Littoisten lintuneidit

 

Pitkäaikainen haaveeni toteutui, kun löysin nettidivarista tämän kirjan; ”Rakkaudella sisaresi” kertomuksen oikeasti eläneestä Thiessin emigranttiperheestä, joiden elämä on kaikissa tarinoissa muodostunut satumaiseksi. Alunperin Pietarista tuli Suomeen viisilapsinen Thiess-Stewartin perhe ja isoäiti vuonna 1917. Heillä oli mukanaan kaksi täyttä junanvaunua tavaraa (joista toinen jouduttiin jättämään rajalle lahjukseksi bolshevikeille). Perhe asettui Littoisiin villa Solgårdeniin. Paljon traagista tapahtuu ja lopulta jäljellä olivat vain varpusmaisen hennot lintuneidit, pienet kumaraiset ylhäisömummot, kaksoset, Rina ja Nora (Irene ja Eleanor) 1901-1987.

Ensimmäisenä joukosta poistuu isä John vuonna 1927, kun hän ampuu itsensä, kirjan mukaan perheen puutarhassa. Pietariin on perheeltä jäänyt kaikenlaista, elanto Suomessa on hyvin hankalaa. Kukaan ei osaa ruotsia tai suomea, kaikki on erilaista ja outoa. Ei ole varaa lukuisaan palveluskuntaan. Varat riittävät muutamaksi vuodeksi, mutta sitten täytyy ryhtyä myymään perheen omaisuutta. Rina muuttaa Lontooseen ja työskentelee siellä jo varhaisessa vaiheessa, mutta palaa lopulta takaisin Littoisiin. Muut perheenjäsenet eivät juurikaan tee tai edes etsi työtä. Nora työskentelee vakituisimmin, sillä jonkunhan täytyy.

Perheen poika Victor ryhtyy sotilaaksi, ajautuu Murmanskiin ja on kadoksissa pitkän aikaa. Kun hän palaa, hän lähtee Eurooppaan, työskentelee jonkin aikaa perhetuttavan parfyymitehtaassa ja hussaa varoja niin kuin ylhäisöpoikien on tapana. Hän saa potkut ja palaa Suomeen, koettaen löytää työtä. Lopulta hän väsyy ja tekee itsemurhan Helsinkiläisessä hotellissa 1930.

Isoäiti, äidin äiti Victoria, asuu perheen kanssaan Littoisissa. Kirjasta ei käy ilmi hänen kuolemansa, mutta hän on hyvin ylhäinen, hyvin rikas, jonka omaisuus kärsi suuresti vävy Johnin huonoista liikemiestaidoista ja omaisuuden pelastamisen onnettomasta ajoituksesta bolshevikkivallankumouksen pyörteissä. Victoria on kirjassa läsnä ylhäisenä, mutta hiipuu sitten pois. Arvelisin, että hän on syntynyt joskus 1850-60-lukujen paikkeilla. Todennäköisesti hän kuolee luonnollisen kuoleman Solgårdenissa, sillä hänestä ei mainita mitään erityistä kuoleman osalta.

Vuonna 1936 perheen tyttäristä toiseksi nuorin, Marion, joutuu Pitkäniemen mielisairaalaan. Kirjasta saa sen käsityksen, että hän elää siellä kuolemaansa saakka. Marion poistuu oman käden kautta 1962. Tyttäristä nuorin, Edna, perheen kesken ’Nan’, elää talossa vanhenevan ja masentuvaisuuteen taipuvaisen äitinsä Eleanoran, ’mamanin’ kanssa kaksin, kun Rina on Lontoossa ja Nora Helsingissä. Äiti on masentunut menetettyään poikansa ja on luonteeltaan muutenkin hyvin kylmäkiskoinen, näin romaanissa annetaan ymmärtää. Äiti asettuu asumaan makuuhuoneeseensa, poistumatta sieltä juuri koskaan ja Edna saa passata. Edna kaipaa vain hyväksyntää ja lämpöä, eikä hän osaa, eikä halua olla sisäkkö. 

Eleanora ja John

Huhtikuussa 1958 Edna menettää hallinnan. Hän tekee itsemurhan Solgårdenin keittiössä, josta raihnainen äiti hänet löytää. Kuolinsyy: sydämen läpäisevä pistohaava, vatsan ja rintaontelon läpäisevä haava. ”Pistänyt itseään puukolla vatsan yläosaan, viiltänyt molemmat ranteet ja kyynärtaipeet auki” sanotaan lääkärinlausunnossa. Hän todellakin tahtoi kuolla, juuri ja juuri 53-vuotiaana. Maman toimitetaan kunnalliskotiin.

