Nyt kun päätin hoitaa kuumeen, kurkkukivun ja niiskutuksen + aivastelun kerrankin kunnolla pois saman tien, enkä siis voi haahuilla kartanolla, huomaan kaipaavani sinne aika lailla. Olen jopa nähnyt unia kartanosta, ja se on jo jotain! Minähän en näe juurikaan ’nykyhetkiunia’ vaan olen yhä uudelleen lapsuudenkodissa tai jossain matkalla sinne/sieltä tai Tampereen asunnossa (josta muutin pois 18 vuotta sitten). En voi sanoa kaipaavani Tampereen asuntoa, josta unien näkeminen onkin aika omituista. Tein kerran vähän listaa unieni teemoista ja se oli kyllä kiinnostavaa. Iän myötä ne on muuttuneet ja näen selvästi miten asioista yli pääseminen vaikuttaa uniin.
Varmaan ihan turha sanoakaan näin itsestäänselvää asiaa, mutta rakastan tämmöisiä vanhoja huonekaluja! Koska niitä ei vielä omassa työhuoneessani ole (saa toki tarjota), niin hakeudun talon lämpöisempiin huoneisiin aika usein siemailemaan kahvia (tai jotain muuta) uppoutuen muhkeisiin antiikkisohviin tai nojatuoleihin. Tämä sohvan käsinoja on aivan erityinen suosikkini! Yksi haave on uppoutua tähän sohvaan kaikessa rauhassa runokirjan kanssa! Se olisi sellaista fiiliksen tavoittelua, joka on oleellinen osa projektiani.
En oikein koskaan ole pystynyt tajuamaan miksi ennen osattiin ja haluttiin tehdä kaunista muotoilua, mutta nykyään se on niin kiven takana. Talot, autot, huonekalut, vaatteet, esineet… Jopa ihan vähäpätöisinkin juttu saattoi olla ennen koristeltu ja kaunis. Ostapa nykyään vasara, joka olisi jotain muuta kuin susiruma! Joillekin ihmisille visuaalinen ympäristö on yhdentekevä ja se on ihan fine. Tai joillekin makumaailma on ihan yhdentekevä ja sekin on fine. (En vaan koskaan kykene tajuamaan sitä, mutta he saavat olla erilaisia, se ei ole multa pois.) Mulle taas ne molemmat asiat on hirveän tärkeitä. Ihan systemaattisesti ja kaikenkattavasti. Ei nyt tietenkään niin, että jos joku pukeutuu viehättävästi, niin häneltä hyväksyn paskaa käytöstä. Se ei ole ollenkaan niin. Ihailen entisajoissa visuaalisuutta ja tiettyjä käytöstapoja, mutta en sielläkään hyväksy paskaa käytöstä. Mutta minusta sitä ei nyt välttämättä tarvii märehtiä aamupalaksi ja lounaaksi ja päivälliseksi, sillä ne ajat meni jo.
Jos me nyt ollaan asetuttu asumaan maailmankolkkaan, jossa on pakko lämmittää asumuksia suurimman osan vuodesta pysyäkseen hengissä, niin on aivan huikeeta, että se pakkopulla on leivottu näin kauniiseen pakettiin! Samalla oon aika suruissani siitä, että kartanossa ei ole montaakaan tulisijaa jäljellä. Tietääkseni niitä on kolme, mutta en ole kurkkinut vielä kaikkiin huoneisiin, joten niitä saattaa olla esim viisi. Mutta ei kuitenkaan kolmekymmentä, niin kuin luulisi. Tämä on ainut kakluuni, jonka olen nähnyt. Ja yksi kauneimmista ikinä. On ihan pakko hiukan hiplailla sitä aina ohimennen!
