Hämyisiä iltoja

 

Laitoin ravulle uuden valaistuksen, joka hohtaa torsoperheenkin ylle hiukan. Olen viimeinkin saanu konttorin järjestelyä eteenpäin. Ei se vielä ole ollenkaan valmis, eikä kuvattavissa, mutta jos nyt joka päivä laitan yhden tai muutaman jutun paikoilleen, luulen, että jouluksi saan sinne jo joulukoristeita. Se on mun päämäärä. Alkuvuodesta voisin ottaa mulle uuden mutta kierrätetyn tietokoneen käyttööni ja sen myötä pääsisin kunnolla kirjoittamaankin sitten. Mulla on aikeen kirjoittaa esivanhemmista heidän elämäntarinoitaan talteen ja etenkin lempiesiäidistäni Matildasta. Tähän tabletille on hirmu huono kirjoittaa tai etenkään tallentaa mitään isompia tekstiluonnoksia, paitsi ihan muistiinpanotyyppisesti pieniä pätkiä. On mulla myös ideoita Matildan suhteen ja yksi ylläri, jos se toteutuu. Kerron sen sitten, jos niin käy.

Olen aikalailla kärsimätön. Nytkin tuskailin aamulla miehelle, että se Matildaan liittyvä juttu ei ole edennyt yhtään, vaikka tein kyselyä jo viime torstaina. Hän totesi rauhallisesti, että siihen voi mennä aikaa. Ja minä kun haluaisin, että kaikki tapahtuu heti nyt. Sitä paitsi ehkä vähän pelkään myös sitä, että jos ei asiat tapahdu vikkelään, niin mun mielenkiinto herpaantuu. Ja elämässä monikaan juttu ei tapahdu vikkelään.

Tykkään myös hissutella hämyisessä valossa. Suorastaan kärsimystä herättää kirkas valo, joka rävähtää päälle odottamatta, etenkin aamulla tai yöllä. Kynttilänvalo on ihan parasta, vaikka tulipalovaaran vuoksi oikeita kynttilöitä niukasti poltankin. Ravun valoihin piti vaihtaa patterit, mutta muuten mennään samoilla valoilla kuin viime vuonna. Myös Lucia valopää palaa ahkerasti olkkarin nurkassa. Sitten mulla ois vielä yks uusi valo, joka on odottanut laatikosta purkamista ehkä vuoden. Viime joulu meni vähän sillee ja tällee, eikä uudelle valolle paikkaakaan ollut. Nyt saan varmasti konttoriin raivattua sille tilan. Mä ostaisin varmaan hirveän määrän kynttelikköjä, jos niille olis paikat ja jos rahat ei katois aina jonnekin.

Olen miettinyt yhtä ihanaa pohjalaistaloa viime päivinä paljon. Viikonloppuna telkusta tullut Talvisota-elokuva on kuvattu sen talon pihassa ja sisällä. Ihan sydäntä särkee, että talo purettiin pari vuotta sitten. Talo vuodelta 1785. Mietin sitä, miten kylmä talossa mahtoi olla talvisin, kun jo pelkästään isot tuvat oli kumpikin isompia kuin monen asunto nykyään. Sen lisäksi oli viisi kamaria ja iso eteinen. Plus yläkerran tilat, joista en tiedä tarkemmin. Vuonna 1990 valokuvasin talon pihassa ja näin talossa asuvat ihmiset; vanha pari ja aikamiespoika - tai näin olen kuvitellut. Voihan olla, että siellä asuikin pojan perhe ja vanha äiti. Joka tapauksessa se talo on yksi ihanimpia pohjalaistaloja ja ehdottomasti suurin ja alkuperäisin, jonka olen nähnyt! Ja hyväkuntoinen. Ja silti poissa. Se viiltää mun sydäntä. Olis niin ihana asua sellaisessa talossa! Voisin ottaa vetovastuun vaikka talon lämmittämisestä ja kantaa koppakaupalla halkoja sisään joka päivä ja sytytellä tulia takkoihin. Alakerrassa oli ainakin 7 takkaa ja yläkerrassa varmaan jokunen myös. Oi että! Ja lopuksi menisin lämmittämään pihan toisella puolella olevan saunan. Näin on, hulppea juttu! Talo elää mun päässä edelleen.