Klasilla

Arkkitehtuurikatsaus. Vanhojen talojen yksityiskohdat on vaan niin…!

 

Pimeysankeus ja ensilumi

Eilen en melkein uskonut silmiäni, kun illalla lähdin ulos; satoi isoja lumihiutaleita hiljalleen taivaan täydeltä! Se maailman ankein ajan ja paikan combo; lokakuinen lakeuden musta kynnöspeltomaisema, väistyi kauniisti melkein jouluisiin fiiliksiin. Lumi jäi maahan ja kertyi lopulta parin-kolmen sentin kerrokseksi. Aamulla herätessä tuuli oli myrskyisä ja taivaalta ropisi vettä. Lunta on enää joissakin suojaisissa paikoissa hitusen. Miten paljon piristystä ja hyvää mieltä hetkellinen pieni lumisade voikaan tuoda mukanaan tähän pimeään vuodenaikaan!

 

Isän muistolle

Tänään tulee 5v isän kuolemasta.

Olin lapsuudenkodissa silloinkin. Pieni lintu tuli koputtamaan sen huoneen ikkunaan, jossa istuin. Se katseli sisälle ja koputteli. Sitten se lennähti toiselle ikkunalle, ihan viereeni, ja koputteli ikkunaa ja katseli sisälle. Noin 10 minuutin kuluttua sain tiedon isäni kuolemasta. Koskaan ennen sitä tai sen jälkeen ei tässä talossa ole pikkulinnut koputelleet ikkunaan tuolla tavoin.

Vaikka en harmikseni ehtinyt isän kuolinvuoteen äärelle, olen koko ajan tuntenut voimakkaasti, että hän on täällä. Hän liikkuu näillä esi-isien mailla, hän kiitää lakeuksilla, hän katselee yläilmoista. Unissani hän on usein hymyilevänä ja puheliaana. Minä puhun hänelle usein. Isälle ja äidille. Kaipaan heitä, mutta samalla tunnen, että täällä he ovat yhä.

 

Keski-ikäisen väsähtäneen naisen unelmaloma

Lähes päivittäin ajatuksiin sujahtaa lause "äh, ei jaksa" ja sitä rataa, tiedättehän. Kun biletys ei voisi vähempää kiinnostaa. Jos mietin haaveideni kaupunkiviikonloppua, niin se olisi ehkä tällainen;

Kolkuttelen perjantaina junalla Helsinkiin, kirjaudun hotelliin, ehkä Haveniin, Klaus K:hon, Fabianiin, GLO:hon, Kämpiin, johonkin jossa voi hetken elää kuin entisaikojen yläluokan nainen!

Puran laukut ja kotiudun huolella. Asettelen verhoja, avaan vuoteen, järjestelen parfyymit kylppäriin. Levähdän hetkisen. Ehkä toisenkin hetkisen. Mietin menenkö ravintolaan syömään vai haenko Fasulta eväät huoneeseen. Se siitä yläluokkaisuudesta! No, en ainakaan astele Saleen ja Lidlin paistopisteelle voi laahautua sitten arkenakin.

Päädyn tilaamaan huoneeseen hampurilaisen, mutta huomenna lupaan pyhästi hakea vaikka sushia jostakin ravintolasta lounaaksi. Silmäilen ulos ikkunasta ja laitan kylpyveden juoksemaan. Vaihdan pönötysvaatteet lötköön kotiasuun ja möngin paksujen pehmeiden täkkien alle. Avaan television ja huokaisen miten ihanaa on vain olla! Syödä jonkun muun laittamaa ruokaa ja katsella puhdasta huonetta tarvitsematta tarttua itse imuriin tai pölyrättiin. Tänne voisi vaikka jäädä!

Lauantaina nukun juuri niin pitkälle kuin suinkin kykenen ja otan sitten vastaan huoneeseen kärrätyn mielettömän aamiaisen. Ruokaa on niin paljon, että siitä riittää vaikka koko päiväksi! Notkun aamutakissa ja mietin mihin suuntaan askeleeni tänään. Ehkä käyn ihan pikkuisen kaupungilla. Yhdessä tai kahdessa käsityöläiskaupassa. Hiukan pitää törsätä, muuten loma ei tunnu lomalta. Mukaan tarttuu pinkki hirvennahkalaukku tai sininen lasiveistos tai ehkä ruosteenväristä rakukeramiikkaa... valinnanvaraa on ihan liikaa!