Nora hälytetään Helsingistä ja hän on aivan kauhuissaan; miten he ovat voineet sulkea mamanin kunnalliskotiin, paikkaan joka on tarkoitettu kurjille ja köyhille ja halveksituille! Nora haastaa naapurit oikeuteen, sillä he ovat tahtoneet heille vain onnettomuutta ja pahaa. Nora haastaa kunnan sosiaaliviranomaiset oikeuteen, koska he ovat väärin perustein ja väkivalloin sulkeneet mamanin laitokseen! (Maman kuitenkin on jo hyvin iäkäs ja viihtyy hyvässä hoidossa. Ruokaa saa säännöllisesti, pyykki pestään ja saa nukkua puhtaassa sängyssä niin paljon kuin haluaa.) Nora haastaa oikeuteen myös sairaalan ja lääkärin, jotka totesivat Nanin kuolleeksi ja väittivät sitä itsemurhaksi. Murha se oli, hirvittävä harkittu murha!! Eihän se voi mitään muuta olla!

Jäljellä ovat enää Nora ja Rina, emigranttineidit, jotka muuttavat yhdessä Solgårdeniin takaisin. Talossa on vaihdettu puulämmitys sähkölämmitykseen, on hankittu puhelin, on otettu vastaan palotarkastajia, mutta ei päästetty heitä salia peremmälle. Ei ketään alhaiseen luokkaan kuuluvia perheen yksityiseen tilaan. Lähiseudun lapset ja naapurit auttelevat toisinaan kauppa-asioissa ja muutenkin. Mutta sisarukset ovat varuillaan; mistä sen voi tietää, onko kotihoitaja vakooja tai varas? He tahtovat itse valita sisäkkönsä, kukaan ei voi tunkeutua noin vain heidän kotiinsa. Esineiden päälle ja tasoille on ripoteltava tuhkaa, jotta näkyy jos joku on varastanut jotakin.

Talvella 1987 talon lämmitysjärjestelmä menee epäkuntoon, pakkasta on paljon ja neidit kylmettyvät ja kuolevat. Vasta nyt alhaiso pääsee penkomaan taloa ja kaukaiset sukulaiset päättävät pistää kaiken huutokaupattavaksi. Huutokauppaluettelo painetaan ja huutokauppaa pidetään monena viikonloppuna. Luettelossa sanotaan näin: ”Ainoastaan osa Thiess-Stewartin irtaimistoa on ajan puutteen ja suunnattoman tavaramäärän takia voitu luetteloida, joten painettu luettelo on vain suuntaa antava. Luettelon ulkopuolella myydään erittäin suuria määriä huonekaluja, tauluja, painokuvia, lasia, posliinia, koriste-esineitä, NUOTTEJA, valokuvia, postikortteja, tekstiilejä, KORUJA, jotka laadultaan vastaavat luetteloituja esineitä.”

Ehkä erikoisin tarina Solgårdeniin ja lintuneiteihin liittyen, on tarina huoneesta, joka oli ’hylättyjen tavaroiden huone’, huone jonne heitettiin kaikki roska ja roina. Huone, josta löytyi lintuneitien kuoleman jälkeen pohjaan palaneita kattiloita, vanutuppoja, rikkoontuneita esineitä ja sitä ja tätä, mille neidit eivät osanneet tehdä mitään. Palveluskuntaahan ei enää oikeastaan ollut ollut vuosikymmeniin, ellei lasketa yksittäisiä auttajia, joiden apu oli melko kertaluonteista, heitä ei siis palkattu talouteen. 

Olen nähnyt heistä hienon artikkelin jossakin aikakauslehdessä 80-luvun lopulla ja surukseni luulen heittäneeni sen menemään. Siinä oli kuvia kauniista puvuista ja esineistä ja lintuneideistä. Jos jollakulla on näitä lehtijuttuja, olisin hyvin kiitollinen kopioista! Kertokaa kommenteissa jos jotakin löytyy. Itse olisin himoiten ostanut huutokaupasta valokuvia, koruja, koriste-esineitä, kenties jonkun huonekalunkin. Minulla ei ole mitään kytköstä heihin, paitsi että rakastan tätä tarinaa ja kuulin sen ensimmäisen kerran kesällä -87, kun olimme kylässä Littoisissa, aivan Solgårdenin naapurissa. Siitä lähtien tarina on elänyt mielessäni kuin elokuva. Traagisena mutta kauniina.

Kiiltokuvakirja 1940-luvulta, osa 4

”Jos joskus eroamme me Suomen saloihin…” 

”Kun sydän itkee, sä laulele…”

”Voi sitä Oilin veitikkaa, kun kirjansa minulle kiikutti…”

”Hyöri pyöri tyttö kulta, niin kuin rukin rulla…”

”Keinukoon purtesi pienoinen, aalloissa elämän virran…”

Halki aikojen!

