Mökillä on ihan hirveän sateinen ja harmaa sää, mutta ehkä juuri sen vuoksi innostuimme katsomaan mökin seinillä olevia ja seinille odottelevia tauluja uudella silmällä ja asettelimme kaiken uudella tavalla.
Mökillä on ihan hirveän sateinen ja harmaa sää, mutta ehkä juuri sen vuoksi innostuimme katsomaan mökin seinillä olevia ja seinille odottelevia tauluja uudella silmällä ja asettelimme kaiken uudella tavalla.
Olen joskus ostanut kirppikseltä ja rompepäiviltä pari kolme tilikirjaa! Kyseessä ovat satavuotiaat isot tilikirjat, joista yhteen olen merkinnyt ylös kirppisostojani (kunnes kyllästyin kirjaamaan niitä - harmi, sillä ne on aika kiinnostavia hintoineen ja kuvauksineen!) ja yhteen taloudenpitoani ja yksi taitaa odotella vielä tyhjänä.
Sytojen loppu häämöttää tosiaankin ja se tekee mielen oikein hyväksi! Inhoamani piikitys (valkosolukasvutekijä, joka pistetään siksi, kun sytot vaikuttaa valkosoluja romahduttavasti ja piikki taas saa aikaan luuytimissä parantavan valkosolubuusterin), joka kylläkin aiheuttaa luusärkyjä muutamaksi päiväksi, on myös loppusuoralla, eli yksi piikitys enää jäljellä, jess! Tosin tämä piikitys sujuu paljon paremmin kuin ne erityisen ikävät ja tylsät napapiikit, joita piti pistää kuukauden ajan joka päivä leikkauksen jälkeen. Yök.
Me ollaan yhdessä miehen kanssa hyvin hyvin harvoin Tampereella. Mies ei oikein tykkää siellä hengata ja haluaa viikonloppuisin yleensä lähteä jonnekin muualle. Mutta nyt oli sellainen harvinainen viikonloppu, että tykättiin ajella molempina päivinä varta vasten Tampereelle ja pyörittiin muutamassa hauskassa paikassa. Ihan ensimmäiseksi hain Tallipihan Suklaapuodista pari pussia Klepper&Kelpperin salmiakkia. Puotihan oli aivan tupaten täynnä asiakkaita, kuten hyvin usein muutenkin. Pääsin silti ujuttautumaan salmiakkieni luo ja onnekseni kassallakin oli vain yksi henkilö edessä, joten sain sujahdettua kaupasta ulos ennätysajassa.
Välillä multa kysytään, että onko mulle annettu ruokavalio-ohjeita nyt yhden syövän jälkeen ja toisen syövän alettua. No sairaalasta saa samat vihkoset joka kerta, esim ’Syöpäpotilaan ravitsemusopas’ (22 sivua). Opas alkaa ravitsemuksen merkityksestä syövän hoidon aikana. ”Syöpäleikkauksesta toipumiseen, haavojen paranemiseen ja kudosten uusiutumiseen tarvitaan tavallista enemmän energiaa. Energian puutteessa omaa lihas- ja rasvakudosta käytetään elimistön tarpeisiin. Tällöin ihminen laihtuu ja lihasvoima ja yleiskunto heikentyvät.”
Sitten puhutaan yleisesti siitä miten hiilihydraatit toimivat elimistön ensisijaisena energian lähteenä ja luetellaan erilaisia hiilihydraattipitoisia ruoka-aineita. Seuraavaksi puhutaan proteiineista, miten haavojen paraneminen hidastuu proteiinien puutteessa ja miten proteiineja tarvitaan solujen ja kudosten rakennusaineiksi ja uusiutumiseen. Syöpäpotilaille suositellaan suurempaa proteiinien saantia kuin terveille.