Shoppailun jälkeen haen huoneesta kirjan ja vietän lukuhetken loungessa. Ihan vain tunnelman vuoksi. Toivon, että siellä ei ole ketään muuta, jotta saan olla rauhassa! Olen varannut yläkerran Spasta ajan hierojalle alkuillasta ja sen rentouttamana jään höyrysaunaan vielä pitkäksi aikaa. Voi juku, tämä se vasta on elämää!! Nyt on juuri niin rento olo, että huoneessa levähtäminen kuuluu aivan varmasti asiaan. Kunnes on aika sonnustautua päivälliselle alakerran ravintolaan. Jotakin herkullista ruokaa ja sitten pari drinkkiä, niin sen täytyy olla. Niinhän Sibeliuskin teki! Noh, hänelle se "pari" taisi venyä pariksi päiväksi, kenties viikoksi...

Drinkkien maistelun jälkeen voikin sitten ajautua takaisin huoneeseen, lojua kylvyssä tai katsella televisiota, lukea kirjaa, olla vain. Kunnes uni ottaa vallan ja voi leijua keveästi unten maille rauhallisessa ja kauniissa hotellihuoneessa. Voisikin oikein tehdä siitä haasteen, kuinka vähän pystyy puhumaan päivän aikana kenenkään kanssa! Kuinka passiivisena ja rauhasta nautiskellen kaupunkiviikonlopun voikaan viettää. Kuinka pitkään sunnuntaina kykenee nukkumaan ja miten laiskasti osaakaan pakata matkalaukun takasin kotimatkalle.

Jotakuinkin tällainen viikonloppu olisi itselleni parasta lepoa ja lomaa. Ei mitään häsläystä, ei juhlia, ei täyteen ahdettuja ohjelmallisia päiviä, ei mitään virkeää ja innostunutta. Ihan vaan rehellistä laiskottelua, hemmottelua ja lepoa! Ehkäpä tärkeysjärjestyksessä asian ydin voidaan muotoilla kolmella sanalla; Nukkuminen, Ruoka ja Sauna! Viivähtäminen hetkissä ja ”ei minkään” -tekeminen. Ajatuksiin vaipuminen. Vähän niinkuin retriitti, mutta keskellä kaupunkia.

 

Harmaan kauneus

Harmaat rakennukset ja esineet ovat jotenkin pehmeitä, rauhoittavia, kunnioitettavia.

 

Höyryjuna-ajelulla

 

Parasta tässä on ehkä tuoksut! Uudemmat vaunut on vuodelta 1983, siis perin tuttuja. 

Veturi on vuodelta 1948.

Kasvikuume jatkuu syksylläkin!

 

Oikeastaan olen yllättynyt siitä miten vahvana tämä kasvikuume jatkuu myös syksyllä. Olen löytänyt itseni jo pari kertaa laskemasta viikkoja siihen, koska voi taas laittaa siemeniä multaan. Ja monia kertoja olen selannut taimistojen sivuja ja miettinyt mitä hankin ensi kesänä. Mutta tämän lisäksi siis kasvikuume ulottuu myös sisälle. Olen hankkinut pienen ajan sisällä Kuningasbegonian ja juurakkovehkan. Toisaalta ärsyttää, kun kaikilla tuntuu taas muodikkaasti olevan samat kasvit, enkä halua ikinä mennä massan mukana. Silti haluan vielä ainakin pari kasvia myös sisälle. Joistakin vanhoista luovun, siis en kokonaan, vaan kaksois- ja kolmoiskappaleista tietysti vain. Diilaan niitä suvulle ja ystäväpiiriin menestyksellä, sillä kaikilla muillakin tuntuu olevan kasvikuume!

Kukkapenkkeihin olen käynyt tällä viikolla kätkemässä erilaisia narsisseja (Pipit, Mallee ja Kedron), koristelaukkaa (Ambassador), tulppaaneja (Cream Upstair, Pretty Princess, Brisbane, Sweet Desire, Acuminata Tulipa Cornuta, Pulchella Eastern Star), krookuksia (Olivieri Orange Monarch, Crysanthus Ard Schenk, Yalta), Italiantalventähteä (Eranthis Hyemalis), myrkkyliljaa (Colchicum Autumnale Album), syklaamia (Hederifolium), hyacinttia (Carnegie), vesililjaa (Colchicum hybr. Waterlily), värililjaa (Lilium Elody), tähdikkiä (Ornithogalum Balansae) ja valkovuokkoa (Anemone Nemorosa Blue eyes). 

Kuvittelin, ettei tarhoihin enää mahdu mitään, mutta hups vaan sinnehän ne jonnekin katosivat! Tosin noin puolen litran verran olen laittanut sivuun sipulisekoitusta naapurinkin tarhoja varten. Siitä on tullut jo tapa ja se naapurin ilahtuminen keväällä on niin ihanaa! Muutaman erikoisen sipulin aion viedä lapsuudenkodin tarhoihin, sillä minussa heräsi outo ajatus, että äiti pitäisi niistä. Ehkä hän näkee ne, en tiedä. Haluan kuitenkin uskoa, että hän kulkee puutarhassa edelleen aina joskus, ehkä aamun sarastaessa ja iltahämyssä, kun on rauhallista, kun kaste tekee kaiken vielä kauniimmaksi ja tuoksut ovat vahvoja.