 

Asia, joka virkistää mua ihan äärettömästi, on uusien sukulaisten löytäminen! Tuntuu, että täällä me hortoillaan ensin hajallaan kukin tahoillamme, kunnes joku ihmeellinen johdatus saa meidät yhteen ja yhtäkkiä on kuin magneetti kilahtais metalliin; asiat loksahtaa kohilleen ja joskus jopa kauan sitten kadonneet kytkökset ja yhteydet kutoutuu umpeen.

Kuukauden sisällä oon tavannu kaksi ennen tuntematonta sukulaista, ilman että olen älynnyt edes etsiä kumpaakaan heistä. Ihan valtavan innostavaa! En tiedä voiko tätä edes ymmärtää kukaan muu kuin toinen sukututkija. Että ei haittaa, vaikka sukupolvi tai kaksi ei ole pitänyt yhteyttä, koska nyt me ollaan löydetty toisemme! Tuntuu siltä, että jotain on korjaantunut, katkenneet langat on jälleen ehjät.

Jokainen sukupolvi, joka ei ole vaalinut sukuyhteyttä, tekee tästä salapoliisintyöstä hankalampaa, mutta yhdessä me ratkotaan asioita ja joukossa on voimaa! Miksi kannattaa sitten olla yhteydessä sukuun? Koska historia toistaa itseään, jos historiaa ei tunne. Ymmärrys muita kohtaan lisääntyy, kun tietää mistä asiat johtuu. Historia antaa perspektiiviä kaikelle, etenkin tulevaisuudelle. Ja että jokaisen sukupolven ei tarvii erikseen keksiä sitä pyörää yhä uudelleen.

Possujen kemut

 

Äimän käkenä pölähdimme maaseutuajelulla keskelle villapossulaumaa!

Possut juhlivat sitä mahtavaa tilaisuutta, kun lunta on niin paljon, että oman aitauksen aidan yli voi vaan kävellä. Voin kuvitella miten eka kekseliäs ja utelias possu on tajunnut loistavan tilaisuuden ja sanonu muille, et hei kattokaa, me voidaan tehdä rynnäkkö naapurin tontille ja juosta vieläpä tien yli edes takasin! Kuka lähtee mukaan? Ja muut on olleet epäileväisiä, että et oo tosissas, ei sinne voi mennä. Ja tää on vaan jankannu, et joo joo, kyllä voi, kattokaa! Ja juossu sit niin ku susi kintereillä yli teiden ja tantereitten. Ja wooooh, sika toisensa perään on kipittäny korvat lepattaen yli aitojen ihan vailla mieltä.

Semmoseen tilanteeseen me tömähdettiin autolla ja kateltiin huuli pyöreenä sitä sikamaista menoa ja meininkiä. Pysähdyttiin kuvaamaan possuja ja huomattiin, että poliisi ilmestyi pian meidän taakse ihmettelemään tilannetta myös. No, ilmeisesti tilanne on nyt hallinnassa ja hyvä niin, ennen ku tulee ruumiita. Kun me lähettiin ajeleen eteenpäin, niin joukko possuja alkoi hölkätä meidän perässä. En tiedä mitä ne ajatteli, mutta vähän tuli semmonen olo, että älkääs nyt ihmeessä meitä alkako seurata!

Että jos joku luulee, että maalla ollaan kauheen totisia ja jäykkiä, niin täällä ei totisuudesta ja jäykkyydestä ollu tietookaan. Täällä oli kemut vailla vertaa! 

Nivelongelmat ja hiukset

 

Tässä tammi-helmikuun aikana mun nivelet on alkaneet oireilla, siis oudommin ku aikaisemmin. Pakostikin mieleen tulee, että onko tällä joku yhteys joulukuun lopulla alottamaani lääkkeeseen, Letrozoliin. Ainakin sen haittavaikutuksiin kuuluu nivelsäryt. Mulla ne niveloireet on sellasia, että särky tai kipu, aristavuus on vasta toissijainen juttu, eli ikään ku seuraus varsinaisesta oireesta. Ja mullahan muuten on geneettinen alttius nivelongelmiin muutenkin. Se on näkyny jo 30 vuoden ajan sorminivelten ajoittaisena särkynä. Tosi pahanakin hetkittäin. Yhen kerran oon muistanu lääkärille niistä puhua ja se oli se kerta kun hän sanoi kuolemattoman lauseen ”kivut kuuluu elämään”. Ja mulla on kai myös yliliikkuvat nivelet. Siitä niin ku lähdetään.

