Elämästä nauttiminen…

 

… Tartu Hetkeen ja Mindfulness. Tämmöisiä asioita oon herännyt pohtimaan vähän vakavammin taikka syvemmin, kuin ennen. Ja se, mikä oikeastaan on herättänyt ja julmasti ravistellut mut tähän, on syöpä, kuolemanpelko, elämän loppumisen paniikki.

Silloin ekana syöpäkesänä ajattelin, että jos ei muuta, niin ainakin haluan vielä kerran elämässäni Norjan Pykeijaan syömään valaanlihaa! No se toteutui onneksi viime syksynä ja oli ihanaa; vieläkin pystyn maistamaan sen lihan suussani! Nyttemmin olen tosiaan väsännyt listan, jossa on kuusi aihealuetta ja listan nimi kaikessa raadollisuudessaan on ’Nämä ainakin vielä!’ Tein sen ensin siltä varalta, että tulee joku takapakki ja nopea syöpä vie hengen. No, siltä ei näytä juuri nyt, mutta koska listalla oli jokaisen aiheen alla useita juttuja, niin rupesin käymään niitä läpi jo helmikuun alussa. (Koska eihän niitä sitten lähtötelineissä enää ehdi.) Tavallaan jäin siihen koukkuun, sillä sellainen elämähän on perhanan kivaa! Siksi haluan tehdä siitä ihan oman postauksen nyt.

Jo vuosikausien ajan ajattelin, että jos saisin joskus tietää elinaikaa olevan jäljellä ehkäpä vain viikkoja tai kuukausia, niin lähtisin saman tien Tokioon. Tässä syövän kourissa oon kuitenkin tajunnut, että ei sitä niin vaan lähdetä. Ensinnäkin olet pelosta horkassa ja mistään nauttiminen ei onnistu. Ainakaan aluksi. Ja toisekseen sulle annetaan aikataulut hoitoihin ja aika usein myös siihen liittyen kielto liikkua väkijoukoissa, että et saa tartuntaa jostain flunssasta ja kuolla kupsahda siihen sitten kesken syöpäepisodin. Olishan se nyt vähän noloa. Kolmanneksi, kun hoidot on päällä (ja se tulee yleensä tosi pian!) et jaksa ajatellakaan lähtöä muualle kuin omasta sängystä omalle sohvalle. Että se siitä Tokiosta sitten!

Oon myös ajatellut, että miksi tähän tarvitaan joku syöpä, että ihminen älyää elää?! Että miksi herranen aika sitä ei voi jo lähtökohtaisesti ottaa elämään sellaista asennetta, että nyt (heti) ne hopealusikat käyttöön, parhaat juhla-astiat arkeen ja huulipunat huuliin joka ikisenä arkisena siivouspäivänäkin! No näitä mä oon kyllä tehnyt enemmän ja vähemmän pitemmän aikaa, mutta siis muutenkin; miksi sitä ei pinnistä aivosoluistaan niitä itelle tärkeimpiä juttuja ja kerää niistä helminauhaa, joka toimii tavoitelistana? Että miksi se arki on sitä saakelin näkkileipää ja kaurapuuroa tyyliin;  ’ei mun takia ny ois tarvinnu’ ja ’emmää…’ Ja miksi ei?!

Oikeastaan mullakin on mennyt pitkiä aikoja siihen, että oon herännyt ennen viittä ja raahautunut bussipysäkille ja mennyt töihin ja illalla sama takaisinpäin ja ollut uupunut ja ankeena ja itkuisenakin, että tässä elämä menee hukkaan. No niinpä! Niinä hetkinä sitä ehkä aattelee, että joskus sitte, lomalla ainakin, teen sitä ja tätä, kunnes ei teekään ja aika kuluu ja yhtäkkiä täyttää 98 ja kököttää vanhainkodissa ja havahtuu, että en ikinä tehnyt. Hyi saakeli! Jos luet tätä, ota heti kynä käteen tai sovellus eteen ja kirjoita mitä haluat elämässä! Mihin haluat mennä? Ketä haluat tavata? Mitä haluat harrastaa? Missä haluat syödä? Mieti vaikka, että sulla on elämää jäljellä puoli vuotta, niin on helpompi tiivistää ne asiat listalle. Tee se NYT! Ja unohda sellaset penteleen tekosyyt ku ’onhan tässä kevättä…’! Ei ole! Se listan eläminen pitää aloittaa heti, eli viimeistään huomenna ryhdyt toimeen!! Otat kalenterin eteen ja alat sopia tapaamisia. Ja kun muutama viikko on kulunut, et enää ikinä haluiskaan palata entiseen passiiviseen möllötykseen!

P.S. Verhokuva valikoitui postauksen kuvaksi, koska se symboloi minulle elämästä nauttimista. Varhaislapsuuden mahdollisesti ensimmäinen muisto on, kun istun keittiön lattialla ja katselen auringonläikkää lattialla. Siinä hetkessä oli hyvin harmoninen ja lämmin tunnelma! Sen jälkeen kaikenlaiset auringonläikät on tuoneet hyvän olon.