Elokuun aurinkoisen kasteisia aamuja. Jaksan nousta jopa aikaisin, jos uni ei enää aamulla tule. Kaikki tapahtuu hyvin verkkaisesti, aamutoimet, aamukahvi, päivän miettiminen. Jollain tavalla päivän suunnitelmat vielä kipunan verran innostavat edellisiltana, mutta kun aamulla olisi aika käydä toimeen, kaikki lässähtää. Aloitekyky on aika lailla nollassa. Saan ehkä päivän aikana laitettua pyykit koneeseen tai purettua tiskit koneesta, kirjoitettua sähköpostin, joka on roikkunut to do -listalla kuukausia, mutta sitten päivän suoritukset onkin täytetty. Mitä vittua minä sitten oikein teen? Kökötän sohvalla. Ehkä selaan televisiota, nettiä, kirjaa ja jotenkin aika on äkkiä rynnännyt kuusi tuntia eteenpäin. Tiedostan kyllä, että paljon pitäisi tehdä, mutta en jaksa välittää.
Unohdan yhä asioita. Selasin yhtenä päivänä puhelimen osoitekirjaa ja löysin syöpätukihenkilöni! Olin totaalisesti unohtanut hänen olemassaolonsa. Miten niin voi käydä? En ymmärrä! Siitä on jo yli vuosi, kun olemme viestitelleet viimeksi. Lopulta soitin hänelle ja me puhuimme yli tunnin. Päätimme sopia tapaamisen lähiviikoille, sillä emme ole koskaan tavanneet aikaisemmin. Puhuimme sytoaivoista. Se on käsite, joka tarkoittaa sytostaattien läpikäymän henkilön aivotoiminnan muutoksia; esim muistin heikkenemistä, monimutkaisten asioiden hahmottamisen vaikeutta, ajallisen perspektiivin hahmottamisen vaikeutta ja fyysisen hahmotuksen vaikeutta. Se voi olla vallalla kuukausia, vuosia tai loppuelämän. Silti meihin suhtaudutaan työntekijöinä, harrastajina, sukulaisina, naapureina tai ystävinä kuin olisimme käyneet vain jossain saatanan lonkkaleikkauksessa. Tehty, toivuttu, poissa listalta! Ja sitähän syöpähoitojen läpikäyneen elämä ei suinkaan ole. Mikään ei ole poissa listalta! Elämä on uudenlainen; rujompi ja kummallisempi, johon oppiminen voi viedä loppuelämän. Siksi syöpätukihenkilö on hyvä olemassa, sillä hän ei oleta mitään typerää. Niin kuin että mikä sua nyt muka vielä vaivaa? Hoidot on ohi, ota itseäsi niskasta kiinni!
Iltaisin summaan, että päivä meni ohitse pienillä teoilla. Hyvin pienillä. Ärsyttää oikein sellainen terveitten ihmisten reippaus! Usein käyn illalla poimimassa kaksi kourallista vadelmia tai punaherukoita tai mustaherukoita, jotta voimme syödä niitä vaniljakastikkeeseen hukutettuna. Usein törmään niinä hetkinä puutarhassa asuvaan rusakkoon. Me kunnioitamme toisiamme ja annamme toisillemme tilaa ja aikaa. Meistä on melkein tullut ystävät. Annoin hänelle ajat sitten anteeksi, kun hän oli alkukesästä käynyt syömässä muutamat juuri kukkimaan puhjenneet kukkani. Hän on ehkä myös antanut minulle anteeksi, kun verkotin hänen lempiherkkunsa karhunvatukan. Jotenkin syksy on rusakon aikaa. Lapsuudenkodin huudeilla suorastaan kuhisee rusakoita, etenkin syksyllä. Joskus mietin, että haluaisinko syntyä seuraavassa elämässä rusakoksi… onkohan olemassa joku universaali to do -lista? Siinä olisi kohta 6087.’ryhtyä rusakoksi’?
6 kommenttia:
Kuin olisi lukenut omaa kertomusta sillä erolla että en ole käynyt läpi samaa mankelia kuin sinä.
Energiavaje voi johtua monesta syystä.Ikä,hormonit,uupumus...
Kovin aktiivisesta tilisi näyttää retki-kohteiden perusteella jotta varmasti hyvään suuntaan olet menossa ja onneksi on tukihenkilö jolla varmasti on kokemusta aihepiiristä tukea oikeilla sanoilla.
Aika mahtavan paljon olet mielestäni jaksanut. Kaikki kuvat ja selosteet kohteista!
Hyvä saavutus 😍.
Tulee vaan mieleeni, josko siellä pihallasi onkin ajoittainen Duracellpupu-Thilda kohdannut rusakon 🐇 vastoin ajatustasi.
Itse tykkään haahuilla hitaissa aamuissa, iltapäivissä ja illoissa 🐌.
Vähän kuin varastoida omaa aikaa, sillä välillä pitää kuitenkin pakolliset hommat saada tehdyksi.
Sinähän olet kuitenkin toipilas, joten älä vaadi itseltäsi niin paljoa.
Hyvällä omallatunnolla pikkuhiljaa puuhastella sen mikä hyvältä tuntuu...
-Viiru
Mulla ihan erilainen sairaus, mutta tunnistan kyllä hyvinkin kuvauksestasi oman arkeni, mitään ei oikein jaksa tehdä ja ihan todella pienetkin asiat voi olla vaikea saada tehtyä.
Olen opetellut siihen, että ei tarvitsekaan, saa olla vaan, jos ei jaksa muuta ja huvittaa katsella telkkarista jotain komediaa sadatta kertaa koko päivän, sitten katson ja nautin siitä. Ajattelen, että kun on rajallinen toimintakyky, pitää laittaa pienet ilon aiheet etusijalle ja olla armollinen itselleen. Ei aina kyllä onnistu ja hyvin tunnistan turhautumisenkin omaan vointiin. Paljon lämpimiä ajatuksia sinulle!<3
Ohoo, aina jotenkin kiva, kun löytyy yhteneväisyyttä. Mä luulen, että mun tapauksessa toipuminen kaikesta rankasta ottaa osansa nyt viiveellä ja sen lisäksi syövänestolääke Tadex.
Aktiivisesti kyllä retkeillään miehen kanssa viikonloppuisin. Toki sekin on aktiivisuuden osalta melko sama kuin katselisi elokuvia omalta sohvalta, kun ajetaan ensin tuntitolkulla jonnekin ja sitten katsastetaan joku museo tms kohde valokuvaten. Se on semmoista kivaa tekemistä, joka ei väsytä jo ajatuksena. 😊 Se onneksi myös lataa akkuja jatkoa varten.
Kiitos, onhan se niinkin! Kuvien valkkaus satojen joukosta ja tekstien luominen on homma, joka ei suju vartissa. 😄
Toisaalta se on mun adhd-luonteelle silti ihan mitätöntä ja lähes ainut mitä mä teenkään. Eli voi olla kyllä se Duracell hyvinkin… 😉
Kummasti se ajatus siitä, että ’kyllä nyt jo pitäisi jaksaa ja aktivoitua’ on soljunut omaankin mieleen ja herättää huonoa omatuntoa. Yritän muistaa hidastaa sen suhteen!
Tosi huojentava jotenkin kuulla vertaistarinoita! 🥰
Tajusin tässä hiljattain, että mä revin itseäni (jaksamista, suunnittelua ja akkujen latausta myös) nykyään kolmeen suuntaan; kotiin, lapsuudenkotiin ja kartanolle! Ihan sekopäistä toisaalta. 😬🫣
Voi kiitos! 💕 Sinulle myös!
Lähetä kommentti