Ja ne ongelmanivelet on nyt oikea leukanivel ja oikean peukalon juurinivel. Leuka lonksuu päivittäin (jo yli kuukauden ajan) ja etenkin illalla kun menee sänkyyn pitkäkseen ja aamulla kun herää. Jos yöllä on hereillä, niin sama juttu. Eikä se siis itekseen naksu ja poksu, vaan esim jos haukottelee taikka sanoo jotain tai muuten vaan taivastelee asioita suu auki. Kun ryhtyy sulkeen suuta, niin joku vastustaa leukanivelessä ja pitää kokeilla erilaisia pään asentoja, jotta sais suun kiinni sujuvammin. Esim jos istuu ja kasvot on kohti kattoa, se tuntuu vaikeemmalta ku jos kasvot on kohti lattiaa. Myös pään kääntäminen oikeelle tai vasemmalle tekee eron napsumiseen. Kuulostaa hyvin vähäiseltä, mutta nyt onkin niin, että se on pahentunut viime päivinä. Saattaa tuntua siltä, että ei saa suuta ollenkaan kiinni, kun vastuspaine on niin kova ja sit kun saa suun suljettua, niin se napsaus on aika kova ja tuntuu ikävästi kipuna aina ohimossa saakka. Että ihan ku ois joku jänne joka menee leukanivelestä ohimoon ja joka sätii kun suun pistää kiinni. Onko sielä? Mulla ei oo mitään hajuu asiasta.

Toinen uudempi probleemi on peukalonivel, joka on vaivannu hiljaksiin kai pari viikkoa. Nyt sekin on äityny pahemmaksi. Elikkä siinä tapahtuu niin, että peukalo menee ikään ku lukkoon ja käsi pitää ravistella taas normaaliksi. Sekin kuulostaa pieneltä vaivalta vai mitä? Mutta tähän asti pahimmillaan se on ollu sellanen, että en oo pystyny sulkeen rintaliivien hakasia, kun se on just paha asento peukalon jäkityksen kannalta ja peukalo menee jotenki hervottomaksi lukkoasennossa, eli mistään ei saa pitävää otetta sillon. Se on lukossa ja jäykkä ja myös hervoton eli toimintakyvytön ja siihen liittyy jännää arkuutta, tai vahvasti epämiellyttävää tunnetta. Hammasharjasta pitämäni ote piti vaihtaa, kun peukalo meni jumiin siinäkin. En tiedä mihin sfääreihin tämä voi mennä; juomalasin pitäminen ja syöminen hankaloituu? Tai kynällä kirjotaminen? Asioihin tarttuminen pihtiotteella? Funtsailen ja seurailen asiaa.

Ja koska tukka kasvaa mukavasti, oon haaveillu jo kovasti uusista kampauksista. Mullahan on pinterest täynnä pitkien hiusten kampauskuvia ja nyt piti yhtäkkiä keksiä mitä voi tehdä ihan lyhyille hiuksille. Jänniä leikkauksia ja värjäyksiä onki keksitty 90-luvun jälkeen, jollon mulla viimeks oli ihan lyhyet hiukset ja luulen, että meen kampaajalle jonkun tämmösen kuvan kanssa, kunhan hiukset hieman kasvaa vielä. En tiedä onko järkevä ihan heti värjätäkään, kun ne väritkin on aikamoisia myrkkyjä ja mulla on varmaan se myrkkykiintiö aika täys. Mutta tuossa kesemmällä ehkä sitte.

Ois muuten kiva kuulla muiden syöpätoipilaiden (Letrozolin käyttäjien esim) kokemuksia nivelten ongelmista! Ja tätä mun blogia saa kyllä jakaa kaikkialle mihin vaan keksitte. Esim johonkin syöpäryhmiin ja vertaisporukoihin. Mä tuun puhumaan syövästä ja mun toipumisesta aina sillon tällön jatkossakin. Mikään pelkkä sairausblogihan tää ei kuitenkaan ole, vaan tavallisen keski-ikäsen naisen hölinöitä ja kuulumisia kuten ennen sairastumistakin.

Laukkuja, osa 41

 

Nyt on päästy jo kahdeksanneksi viimeiseen vintagelaukkuun. Tämä laukku on äitini vanha laukku ja sitä on isosiskokin käyttänyt ahkerasti. Laukku on 60/70-lukujen taitteesta ja näkyy muutamaan kertaa varhaislapsuuteni valokuvissakin. Itse sain laukun 90-luvun alussa ja käytin sitä jonkin verran niihin aikoihin. Kauhean kätevä tämä laukku ei ole kokonsa puolesta, mutta parempi kuitenkin kuin joku pienehkö käsilaukku.

Sisällä laukussa on kangasvuori ja yksi vetoketjullinen sivutasku. Tämä laukku ei ole lähdössä kiertoon ja aion käyttää sitä jatkossa aktiivisemmin.