Pentikin museossa Posiolla

Tähän hetkeen haluan näyttää millainen paikka on Pentikin museo Posiolla, tai oikeastaan Kulttuurikeskus! Satuimme kerran ajelemaan siellä päin ja ohimennen hoksasin, että tuohan kiinnostaisi nähdä lähempää. Olen melko kauan tykännyt Pentikin astioista ja tekstiileistä ja nyt sain nähdä itse pääkallopaikan!

Ensinnäkin museo on uskomattoman suuri kooltaan ja laaja aihepiiriltään. Sinne on kerätty monenlaista vanhaa tavaraa, kuten kuvista näkee, sekä tietysti museoitu itse Pentikin tuotteiden historia. Kun luuli kiertäneensä jo kaiken, alakerrassa oli vielä upea kahvikuppimuseo! Lisäksi täältä löytyy myös Pentikin kauppa, luonnollisesti.

Ulkona voi katsella mitä kiinnostavinta Pentik-mosaiikkia erään rakennuksen seinässä ja sitten on vielä taidehalli, josta kuvissa "kivet" ja kevyesti sateleva valkoisuus. Suosittelen, jos olet siellä päin liikkeellä, olet ihastunut Pentikin tuotemaailmaan tai jos haluat muuten vain nähdä laajan, kiinnostavan ja hyvin hoidetun museon! (Ja sehän ei ole itsestäänselvyys, edes Suomessa, että museo olisi hyvin hoidettu!)

P.S. Kuvissa on vain hyvin pieni raapaisu siitä kaikesta mitä tuo paikka esittelee! Olen aika museokriittinen monellakin tavalla, mutta tämä paikka nousi lempimuseoideni listalle monipuolisuudellaan ja kiinnostavuudellaan.

 

Erakkona

Olen pohtinut ja huvikseni laskeskellut, että miten sitä pärjäisi jossakin kaukaisessa mökissä yksin. Että kuinka kauan aika menisi omia kulkujaan ja sitä vain eläisi luonnon kellon mukaan. Että kuinka usein loppujen lopuksi haluaisi tavata muita ihmisiä. Pitäisikö olla sähkö vai pärjäisikö ilman. Tai tottakai pärjäisi! Mutta että kaipaisiko radiota, nettiä, puhelinta... ehkä aluksi. Olisiko mukavaa jos olisi kissa tai koira seurana? Tai vaikka kana.

Kuinka usein pitäisi sopia, että joku tulisi käymään, tarkistamaan ettei siellä olla henkitoreissa tai että saisi ruokaa lisää. Ja kirjoja tai lehtiä. Ja vaikka saippuan. Ja että olisiko kumisaappaat kuluneet jo moneenkin kertaan puhki ja pitäisikö väsätä susikarkotin. Luonnon armoilla niin sanotusti, mutta kuitenkin mökin suojissa. Täytyisi olla pikkuruinen sauna. Ja tuvassa vain yksi pieni huone, korkeintaan kaksi. Kuisti pitäisi pahimman pakkasen loitommalla.

Voisin ottaa haasteen vastaan. Olla aluksi viikon, pari, sitten kuukauden ja muutaman heti lisää. Vuoden. Miten upea tähtitaivas olisikaan! Miten ihanalta kevään ensimmäinen kukka tuntuisi. Täytyisikö olla kosmetiikkaa? No ehkä se saippua ja kuivattuja jasmikkeen lehtiä shampoona. Käsivoidetta ja ehkä talkkia. Huulirasva, meinasi unohtua! Ehkä huulipuna tai pari huvin vuoksi?

Puhdasta vettä pihassa, kuivamuonaa kaapissa. Riittäisiköhän se yksi huone vuoden tarpeille? 365 nuudelipakettia, äh vitsi vitsi. Kynttilöitä ja tulitikkuja, tuohta ja puita. Voisin kokeilla kalastamista, mutta metsästys saisi kyllä jäädä jonkun toisen hommaksi. Ehkä 50 kilometrin päässä asuva toinen erakko toisi kerran kuussa jäniksen?

Päiväkirja olisi tärkeä! Ja kamera. Hmmm... kamera, jossa ei tarvita akkuja tai sitten niitä akkuja pitäisi olla jemmassa kourallinen. Toisaalta voisi olla kiinnostavaa pitää sellaista hiljalleen soljuvaa erakkoblogia; "näin tänään pilven ja seurailin muurahaisia." Mutta jos ei olisi nettiä tai sähköä, niin eipä sitä sitten. Joku siinä kiehtoo, siinä itsensä haastamisessa ja vähillä elämisessä. Kesäisin voisi kutoa kangaspuilla pihatuvassa shaaleja ja pellavakankaita. Ha hah! Tarvitaanhan sitä tilaa näemmä enemmänkin. Vai pystyttäisikö pystykangaspuut siihen pikkuriikkiseen tupaan kuitenkin...

 

Kun mikään ei oikein ole samaa kuin ennen

Tämä on minun tragediani. Tuskailla menneen perään! Se oli minussa jo lapsena; en oikein tykännyt mistään sen hetken jutuista, vaan haikailin isosiskon lelujen ja koulukirjojen perään. Menneen ajan valokuvat kiehtoivat. Vanhempien tarinat vuosikymmenten takaa olivat ihania. En tykännyt yhdestäkään uudesta tiestä tai rakennuksesta, joita oikein urakalla rakennettiin 80-luvulla. Kaipasin itku silmässä niitä vanhoja, joita purettiin. Autotkin näyttivät tyhmiltä. Ja silmälasit ja hiusmuoti! Mikä ihme ihmisiä oikein vaivasi?

Monesti sanotaan, että ei saa haikailla menneitä, ei saa katsoa taaksepäin, vaan eteenpäin. Sepä on vähän sama kuin sinut istutettaisiin kuuhun ja sanottaisiin, että äläpäs haikaile nyt yhtään enää maahan. Höh, ihan mahdotonta! Kyllä minä tiedän, että muutamat asiat ovat nykyään paremmin. Mutta monet eivät ole. Pysähdyin eilen muistelemaan sitä minun Tamperettani, joka oli minulle tärkeä ja rakas. Se joka oli vielä 1990-luvulla. Se jota ei enää ole.

On olemassa se koulukunta, jonka mielestä tulevaisuus on aina lineaarisesti vain entistä parempaa. Ja ne, jotka ajattelevat, että modernin rakennuksen on oltava aina aivan uudenlainen. Miksi? Kysyn tätä aina; miksi on oltava? "Ei vanhaa voi kopioida!" Mutta MIKSI? En vaan voi käsittää. Tästä tullaan kätevästi Tampereen (ja miksei monen muunkin kaupungin) arkkitehtuuriin. Olen toki käynyt Moro-baarissa, kuten kuvista näkyy, ja tykännyt katsella ympäriinsä. Mutta voisiko sitä edistystä olla mitenkään ihan pikkuisen vain? Vähän niinkuin mausteeksi. Että onko siihen tornitalon viereen aivan pakko nyt rakentaa vaikka kuinka monta vielä isompaa tornitaloa, jättimäinen areena ja lopulta vielä kattaa ihana ratapihakin? Isojen miesten legoleikkejä, sanon minä! Kun mikään ei tunnu riittävän.

No minultahan he eivät tulleet kysymään, mokomat ketkut. Siellä ne nyt rakentelevat ja minä inhoan sitä kaikkea aivan sydämeni pohjasta saakka. Ja niillehän se on aivan sama. Mutta ei siinä vielä kaikki. Rakentelivat kauhealla ähellyksellä vielä ratikankin ja uskokaa pois; se työmaa tulee olemaan kesken koko minun elinikäni, vaikka eläisin 100-vuotiaaksi, jonka olen muuten uhannutkin tehdä. Aina vain uusia linjoja ilmestyy sinne tänne. Kaupunki on kohta kuin spaghettilautanen.

Jos minulta kysyttäsiin, sanoisin, että rakentakaa mieluummin toimiva lähirataverkko kaikkiin naapurikuntiin ja vielä niidenkin taakse, jotta ihmiset pääsevät nopeammin töihin ja etenkin takaisin kotiin. Ja tehkää siitä semmoinen, jossa kaikki vanhat pysäkit ovat jälleen käytössä. Jäisin pois Amurissa kiitos, tai voisinko päästä Pispalaan tai ehkä jopa Epilään? Kun kuitenkin se perusrata on jo olemassa! Ja sitten junissa olisi henkilökuntaa, joka myisi lippuja ja toisi virvokkeita. Ja ihmiset tervehtisivät toisiaan ja naisilla olisi käsilaukut. Niin sen pitäisi olla! Ja kaikille ainakin kaksi etätyöpäivää viikossa, jotta ei tarvitse koko elämäänsä kitua matkalla töihin ja kärsiä typerissä avokonttoreissa. Kyllä minä tiedän!