Onnea ja epäonnea

Joskus optimistisuuden puuskassa pusken päin haasteita, joiden onnistumisodote on aivan mitätön. Näin kävi kun löysin vahingossa netistä ihanan kakkureseptin, jonka päätin toteuttaa viikonloppuna, vaikka kaikki viimeaikaiset kakkukokeiluni ovat menneet kiville niin että paukkuu. Mutta tämän kanssa olin silti innoissani ja salamyhkäinen; minusta se kuulosti erityisen hyvältä kakulta. Kaikki tuntui menevän hyvin, niin kauan kunnes otin kakun pois uunista. Se hyllyi epäilyttävästi. Ihan kuin sisus olisi sulaa massaa ja kuori vain hämäävän kypsä. Sain kakun kumottua nätisti lautaselle, mutta melko pian kakku näytti enemmän tulivuoren kraaterilta kuin kakulta! Sisus oli todellakin aivan sulaa taikinaa, vaikka se koetintikkuun ei tuntunutkaan. Tässä kohdassa joudun aina psyykkaamaan itseäni aivan erityisesti, etten purskahtaisi itkuun kuin pieni lapsi! Kakku on nyt kuitenkin melkein syöty, sillä se on taikinamaisuudessaan aivan paholaismaisen hyvää. Voi olla että tarjoilen tulevaisuudessa vieraille kakkua jälkiruokakulhosta...

Välillä elämään mahtuu onneakin sen verran, että ihan kaikki ei tunnu suossa tarpomiselta. Koska olen vaipunut erityisen vahvasti sukututkimuksen suohon, heh heh, niin onnea kaivataankin. Olen selvittänyt viimepäivinä muutaman ihmisen kulkua onnenkaupalla niin, että mieli on hyvä ja valoisa. Olen näet hankkinut muutamia matrikkeleita, joiden avulla 1900-luvun ihmisten tutkiminen on kuin lasten leikkiä. Kattavan matrikkelikokoelman hankkiminen vie tietysti aikaa, eikä aina ole mahdollistakaan tai siitä ei kaikissa tapauksissa ole hyötyä, mutta sukututkimuksen mustaa aukkoa (1900-lukua) voi valottaa kuitenkin aika hyvin näillä keinoin. Toinen hyvä keino on sanomalehdet! Kuolinilmoituksissa mainitaan usein sukulaiset tietyssä järjestyksessä, josta sukututkija saa aivan oivallista vinkkiä eteenpäin!