Edit: Sisareltani sain tarkentavia tietoja, eli laukun on ostanut sisareni joskus ihan 1970-luvun alussa ja sittemmin se on siirtynyt äitin käyttöön.

Kiiltokuvakirja 1940-luvulta, osa 3

 

”…maailman myrskyihin voinet joutua…” Toden totta! ”Kasva kansalle valoksi!” Miten kauniisti ja viisaasti sanottu! ”Ystävyys se kestäköön, ain asti hautahan!” Kestiköhän se? Ehkäpä molemmat ovat jo kuolleet. ”Elonmeren salakarit” hyvin kaunista! Veli on kirjoittanut Oilille joulupäivänä, sekin hyvin liikuttavaa!

Provinssirockin ruokalinjaus - risut naamioitu porkkanaksi?

Nyt taas täälä ihmettelen, että mitä sielä Provinssiockin päättävissä elimissä oikeen aatellaan? Että ruokia myyvien myyntipaikat maksaa sen mukaan myykö liharuokaa vai kasvisruokaa vai vegeruokaa. Siis mitä ny taas? Rokotetaan liharuoan myyjiä korkeammilla paikkamaksuilla! Ja edellytetään jokaista ruokamyyjää sisällyttämään menuuseensa jonkun vegeruoan! Jo on aikoihin eletty! Vaatiiko kukaan vegemyyjiä sisällyttämään valikoimaansa häränpaistia? Ihanko oikeesti tää menee näin naiiviksi, että ilmastonmuutos häviää, jos me kaikki suomalaiset aletaan tällä sekunnilla syödä vegeruokaa? Jos Provinssi oikeesti haluaa viherpestä itsensä todella, niin sitten loppuu se ulkomaisten esiintyjien tänne lentokoneella roudaus. Vai eikö muka lentäminen ole ilmastonäkökulman varsinainen ilkeä äitipuoli? Ja miten on ilmaisen työvoiman käyttäminen; jopa 700 vapaaehtoistyöläistä pyörittää tuota tapahtumaa. Jotenkin näkisin, että nykyajan reilun meiningin mukaan työntekijöille pitäis maksaa työstä.

Ylipäätään saan näppylöitä ja verenpainetta, kun joku ylemmyydentuntonen kekkeruusi tulee ylhäältäpäin saneleen, miten jonku toisen pitää tehdä valintoja. Että eiks vaan vois antaa niiden ostajien itsensä valita, ostaako makkaraa, pihvihampurilaisia tai sit ihan vaan salaattia taikka jotain tosi kiinnostavia ’kaikettomia’ juttuja. Tää kuulostaa vähä samalta ku jos olis sellanen laki, että punaisia ja oransseja raaka-aineita ei saa enää käyttää. Taikka että mustaa ei saa käyttää vaatetuksessa. (Mustahan on kaikkein myrkyllisin väriaine, by the way.) Tai jos nyt ei suoraa kielletä, niin niiden käyttöä aletaan halveksia ja mustien vaatteiden myyjille pistetään korkeemmat vuokrat ku muille. Olis joku äänekäs sakki, joka haahuilis täällä täysvalkosissa, niin ku opetuslapset kuvaraamatussa. Että hesalaiset nuoret istuis manskulla valkosissa kaavuissa, että mustiinpukeutuneitten tepastelu estyis kerta kaikkiaan.

Mää en käskis vegaania syömään lihaa, mutta mun mielestä vegaaninki pitäis pitää turpansa kiinni. Jokainen hoitakoon vaan ihan sen oman tonttinsa. Nykyään on ihan jeeesuksen ärsyttävää, kun on kaikenmaailman joukkioita, jotka sanelee miten muitten tulis elää. Onko ihan pakko? Ja sitte nää peesaajat siinä vielä perässä. ”Joo, me ollaan kyllä samaa mieltä, me tuetaan kyllä teitä! Pistetääs lihansyöjät ahtaalle!” Painukaa ny hevon kuuseen siitä marisemasta. 

Ja mitä tulee siihen, että jos joku ei voisi tappaa eläintä, niin ei pidä syödäkään sitä sitten, niin täyttä paskaa koko juttu! Mä niin haluisin nähdä kaikki kädettömät nykyihmiset höyläämässä ite lautoja ja takomassa nauloja, jotta saavat talonsa rakennettua. Ja mitähän kaikki sankat uusavuttomien joukot tekis, jos pitäis kasvatella pellavasta kuidut ja tehä langat ja kutoo kankaat, jotta sais vaatetta. Siitä ei tulis kyllä hevon helevettiä. Että siihen nähden tehköön kukin mitä osaa ja toiset ostakoot häneltä tuotteita. En minä ainakaan mene tappamaan yhtään eläintä, mutta syön niitä kyllä. Eikä se kuulu kellekään näsäviisastelijalle yhtää.