Hieron näitä huonekaluja verkkokalvoillenne loputtomiin, varautukaa siihen! Inspiroidun niistä ja maailma on jotenkin vähän parempi paikka elää jos ympärillä on kauneutta. Uskokaa pois. Vai asuisiko joku mieluummin jossain Koivukylän slummissa kuin Ruissalon ökyhuvilassa? Onnea vaan hänelle sitten. Joskus mietin, onko ammatinvalinta ollut ihan pielessä, kun en opiskellut muotoilijaksi. Mutta tiedän, ettei. Sitä rönsyä ja hulluttelua, jota suunnittelupöydältäni pursuaisi, ei ehkä kestäisi kukaan. Gaudin talot olisi siinä ehkä vielä pientä.
Yksi ensimmäisiä asioita, joita kartanolle toin, oli pöytäliina. Tietysti pöytäliina! Kuka voi muka elää ilman pöytäliinaa työpöydällä?! Ja jotta pellavadamastiliina olisi täydellinen, siinä on oltava monogrammi. Noo, voi toki olla, että tämä on ollut pyyhe, mutta minulle se on pöytäliina. Täytyy ryöstäytyä ahtaista ajatusmalleista ulos ja ottaa vähän ilmaa ja iloa siipien alle. Liina tai pyyhe, hui hai! Tulen joka kerta iloiseksi kun näen punaisella työpöydälläni pöytäliinan. Toivottavasti uusi kämppis ei ronttaa sitä rodeen.
Suunnilleen toinen asia, jonka viihtyisyyden eteen tein, oli kiinnittää seinälle Carl Larssonin ja muiden taiteilijoiden töitä vanhojen painokuvien muodossa. Tosin yksi ihminen, jolle esittelin työhuonetilaa, luuli, että minä olen ne maalannut. Hyvänen aika. En ehkä olisi tässä, jos olisin ne maalannut! Mutta hänen puolustuksekseen on sanottava, että hän ei ehkä ollut aivan kartalla pohjoismaisesta taidekuvastosta reilun sadan vuoden takaa. Voin katsoa sitä läpi sormien koska jokaisella on vahvuutensa, eikä Carl Larsson ehkä ole nykyihmisille se ykkösprioriteetti.
Taidenivaskan löysin siis kassakaapista, jonka siivosin toisena työhuonepäivänäni. Käsittämätöntä, että siinä se kaappi on tönöttänyt ehkä sata vuotta ja minä olen nyt sitten ensimmäinen, joka sen siivosi - tehdasaikojen jäljiltä. Minähän vihaan siivoamista, mutta kartanolla olen kuljeskellut rätin kanssa, kastellut unohtuneita kukkia, lakaissut lattioita, katsellut sitä ja tätä kriittisesti ja sormet syyhyten. Esimerkiksi perheeni tietää miten inhoan likaisia ikkunoita ja siitä on hyvä arvata miten sormet syyhyävät pesemään kartanon ikkunoita. No, se ei ole minun homma, (koetan tolkuttaa sitä itselleni), mutta olen aika varma, että kesän tullen pesen ainakin oman ikkunani, koska muuten ei voi olla.
Minähän olen jo (mielessäni) sisustanut kartanon lähes kokonaan. Jos se olisi todellista, kuvitteellinen pankkitili olisi keventynyt sadoilla tuhansilla. (Remppaa en ole vielä suunnitellut, mutta kaupunki voi kyllä kääntyä puoleeni kaikin mokomin.) Harkitsin, että teen tabletille sisustuskollaaseja kartanon eri huoneista. Toisaalta, se menee vähän yli projektini ja hiukan sivuun muutenkin. Mutta jos on luppoaikaa, niin varmaan siihen luisun joku päivä. Ja miksi ei olisi, luppoaika on jokaisen velvollisuus!
Tiedostan hyvin, että en asu täällä, en tule koskaan asumaankaan, enkä voi edes olla vuokralaisena kuin rajatun ajan. Vuonna 2030 kaupunki ryhtyy viimeistään toimiin - joko remppaa taikka myy kartanon - ja silloin tämä haaveilu ja haahuilu loppuu. Siksi otan siitä nyt irti ihan kaiken mitä vain pystyn! On ihana mennä sfääreihin, hullutella ja mielikuvitella koko pään täydeltä, kun siihen kerran ponnahti näin upea mahdollisuus!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti