoi vaihtua teini-iässä omiin pohdintoihin. Luin paljon kaikenlaista henkimaailmaa koskevaa ja parapsykologista kirjallisuutta ja mietin omia kokemuksia. Missään vaiheessa en kokenut olevani sillä tavalla ateisti, että en uskoisi mihinkään henkimaailman juttuihin, sillä olihan meillä suvussa vahvaa kykyä siihen suuntaan. Jo lapsena koin vahvasti henkimaailman ja tajusin, että mulla on vahva intuitio tai vaisto asioista. Tapahtui asioita, joita ei voi sattumalla tai järjellä selittää. Samanlaisia juttuja tapahtui isälle ja isän äidille. Luulin joskus, että kaikki kokee niin, että hengen voimat on suuria kaikilla. Myöhemmin tajusin, että läheskään kaikki ei edes usko mihinkään henkimaailman juttuihin, saati että kokisi mitään itse. Moni ajattelee rationaalisesti ja järjellä ja on vahvasti sitä mieltä, että kaikki on järjellä selitettävissä tai puhdasta sattumaa.

Minusta ihminen ei kaipaa uskontoa, vaan sisäistä uskoa, mikä se sitten onkin. Siinä kohdassa, kun aletaan tehdä uskosta organisaatiota ja luomaan järjestyssääntöjä ja velvoittamaan ihmisiä johonkin yhteiseen toimintaan, esimerkiksi kirkossa käymiseen ja rukoukseen ja syntien anteeksi pyytämiseen, aletaan valua pahasti harhakujille. Minusta usko on pyhä asia, johon ei pidä sekoittaa sääntöviidakkoa ja ahdistusta. Pahimmillaan luterilaisuudessakin niin, että ’jos et usko oikealla tavalla, joudut helvettiin’. Yhä on hyvin tavallista ajatella, että vainajat on joko ’hyvällä tai pahalla puolella’ ja se puistattaa mua. Ihan oikeesti…?! 

Mä en usko helvettiin. Se on ollut tosi kätevä keino suitsia ihmisiä tietynlaisiin toimiin kautta tuhatvuotisen historian täällä kristillisessä Suomessa. Minä uskon, että kuoleman jälkeen on henkimaailma ja se on kaiken hyvän olon ilmentymä. Kunnes synnytään uudelleen tänne maan päälle. Se helvetti-skenaario on suorastaan huvittava. Mietitääs vähän; on siis jumala, joka on kaiken luonut ja hyvyyden ja oikeudenmukaisuuden perikuva ja se sitten jakaa osan ihmisistä helvetin lieskoihin ikuisiksi ajoiksi? Kuulostaapa reilulta mieheltä, sillä lähinnä miehenä hänet kuvataan meidän uskonnossa. Että hän antaa ohjeet ja jos lipsut niistä, voit joutua helvettiin, ellet anele armoa? Ja jos epäilet koko systeemin olemassaoloa, joudut varmasti helvettiin? Ei kuulosta kivalta tyypiltä. Mulle tulee lähinnä mieleen psykopaatti, jonka nilkassa me roikutaan anelemassa, että älä rankaise ja kaiken kukkuraksi sanotaan sitä kaiken hyvyyden ilmentymäksi! Hyi saakeli.

Jos joku ihminen toimis niin, se tuomittais puistatuksin vankilaan lusimaan elinkautista kakkua, tai ainakin niin kuuluis tehdä. Mitä paremmin meidät on aivopesty uskomaan raamatullisen jumalan hyvyyteen ja oikeudenmukaisuuteen, sen varmemmin me ei huomata tässä kuviossa mitään kieroa. Siksi uskonto sysätään jo lapselle ja jos hän on kuuliainen, niin hän pitää siitä sokeasti kiinni kuolemaansa saakka. Koska jos harhautuu edes miettimään, niin voi tosiaan joutua sinne väärälle puolelle. ’Minä ainakin uskon, koska näin mulle on vanhemmat opettanu’ - niin tietysti on opettaneet, koska heillekin on opetettu ja siitä taaksepäin noin 30 sukupolvea jokaiselle lapselle on opetettu. Paitsi että siellä kaukaisuudessa (noin tuhat vuotta sitten) oli aika, kun uskottiin eri tavalla ja jos sitä ei jätetty taakse kristinuskon saavuttua, seurasi kaikenlaisia sanktioita. Vielä 1700-luvulla papit on tehneet ilmoituksia pyhistä lehdoista ja saaneet ylempää käskyjä, että ne pitää hävittää. Kukaan seurakuntalaisista ei silti ole ollut halukas puiden kaatohommiin, joten siinä on ollut papeilla aikamoinen problem.

Toki uskonnoissa on paljon hyvääkin. Tai ainakin entisaikaan on ollut varmaan lohduttavaa, kun perheen 13:sta lapsesta kuoli 10, ajatella, että jumala otti heidät armollisesti jo nyt tykönsä. Mutta minusta uskoon ei tarvita organisaatioita, sisäinen tunne ja varmuus riittää. Ei tarvitse käännyttää ketään, ei tarvitse olla huolissaan että olenko nyt rukoillut tarpeeksi usein ja lujasti. Elämisen säännöt on tottakai yhteiskunnalliselle olemiselle perusta, mutta ei siihen tarvitse sekoittaa helvetin tulia ja kirkollisveroja tai ahdistusta ylipäätään. Minä en ole ikinä kokenut tarvetta käännyttää ketään, mutta juttelen mielelläni asioista. En myöskään puutu kenenkään uskoon, ellei hän tee sillä pahaa muille (ja siinä kohtaa tulee mulla se lahkoviha esiin). Mutta myöskään en tykkää siitä, että mulle tullaan sanomaan, että ’kyllä säkin vielä pelastut’. En suutu, jos mun puolesta joku rukoilee, koska hän varmasti tarkoittaa pelkkää hyvää, mutta kun esiin astuu uhkauksen kaltainen painostus ja annetaan ymmärtää, että olet menossa suoraa päätä helvettiin, ellet tee käännöstä, niin siihen minä viittaan kintaalla. Ehkäpä siihen voisi seuraavan kerran tokaista, että ’no helvetissä nähdään!’ He he.