Ja tässä vielä sit tää ite Provinssin hinnotteluperiaate heidän omilta sivuiltaan. En kyllä tiennykkää, että pohjanmaalla on alkanu kasvaa jeesuksia, mutta ilmeisesti näin on. Mun mielestä pohjalaiset on just siks hyvää porukkaa, kun ne on hyvin pitkälle jalat maassa ja järki päässä. Ainaki ennen ollu. Maailmanparantajiakin tarvitaan, mutta ei sellasia muitten asioihin sekaantujia. Sitä tämä on mun mielestä! Sillon kun festareilla myydään kaikille sopivaa ruokaa vieläpä lähellä tuotettuna, se saa multa ainakin täydet pisteet! En sylje vegelautasellekaan, vaikka joku ehti niin ehkä jo luulla? Mua vitoo vaan se epäoikeudenmukainen eriarvoistaminen. Että yhet nostaa ittensä parempaan väkeen ja rokottaa muita. Vähä niinku ennen muinoin, kun oli aateliset ja muut säädyt. Nyt on nää paremmat, joilla on oikeemmat mielipiteet ja elämäntavat ja jotka jaksaa koko ajan tuoda sen esiin ja samalla vaatii muitakin elämään samoin. Tää on ku joku tauti, joka leviää ja leviää! Ruokanatsien aikakausi.

Ja jos katot Provinssin sivuja laajemmin, niin esim työntekijöiksi halutaan henkilöitä joilla on ”hyvä, iloinen ja avoin asenne”. No niinpä; avoin asenne tarkoittaa ilmeisesti vitun ahdasta yhden linjan tapaa katsoa kaikkea? Vai onko pääjehuilla eri säännöt ku työntekijöillä? Mutta selviäähän se syykin tähän outoon uuteen asenteeseen; ”Provinssin toimiston painopiste on talviakaan Helsingissä…” siellä sitä on sitten käyty hesoissa hakemassa se oikeenlainen asenne elämään.

 

Kiiltokuvakirja 1940-luvulta, osa 2

 

Aika kiva, että myös isä on kirjoittanut Oilin muistokirjaan! 

Levotonta liikehdintää

Oikeestaan kun kattelen kalenteria, niin joka viikolla on aika paljon sinkoilua sinne tänne. Uimahallia, kaupunkikäyntejä, hierojalle menoa… Ihan mielettömän ihanaa, että jaksan sitä nyt! Oon aika paljon kaivannu sellasta vapaata liikuskelua, joka terveelle on itsestäänselvyys ja josta ei ikinä tajunnu olla kiitollinen, ennenku oma liikkuminen rajoittui huonon kunnon ja toipilasajan takia aika pieneksi hyvin moniksi kuukausiksi. Mutta joka viikko pitää olla myös lepopäiviä, kun ei tarvii lähtee kotoo mihinkään. Näillä tuulisilla keleillä en oo vääntäytyny ees kävelylenkille. Vaikka kuuma tulee helposti ilman mitään ponnisteluja, niin kylmäkin tulee tosi helposti. Jos yöllä ei oo ihan tosi tarkasti pukeutunu, niin kylmä tunkee uniinkin. Ja jos pukee yhtään liikaa, niin sitten tulee kuumuuskohtaus. Rasittavaa kyllä. Viime yönä olin pipo päässä ja yösukat jalassa, mutta vaihteeksi hiukan pienempi yöpaituli päällä ja kylmähän siinä tuli. Kun sitten aamulla laitoin ranteenlämmittimet käsiin, niin kuumuus hyökyi ylle alle minuutissa.

Ystävänpäiväkukkasia lukijoille!

Tänään olen menossa hierojalle. Tilasin lyhyen hieronnan ja ekstralämmön siihen lisäksi, elikkä se tarkottaa lämmitettyjä pyyhkeitä selkään ennen hierontaa. Sitten heti sen jälkeen vielä pieni päähieronta. Ei mikään intialainen, vaan joku ihan tavallinen. Mulla on yks aika ikävä kokemus intialaisesta päähieronnasta. Menin Tampereella kauan sitte mielijohteesta sellaseen, kun en ollu ikinä käyny. Se oli varmaan joku urheilijanuorukainen, joka sen teki ja tekikin voimalla. Kun tuli semmonen kohta, että päätä puristetaan sivuilta molemmin käsin aika kovasti (en tiiä kuuluuks se oikeesti niihin liikesarjoihin ees!), niin musta tuntu että kallonmuoto vaihtui ja pelkäsin että kohta aivot läsähtää kattoon. En tietenkää siinä mitää sanonu, kun eihän suomalainen sano ikinä mitää huonoo palautetta heti. Kärsin vaan hiljaa itekseni ja pää oli kipee viel seuraavana päivänäkin. Että siks nyt vaan ihan tavallinen päähieronta, kun tukkakin on vielä ihan beibi. Ja ripset ne kuulkaa beibit onkin! Ihan hulvattoman hauskat lyhykäisyydessään.

