Nyt on kulunut jo hirveen pitkä aika siitä, kun viimeksi olen käynyt museossa! Joskus kaipaan sitä maailmaa ja tiedän, että nautin eniten museoista jossain kaukana kotoa. Tutut museot on koluttu jo niin moneen kertaan, että ähky on tullut jo ajat sitten. Sitä paitsi jossakin muualla ote näyttelynrakentamiseen ja visiot siitä miten asioita voisi esittää ja myös se mitä oikein voisi esittää, tuntuvat monesti hyvin raikkailta ja kiinnostavilta. Myönnän olevani aika kriittinen katsoja.
Vaadin siis museolta paljon, mutta vaadin myös itseltäni ja kanssakatsojilta ehdottomuutta. En tiedä miten päin olisin jos näen jonkun hiplaavan museoesineitä. Joskus olen huomauttanut asiasta, mutta yleensä koetan vain keskittyä olemaan räjähtämättä kappaleiksi. Siksi en voi sietää sitä suuntausta, että museoissa saa kosketella esineitä nykyään. Siis ei tietysti kaikkia, mutta niitä vähempiarvoisia esineitä. Jos minä päättäisin, en sallisi sitäkään.
Olen katsellut joskus mikroskoopilla miltä tekstiilissä näyttää ruoste, tahra, ryppy, reikä, kuluma, tai joku muu vaurio. Uskokaa pois, se hiplaaminen aiheuttaa myös aina vaurion. Ja sitäpaitsi; en hiplaisi esinettä, josta en ole varma mitä se sisältää. Vanhassa esineessä/tekstiilissä voi olla ties mistä peräisin olevaa likaa. Niissä voi olla radioaktiivisuutta. Niissä voi olla syöpää aiheuttavia väriaineita. Niissä voi olla jopa taudinaiheuttajia. Kannattaa siis vaan katsoa!
Minä nautin museoissa yksinäisyydestä ja toisaalta pahinta on meluava koululuokka! Nautin hiljaisuudesta tai ainakin siitä, että kukaan ei höpise vieressä. Nautin aikojen havinasta. Nautin fiiliksistä ja mielikuvista. Nautin ahaa-elämyksistä. Nautin helppoudesta; en jaksa tavata 20 pienipränttistä tekstiplanssia saadakseni selville jotain kommunismista. Mieluummin katson Leninin muotoista saippuaa ja siirryn siitä ihmettelemään hajustettua neuvostovessapaperia. Nautin selkeydestä; pöydällä on kuppi ja sen vieressä ehkä pieni infolappu, jossa sanotaan kupin valmistanut tehdas ja kupin ikä. Infon ei tarvitse alkaa aatamista ja eevasta. Katson museoita siis aika tavalla myös keräilijänäkökulmasta ja laiskana, elämyshakuisena!
Museoihin pätee mielestäni sama mikä teattereihinkin; suuri ammattiteatteri voi näyttää upeutta ja suurta glamouria, mutta se tarvitsee myös suuresti rahaa. Sen vuoksi näytösvalinnat tehdään pomminvarmoiksi kassamagneeteiksi. Joskus tai rehellisesti sanottuna lähes koskaan, se ei vaan huvita. Menisin tuhat kertaa mieluummin Huoneteatteri Jurkkaan katsomaan Emmiä kahden metrin päästä muutaman muun kanssa, kuin kansallisteatterin isolta lavalta operettia joka pursuaa bling blingiä ja huippusuosiota.
Mutta kulttuurista on varmasti niin monta mielipidettä, kuin on kokijaakin ja nyt korona-aikana on aikaa mietiskellä sitä myös teoreettisesti. Kulttuurinnälkä on kyllä kasvanut minullakin tämän poikkeusaja myötä, sillä hyvin varovaisena en ole haahuillut missään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti