.

.

10.5.2023

Yhdeksäs ravintolakäynti; Kajo


Joku aika sitten julkaistiin taas ”Suomen 50 parasta ravintolaa”-lista, jolla tämänkertainen ravintola Kajokin komeilee, jopa sijalla 18! Listan 16 ravintolaa sijaitsee Helsingin ulkopuolella, loput Helsingissä. Siis melko harvinaista bongata joku täältä susirajan takaa. Huolimatta sijoituksesta listalla, Kajo oli kiinnostanut minua jo pitkään. Tiedän, että huippu ’fine dining’-paikka voi olla aivan uskomattoman mahtava kokemus ja kukapa niitä ei haluaisi?

Kajo löytyy osoitteesta Rautatienkatu 12, Tampere. Samalla kadulla on monta ravintolaa vieri vieressä ja asemalta tullessa jokainen on lähes nenän edessä. (Siis etuoikealla.) Kajo on auki vähän hankalasti vain ke-pe klo 17 eteenpäin ja viikonloppuisin klo 15 eteenpäin. Koin tämän hienoisena miinuksena, sillä menin ravintolaan sisareni kanssa, joka oli lähdössä samana iltana junalla kotiin. Meillä oli tottakai ajatuksena syödä se pitkä menu, mutta koska sen tarjoiluaika oli ilmoitettu kolmeksi tunniksi, oli lennosta pakko vaihtaa edellisenä iltana suunnitelmaa ja valita sittenkin se lyhyempi menu, jonka tarjoilu kesti noin kaksi tuntia. Ilmeisesti ravintola on tarkoitettu vain paikallisille tai hotellissa yöpyville, sillä en jotenkin pysty kuvittelemaan, että edes lähikuntien asukkaat voisivat viikolla käydä täällä sujuvasti? Bussit kulkevat iltaisin tosi harvakseltaan ja omalla autolla tulokin on ehkä vasta plan B, koska ravintola on myös hyvien viinien paikka. Tästä siis jo heti alkuun pieni miinus.


Kajossa ei ole alkuruokia, pääruokia, eikä jälkiruokia valittavana listalla. On vain kaksi menu:ta, sekä molemmista vegetarian-vaihtoehto. Paria päivää ennen pöytävarausta sain meiliini sähköpostin, jossa ravintola tiedusteli allergioita ja muita rajoitteita ja kyseli minkä menun valitsemme ja mitkä juomat haluamme. Koska aikataulu oli tiukahko kolmen tunnin menuta ajatellen, valitsimme se lyhyemmän, eli ”Makuja polun varrelta” hintaan 65€/hlö. Tämä menu on tarjolla ainoastaan keskiviikkoisin ja torstaisin. 

Ohut leipä ja hapankerma

Menumme siis sisälsi listan mukaan seuraavat ruokalajit;
• kananmuna, heinä & mäti
• hapanjuuribriossi
• possu ja simpukka
• peura & mesiangervo
• kuha ja kimchi
• kurpitsa, hunaja & inkivääri

Pitempi menu ”Oodi luonnolle” (hintaan 85€/hlö) sisältää 4 ruokalajia enemmän.

Kananmuna, heinä & mäti

Ravintolassa oli suhteellisen kova taustamusiikki, joka aiheutti sen, että en kuullut kunnolla mitä tarjoilijat (vai kokit?)  milloinkin kertoivat ruoan sisällöstä. Kaikki se oli niin monimutkaista ja aineksia oli paljon, niin että nauroimme sisareni kanssa aina saman tien, että muistatko mitä tässä oli? En minäkään! Melkeinpä sanoisin, että ensin oli sitä sun tätä, sitten kaikenmoista ja lopuksi vielä yhtä sun toista.

Hapanjuuribriossi

Koska en syö nilviäisiä, ilmoitin etukäteen sähköpostilla, että käykö, jos sen simpukan vaihtaa johonkin muuhun ja hyvinhän se onnistuikin. Käsittääkseni saimme simpukan tilalle katkarapua. Tästä joustavuudesta pisteet!

Possu ja … katkarapu?

Annoskoot täällä olivat hyvin pienet. En tietenkään odottanutkaan mitään ’rekkamiehenannoksia’, mutta siis fine dining-ruoiksikin hyvin pienet! Lopuksi olin kyllä ihan kylläinen, täytyy myöntää. Olenkin tosin melko pieniruokainen nykyään.