 

Kaupunkipäivä

Eilen vietin kaupunkipäivän oikein aamusta iltaan saakka. Tutustuin uuteen paikkaan, söin, luin, makasin hoitopöydällä ja -tuolilla, shoppailin, kävelin ja ihastelin keväistä valoa.

Ekana kahvilassa karjalanpiirakka munavoilla, britakakku ja vihreetä teetä. Sitte fyssarille. Viimeinen kerta toistaiseksi. Varsinaisesti hän ei nyt voi mua auttaa enempää, vaan homma siirtyy pääpainoltaan kotiläksyihin, niihin omiin liikkeisiin, joita teen enemmän taikka vähemmän about päivittäin. Paisti tietty jos tulee joku uus vaiva, jonka takia sitte taas kipasen hänen luokseen. Sit seuraavaks jälkikasvun kanssa Taito-shoppiin, joka muuttaakin tutusta kulmauksestaan Verkarantaan ihan näillä viikoilla. Taito-shopit on mun lempparikauppoja, sillä niistä löytää aina jotain. Ja etenkin, koska voi sitten kannattaa kotimaista käsityötä! Minäpä mennä pämäytin ja ostin tällä kertaa sammaleenvihreän pipon! Se on kaunista neuletta (sovitin kyllä paria mukavan näköistä trikoopipoa, mutta ne näyttää aina niin kauheilta päässä ja sanonkin niitä kondomipipoiksi) ja tää on just sopiva sisäpipoksi, sillä se tähän asti käyttämäni sytopipo jättää vähän niskan paljaaksi. Ulkonahan mä käytän aina talvisin joko hattua tai korvaläppiä ja nyt kun tukka on vasta ihan beibi, niin todellakin hattua!

Notkuin jonkun aikaa kirjakaupassa myös. Istuin nojatuolissa ja selasin paria kirjaa, mutta päädyin lopulta tuohon kuvan ”Vähän enemmän vähemmän”-kirjaan. Tausta alkaa näin: ”Mitä jos pieni onkin parasta? Luopua, tyytyä, jäädä paitsi - pyrkimyksemme ekologisesti kestävämpään elämään hahmottuu helposti kieltäytymisten ja niukkuuden kautta. Voisiko asia olla toisin?” Täytyy painokkaasti sanoo, että kirjakaupat ne vasta paha rasti mulle onkin! Voi huh huh. Mutta kun kattelin ympärilleni, niin musta tuntui, että valikoima yhä pienenee vuosi vuodelta, samalla kun kirjojen kierto huimasti nopeutuu, eikä muutaman vuoden takaista kirjaa enää löydä muuta kuin divarista. Ja samaan aikaan poistokirjojen alehyllytila vaan kasvaa. Ja kaiken muun sälän tila, joka arveluttaa mua, että kuuluuko ne kirjakauppaan, lisääntyy ja lisääntyy. Marimekon vesipullo esimerkiksi. Vaikka kaunis onkin, ei siinä mitään. Mutta kuuluuko se tosissaan kirjakauppaan? Mitä jos rautakauppa myis enimmäkseen irtokarkkeja, autotarvikekauppa käsilaukkuja, pelikauppa tyylihuonekaluja ja vaatekauppa autonrenkaita? Ois niinku sillee ihan sattumanvaraista, että mitä mistäkin saa, eikä kukaa olis enää oikeesti erikoistunu mihinkään.

Selasin myös Miki Liukkosen päätähuimaavan kokoista tiiliskiveä. En tiedä onko se se postuumi teos vai joku muu, enkä muista nimeäkään, sillä en ole lukenut häneltä mitään koskaan aiemmin. En edes tiennyt koko henkilöstä yhtikäs mitään, ennen kuin hänen kuolemastaan uutisoitiin. Katoin dokkarin hänestä ja kiinnostuin. Mukavan ja herkän oloinen tyyppi, joka on kuitenkin täysin oman polkunsa kulkija, mutta myös suureksi harmiksi sairas. Luin tuosta tiiliskivestä pätkän ja se oli jotain sellasta millaista en ollu koskaan lukenu. Ei lainkaan pisteitä, vaan yhä eteenpäin soljuvaa tekstiä, joka voisi kyllä kurimuksen lailla imaista mukaansa. Voi olla, että ostan hänen kirjansa vielä jonain päivänä. Jos se jää nimittäin kummittelemaan mieleeni, niin etten voi olla ostamatta. Se tuntui lukukokemuksena hyvin mukavalta.