Seuraavaksi käydään läpi rasvat, vitamiinit ja kivennäisaineet, sekä muistutetaan, että ”luontaistuotteiden, yrtti- tai rohdosvalmisteiden käyttöä ei suositella syöpähoitojen aikana”. Puhutaan ruokahaluttomuudesta ja siitä miten huonoinakin päivinä tulisi syödä edes vähän. Kehotetaan syömään sitä mikä maistuu, esimerkiksi lämpimien ruokien sijasta kylmiä ruokia. Pahoinvoinnin ehkäisemiseksi annetaan neuvoja; tuuleta huone hyvin ennen syömistä, kylmä ruoka tuoksuu vähemmän ja maistuu ehkä paremmin, suolainen aiheuttaa vähemmän pahoinvointia kuin makea ruoka jne.
Sitten loikataan makumuutoksiin, kipeään ja kuivaan suuhun ja nielemisvaikeuksiin. Ruoan rikastamisneuvoja annetaan; etsi kaupan valikoimista tavallista rasvaisempia vaihtoehtoja leivän päälle, koska näin saadaan ruoasta tuhdimpaa, annoskokoa lisäämättä. Käydään läpi ummetus ja ripuli, (mutta ei ole sellaisia yksityiskohtaisia listoja kuin mistä kirjoitin tekstissä ’Sytoripuli on yleinen’). Näiden jälkeen kerrotaan suun ja hampaiden hoidosta, kerrotaan liikunnan hyödyistä, sekä ruokailusta syömisongelmien väistyttyä. Eli ne yleispätevät ja ympäripyöreät ’runsaasti kasviksia, marjoja ja hedelmiä, runsaskuituisia viljavalmisteita, rasvattomia tai vähärasvaisia maitovalmisteita, kalaa ja broileria, punaista lihaa vain vähän, pähkinöitä ja siemeniä, niukasti sokeria.’
Miten paljon valokuvia voikaan olla! Ja silti vanhoja, ennen sotia otettuja, on vähän. Rakastan selailla valokuvia ja etenkin nykyään kun kuvasta voi napata kuvan ja sitten suurentaa sitä, näkee kuvat aivan eri tavalla kuin koskaan ennen. Lapsuudenkotini tursuaa lähinnä äitin ottamia kuvia, mutta on siellä myös näitä vanhoja. Ja albumien kannetkin on hienoja!
Olen vihdoin (9 vuoden jahkailun, odottelun ja suunnittelun jälkeen) mööbleerannut ihan kunnolla! Siirrellyt huonekaluja paikasta toiseen täällä lapsuudenkodin yläkerran olohuoneessa. Vitsit miten innokas olo ja heti myös sain uuden lempipaikankin! Vielä en laita kuvia isosta muutoksesta, koska kaikenlaista säätöä on vielä, mutta heti kun on jotakuinkin valmista, esittelen uutta ilmettä blogissakin.
Tykkään viipyillä tunnelmissa, olen aina tykännyt. Lapsena istuin keittiön lattialla äitin kutoman kirkasvärisen räsymaton päällä ja vajosin auringonpaisteen tuomaan kodikkaaseen lämpöön. Näin jälkeenpäin siitä tulee mieleen marttawendelinmäinen tunnelma, ikuinen sunnuntai ja auringonpaiste. Radiosta tuli merisää ’Kotka Rankki - yksitoista…’ ja isän flanellipaita tuoksui kuorma-autolle. Selailin Richard Scarryn Iloista sanakirjaa ja kuvittelin joka kuvaan lisää tapahtumia loputtomiin. Päässä vilisee loputon nauha filmejä, keskusteluja, muistoja ja tulevia, edelleen. Olen niitä ihmisiä, jotka voivat vain olla pitkiä aikoja, tekemättä mitään ja viihtyen silti.