Peura ja mesiangervo

No, entä maut sitten? Kun menee tämän tason paikkaan, niin odottaa jotain mielen räjäyttävää, jotain huikeaa, sellaista, että suussa on makujen sinfonia ja ilotulitus yhtä aikaa. Täällä sitä tunnetta ei tullut. (Olen kyllä ollut ravintolassa jossa se tunne jatkui ensimmäisestä annoksesta viimeiseen!) Ruoka oli aina Kimchiin saakka ”ihan hyvää”, ”ihan jees”, mutta se joku wau jäi puuttumaan.

Kimchi

Viimeiset annokset olivat selkeästi parempia, eli hyviä ja maukkaita ja hauskoja, mutta niistäkin puuttui sellainen syvä waaau. Tuli mieleen, että onko monien raaka-aineiden kanssa kikkailu nyt tullut pääasiaksi ja se itse pääasia eli maku jäänyt vähän lapsipuolen asemaan?

Hmmm… kuha?

Palvelu oli hyvin ystävällistä, rentoa (mutta ei liian), ammattitaitoista, joustavaa ja nopeaa. Keittiöstä kuului aika ajoin kuorossa huudettu ”kiitos” ja se hiukan hymyilytti; mitähän hauskaa siellä on meneillään? Varmaan hyvä henki ja mukava duuni! 

Kurpitsa, hunaja & inkivääri

Miljöönä paikka on mukavan tuntuinen. Vaikka isojen ikkunoiden vieressä kulkeekin Rautatienkadun melske, niin heti sen toisella puolella on kuitenkin iso puisto, jossa voi nähdä vaikkapa hassua performanssia, jos hyvin käy (kuten meille kävi). Pidin sisustuksesta ja astioista. Pikkuisen mietin jälkeen päin, että käyvätkö nämä samat kivet, viljat ja heinät kaikkien pöydissä? Kivet voi toki pestä, mutta heinät ja viljat… en nyt ihan hirveästi innostunut muutenkaan siitä kikkailevasta heinä- tai vilja-esillepanosta, sen verran maalainen kai olen.

Toffee teen kanssa

Jälkkäriksi saimme toffeet, kun joimme kahvia ja teetä. Sananen vielä teenjuojan näkökulmasta. Tämän tason ravintolassa odottaisi olevan jotain upeaa myös teen osa-alueella. Vaihtoehtoja oli kolme; kamomilla, musta ja joku kolmas. En edes muista mikä se kolmas oli (ruusunmarja?), kun ne kaikki olivat niin niin tavallisia, että sain pienen teeshokin. Jos minä olisin ravintolanpitäjä, hankkisin sinne esimerkiksi riisiteetä, taikka joitain harvinaisempia vihreitä lajikkeita. Join silti, koska en kehdannut siinä vaiheessa sanoa, että unohdetaan koko juttu. Luullakseni ABC:lläkin on mahtavammat teevalikoimat. Ja tiedän, että tämä ei ole mikään kahvila, mutta silti! Ruoka ja jälkkärijuoma eivät ole yhtään linjassa!

Erityispiirteinä täällä on syvä luonnon, lähiruoan ja paikallisten tuottajien kunnioitus. Ja tietenkin se ’fine dining’, joka meidät oikeastaan ajoi tänne, uteliaisuus tasokkaaseen ja upeaan huippuravintolaan. Vaikka kokonaisuutena kokemus oli hyvä, silti hienoinen pettymyskin jäi mieleen pyörimään. Mutta tämä on tietysti vain minun henkilökohtainen kokemukseni. En tarkoita, että haluan vain tulisia ruokia, vaan ylipäätään kiinnostavia makuja ja rakenteita! Vahvoja makuja suuntaan tai toiseen. Pliisu ruoka ei ole elämys, vaikka paikka muuten olisikin elämys.


8.5.2023

Tukisukkia, ihanaa!

 

Jatketaanpas tällä suloisella suonikohjuaiheella! Lääkäri siis määräsi mulle tukisukat. Taikka että mun pitää ne itse hankkia ja kustantaa. Ihan ekana tuli mieleen sellaset painajaissukat, jotka täytyy kynnet verillä kiskoa jalkaan aina leikkaukseen mennessä ja jotka on rumemmat, kuin ehkä mikään muu vaatekappale ikinä. Sit mun fiksu jälkikasvu hoksas vinkata, että äiti, onhan niitä kaikkia kivojakin tukisukkia, värillisiä! Täh? Mitä, onko, missä??? Ryhdyin googletteleen ja nyt ollaan siinä pisteessä, että eka tukisukkapaketti saapui tänään! Taisin tilata viidet heti ekalta istumalta ja muutamat ois vielä odottelemassa nettikaupan kätköissä. Ja siis todellakin niitä on vaikka minkälaisia! Ihastuin aivan valtavasti!