Sokoksen italialainen salaattibaari on ollu mun unelmissa puoli vuotta. Nyt vasta pääsin sinne ja olin ihan pinkeenä innosta, koska oon syöny siellä elämäni parhaan salaatin! No, toki se salaatti sitten oli poissa valikoimista, kuinkapa muutenkaan. Ihan jees oli tämäkin, jonka sitten hätäpäissäni rakentelin valikoimassa olevista aineksista. Se ihana olis ollu vuohenjuustosalaatti, se jossa on mustikoita pinnalla! En ihan päässy käsitykseen, että oliks sen ainekset vaan just eilen loppu vai onks se lopullisesti loppu. Tutkin asiaa. Todellakin.

No, kävimme myös jälkikasvun kanssa tutustumassa Laukontorin saunaan. Sitä voit katella täältä. En ollu ikinä käyny siellä, vaikka vahva aikomus oli viime kesänä kiertää kaikki tämmöset ihanat saunapaikat yhen päivän aikana. No se sitte jäi - sattuneesta syystä, kun makasin sairaalassa. Soitin ekana sinne Laukontorille muutama päivä sitten, että pitääks meidän varata paikkamme sinne ja miten maksetaan ja miten muuten kaikki toimii. No kuulemma nyt oli hiljaisempi päivä, joten paikkaa ei tarvinnu varata ja käteisellä voipi maksaa siihen saunaravintolaan. Okei, siispä sinne! Siinähän ois voinu ensteks syödä vaikka aamupalan (paikka aukee maanantaisin vasta klo 11, eli meneeks se jo varsin lounaaksi?), mutta me mentiin suoraa saunaan. Erilliset pukuhuoneet, mut yhteissauna miehille ja naisille. Me oltiin sielä tosin ihan alkuun kaksin, ennen ku sinne tuli pari muuta naista lisää. No, ensinnäkin löylyhuone oli aivan ihana! Iso melkein muinaisen näkönen kiuas, iso näköalaikkuna Ratinansuvantoon, isot lauteet, joissa mahtui vaikka makoilemaan tai joogaamaan. Ulkona lyhtyjä, joissa paloi oikeet kynttilät, keinutuoleja ja riippuvia keinujakin! Ja sit portaat sinne altaaseen, jossa on kylmä suvannon vesi, ihan ku avanto! Tuuli oli niin hyytävä, että en uskaltanu kastautua, mutta saunoin sitäkin enemmän. Tää on kuitenki ehkä enempi semmonen tuulettomien päivien paratiisi.

Mulla oli myös hammaslääkäri samaan syssyyn. Määhän oon vankka pelkopotilas ja siksi oon sopinu lääkärini kanssa, et käyn siellä 1,5 vuoden välein sen tavanomaisen vuoden sijaan. Hän on yksityinen ja oon käyny siellä yli 20 vuotta. Kai vuodesta 2002, koska muistan sanoneeni aluksi, että en oo käyny hammaslääkärissä 12 vuoteen, elikkä kouluaikojen jälkeen ja hän oli ihan järkyttynyt. Paitsi sitte ku tutki mun purukaluston, niin olikin ihmeissään, koska reikiä ei ollu. Siks olinki totaalisen yllättyny kun multa löytyi nyt yks pieni reikä. Mun eka reikä aikuisiällä!! Tähän asti on paikattu lapsuuden paikkojen irtoomisia ja jotain pieniä hampaan lohkeemisia. Kääk! No, tunnustan, että oon juonu sikana energiajuomia ja limsoja ja karkkiakin on tullu vedettyä. Siis tän toipumisen aikana kesän jälkeen. Nyt tarvii vähän kerrassaan tehä muutos, koska en haluu että mun hampaat lahoo kokonaan jo tässä iässä!

Ja heti ku se hammaslääkärin määrittämä tunnin varoaika oli päättyny, hilipasin vielä Friends&brgrs -ravintolaan syömään purilaisannoksen. Hemskatin hyvää (hakkaa mennen tullen jotku heset ja nää tämmöset pikaketjut) ja sitä paitsi nyt kun nuoriso on muuttanu Ratinan kauppakeskukseen, niin tääl oli tilaa syödä rauhassa ja kaikki muut asiakkaatkin oli aikuisia. Jeees. Että semmonen kaupunkipäivä mulla oli. Ai nii, ostin myös dosetin, mutta siitä ehkä toiste enemmän. Pikku hiljaa voin ryhtyä sopimaan myös ystävien tapaamista, kun jaksan jo olla kaupungissa aika hyvin. Jaksan kävellä pieniä siirtymiä ja notkua kahvilassa taikka ravintolassa. Mahtavaa, se on kevät kuulkaa!!