Koulussa ihmettelin taukoamatonta pulinaa, liikehdintää, tohinaa, tulemista ja menemistä. Minä halusin vain istua ikkunan ääressä auringonpaisteessa, metsää katsellen. Tai olla välitunnilla koulun metsässä ja rakentaa majaa, lakaista havuluudalla majan lattiaa joka päivä ja piilottaa ruplia (koivun tuohikäppyröitä) salaiseen paikkaan. Kerätä hajukumeja, keinua keinussa, miettiä miten isä ja paappa kävivät vanhaa koulua lapsena. Pyysin opettajalta lupaa päästä vanhaan kouluun sisälle, mutta se ei päästänyt. Se ei tajunnut, että jo silloin kaipasin menneisiin, halusin nuuhkia vanhaa hirttä, etsiä aarteita vintistä ja pysähtyä aatoksiini siellä sekoittuneessa ajassa. Lapsenakaan vanha talo ei ollut vain talo, pelto ei ollut vain pelto, rata ei ollut vain rata ja puro ei ollut vain puro. Kaikella oli joku suurempi ja kaukaisempi merkitys, kaikki ne linkittyivät esi-isiin, jotka olivat ihmetelleet asioita samoilla paikoilla omilla vuosisadoillaan. Kuinka kahden eri lapsen päänsisäinen maailma voikaan olla erilainen! Suurimmalle osalle mikään näistä ei merkinnyt mitään ja elämä koostui nykyhetken hektisyydestä.
Sisälläni asuu edelleen se sama lapsi, joka haluaa vain olla ja katsella, vähän seikkailla, miettiä ja kuvitella. Siksi ehkä Vihervaaran Anna teki niin suuren vaikutuksen aikoinaan. Siksi voin yhä vajota kellon raksutukseen ja auringonpaisteeseen, nuuhkia aitan hirsiseinää ja tuijottaa tähtitaivaita loputtomiin. Siksi inhoan melua ja ryntäilyä, kovia ääniä ja kovia valoja, sitä että vanhat asiat survotaan roskiin ja vuosisataiset talot lanataan alas. Sitä, että menneellä ei ole mitään merkitystä, vaikka ilman mennyttä ei olisi tätä hetkeäkään. Siksi koetan usein unohtaa nykyajan ja kellua jossakin menneen rajamailla. Semmoinen on minun aikani ja paikkani.
Koville ottaa niin henkisesti kuin fyysisestikin tämä kaikki sytoruljanssi. Nyt sytosta on 10 päivää, eikä kaikki makumaailmassa ole aivan paikoillaan vieläkään. Suolisto ja vatsa on kovilla. Hermoille ottaa, kun ei vieläkään oikein tiedä mikä maistuu ja mikä ei ja ruokaa joutuu heittämään kompostiin. Kaksi kertaa pitäis kuitenkin vielä jaksaa. Mietin vain sitä, että jääkö suolistoon tai mieleen jotain ongelmia tästä kaikesta. Mullahan oli jo sillon entisessä työpaikassa vatsaongelmia ainakin viimeisen vuoden tai kaksi, jotka johtuivat lähinnä henkisistä syistä. En millään haluaisi jämähtää takaisin siihen tilaan, että kaikki kotoa lähteminen pelottaa, kun vatsa on sekaisin aina aivan yllättäen. Siinä tilassa on vähän vaikea töihinkään palata.
Rupesi jo mieliala notkahtamaan ja toivottomuus nostelemaan päätään, joten päätin vähän selvittää asioita! Ja taas kerran sellainen ’uusi’ asia, josta ei juuri puhuta, josta kukaan ei ole mulle puhunut näiden kahden syövän aikana mitään erityistä (muuta kuin että ’joo, se ripuli on yks oire’). Niin, eipä tietenkään, tähän on törmätty jo moneen kertaan syövän kohdalla; tietoa jemmataan jossain ja sitten se pitää itse kaivaa esiin taikka siihen törmää sattumalta pitkien aikojen kuluttua. Suhteellisen ärsyttävää! Ja siksi päätin kirjoittaa tästä oikein oman jutun.