Esiäidin tarina

 

Minä, jos kuka, osaan vajota menneisiin ja nyt olen haahuillut 1700-luvulla jo vankasti muutamia päiviä! Olen myös ryhtynyt kirjoittamaan auki erään esivanhempien perustaman talon tarinaa. Olen hoksannut itsekin monta asiaa, joita en ennen ole tajunnut. Esimerkiksi sen, että esiäitini on 6-vuotias, kun kasakat nappaavat naapuritalosta Jaakon helmikuussa 1714, pojan, jonka kanssa esiäiti on asunut samassa talossa koko pienen ikänsä. Jaakko on 13-vuotias, talon vanhin poika, tilan virallinen perillinen siis. En tiedä näkeekö esiäiti tapauksen, ehkä hän piilottelee jossakin? Entä jos Jaakko ei olisi lähtenyt käymään naapurissa, olisiko hän pelastunut? Vainolainen on raaka, käristää Jaakon isää tulella, jotta tämä paljastaisi tavaransa kätköt. Jaakon isä saa polttamisesta loppuiäkseen arvet ja vaivat. Julma polttaminen tapahtuu toisessa naapuritalossa, enkä voi kuin kuvitella, miten ihmiset ehkä hajaantuvat kauhuissaan sinne tänne. Taloista otetaan eläimet, kaikki irtain, ihmisiltä vaatteet päältä ja päälle päätteeksi hakataan ja kidutetaan niin paljon, että koko maakunta vammautuu fyysisesti ja henkisesti. Monet piileskelevät jatkossa pakosaunoilla syvällä metsissä, kallioluolissa ja isojen kivien päällä. Hävitystä ja kidutusta joudutaan kokemaan yhä uudelleen lähes 10 vuoden ajan.

Ilmajoen syntyneitten luetteloissa ensimmäisiä aviottomia lapsia on merkitty syntyneeksi kasakoiden raiskauksista loppuvuodesta 1714 ja monia alkuvuodesta 1715. Vuonna 1716 on nähtävissä lisää tapauksia. Monet naiset tosin tapetaan, tai raastetaan kasakoiden mukaan, eikä kaikkia tapauksia ole kaoottisen ajan myllerryksessä muutenkaan kirjattu.

Jaakko ja 688 muuta ihmistä viedään tästä maakunnasta Venäjälle, orjiksi, ehkä rakentajiksi Pietariin. Pietaria on alettu rakentaa 10 vuotta aikaisemmin ja lisävoimaa varmaan kaivataan. Osa vangeista kuolee matkalla, eikä valoa juuri ole näköpiirissä. Jaakko ei koskaan palaa perimään isiensä taloa, vai palaako? Ainakin joku joka väittää nimekseen Jaakko, saapuu alkuvuodesta 1737. Vanhemmat eivät tunnista Jaakkoa ja paljon hämäryyttä asiassa onkin. Kuolinvuoteellaan Jaakon isä tunnustaa, ettei koskaan tuntenut palannutta miestä pojakseen, mutta eräiden ihmisten painostuksesta päätyi tunnustamaan hänet lopulta. Minä sanoisin, että asiassa oli paljon hämäryyttä, eikä Jaakko ehkä kuitenkaan ollut muuta kuin tilaisuuteen tarttunut huijari, joka oli tuntenut aidon Jaakon jossakin rajan toisella puolen. Tästä voit lukea hiukan lisää Vale-Jaakon tarinasta. Ja tästä enemmän isovihasta.

Kuljetan esiäidin tarinaa eteenpäin, tutkin säätiloja 1700-luvulla, isojakokarttoja, papin muistopuheita, ynnä muuta kiintoisaa. Esiäidin lapsuudenkotiin tulee rengiksi 17-vuotias poika, joka iskee silmänsä esiäitiin. Esiäiti on 10 vuotta renkipoikaa vanhempi, mutta ilmeisesti se ei haittaa, koska pari heistä tulee. He menevät kiireesti naimisiin, sillä he saavat pojan lähes saman tien ja myöhemmin toisen, ja tyttärenkin, kunnes päättävät ryhtyä raivaamaan uudistilaa, jotta pääsevät toisten nurkista omaan tupaan. 1745 he aloittavat kahden muun nuoren parin kanssa raivaamaan omia tilojaan keskelle metsää, parin kilometrin päähän esiäidin lapsuudenkodista. Esiäidin vanha leskeksi jäänyt äitimuori on ehtinyt kuolla muutamaa vuotta aikaisemmin ja isä vielä aikaisemmin, mutta sukusiteet ovat tuohon aikaan vahvoja, mihin muuhun sitä turvautuisi? Esiäiti asuu ehkä ihan alkuun lasten kanssa kotitalossaan, kunnes oma tupa on pystyssä kunnollisesti. Sitä paitsi esiäiti on taas raskaana ja synnyttää ensimmäisenä uudisraiviokesänä toisen tyttären! Viimeisillään tai heti synnytyksen jälkeen ei voi keikkua rakentamassa taloa, miehet hoitakoon sen näin alkuun. Mutta komea siitä tulee, pikku hiljaa! Hiljaa mielessään esiäiti rukoilee varmasti monet kerrat, ettei omien lapsien kanssa joutuisi ikinä lähtemään pakosaunoille vainolaista piiloon. Eikä hän onneksi joutunutkaan.

Luulen, että esiäidin elämästä tulee hyvä, ainakin sen ajan mittapuulla. Hän elää 74-vuotiaaksi ja kuolee lopulta ”vanhuuteen”. Minä katselen samoja näkymiä ja kävelen samoja mantuja kuin esiäiti. Joskus, aika useinkin, pysähdyn miettimään millaista se mahtoi olla. Miltä hän näytti? Oliko hän lyhyt vai pitkä? Laiha vai pulska? Tumma, vaalea? Nauravainen? Tiukasti uskonnollinen vai lempeä ja rauhallinen? Millainen ääni hänellä oli? Olenko minä perinyt häneltä jonkun luonteenpiirteen tai jonkun fyysisen? Katseliko hänkin silmät kyynelissä kun kurjet lensivät etelään auroina talon yli? Pitikö hän kissoista vai koirista? Miten hän nimesi lehmänsä? Katseliko hän pakkasyönä revontulia? Rakastiko hänkin salaa kankaita ja ruokien makuja? Auringonläikkää lattialla? Ainakin hän käveli samalla tontilla, jolla minäkin olen monesti kävellyt, kiipesi samalle kalliolle, jonne minäkin olen usein kiivennyt, kulki saman puron yli, jonka yli minäkin olen kulkenut. Ehkä hänen henkensä joskus käy vielä samoilla mannuilla, vaikka tuskin tunnistaa montaakaan kohtaa. Taloa ei enää ole, näkymät ovat osittain muuttuneet ja uusia kummallisia taloja on ahdistavankin paljon.

Ai niin, hänen nimensä oli Susanna. Mietin sanottiinko häntä Sannaksi, vai ihan kirjaimellisesti Susannaksi…