Siinä heti lääkärikäynnin jälkeen ahdistuin valtavasti siitä, että nyt on pakko pukeutua mahdollisesti loppuelämän ajan aivan susirumiin sukkiin. Sukat on yks sellanen asuste, joka on mulle tärkeä ja nautin kauniista sukista, joten vähän latisti kyllä ajatus paksuista ihonvärisistä tukisukista! Mietin jopa, että voisko sen tukisukan päälle vetää jotkut kauniit kuvioidut polvisukat, vaikka Sjödenit?


Sit toiseksi ahdistuin siitä, että miten pystyn kestämään helteet, jos on pakko pitää tukisukkia?! Kun sieluni silmin näin sellaset tuhannen denierin ruskeet makkarat jaloissa… tähän en edes keksinyt ratkaisua! Jospa niitä ei vaan pidä joka päivä…? Tuskittelua!


Mutta loppujen lopuks nyt ollaan tässä tilanteessa, että tosiaan googlasin ja löysin kymmenittäin ihania tukisukkia (aika yleisesti kylläkin kompressioluokkaa 1, eli mulle hiukan liian kevyt) ja ihan pienen hetken kaikki meinas lähteä totaalisesti lapasesta. Tein ”Nää mä haluun”-listan ja siinä oli hetkessä noin 35 paria tukisukkia. Auts. Sitten otin järjen käteen ja mietin, että jos pääsen vaikkapa syksyllä operaatioon, niin toipumisajan jälkeen mun ei tarvii tukisukkia enää käyttää. Että kantsiiko kaappeja täyttää heti oitis tukisukilla? No ei ehkä. Lista kutistui alle kymmeneen ja lopulta tilasin viidet. Nyt kun kolmet ensimmäiset on tulleet ja testattu, olen aivan pöyristyttävän tyytyväinen!! Löytyy kivoja sukkia JA löytyy ohuita sukkia ja ne pysyy jalassa yllättävän hyvin. Jalat tuntuu kaiken lisäksi jotenkin hassusti viileiltä. Nämä sukat tosin on kompressioluokkaa 1, mutta luokkaa 2 aion myös tilata. Ajattelen kylläkin, että parempi nääkin kuin ei mitään.

Jos joku kiinnostui, niin pistän tähän linkkilistan niistä tukisukkanettikaupoista, joita löysin; 








7.5.2023

Laukkuja, osa 5

 

Arviolta 1950-60-luvun iltalaukku, tekonahkaa. En muista yhtään, mistä tää on mulle siunaantunut ja koska. Voi olla, että en ole tätä koskaan käyttänyt. En usko että koskaan käytän. Eniten tässä laukussa häiritsee nahkean vanhentunut muovinen pinta, vaikka laukku ihan perustyylikäs onkin. Laukku on pieni, mutta en liian pieni. Läppä lukitaan isolla nepparilla. Mitään valmistajan merkkiä laukussa ei ole. Sisällä on musta vuorikangas ja pieni sivutasku, sekä kukkaromainen pikkutasku. Tämän aion poistaa, mutta en vielä tiedä mihin. Annanko vai myynkö…







6.5.2023

Sokeriaddiktin syntilista


Tein tässä jokunen päivä sitten oikein listan erilaisista sokeria sisältävistä herkku-kategorioista, joita mun pitäis pikkuhiljaa vähennellä, koska paino on taas noususuhdanteinen ja vatsa vaan paisuu. Sain eilen uusimmat maksa-arvot ja ne on kyllä nätsysti viite-arvoissa, mutta silti nousseet edelliskerrasta. P-Alat -verikoe siis kertoo maksasoluvaurioista ja -tulehduksesta. Jos arvo on viiterajoissa, se on normaalia. Naisella viitearvot on alle 35 ja miehillä alle 50. Alat-arvoa pidetään selvästi suurentuneena, kun se on enemmän kuin kolme kertaa viitearvojen yläraja (eli naisella yli 105.) Mulla se ei ole kuitenkaan koskaan ollut niin suuri. Mutta niin tai näin, sokeri kasvattaa sitä maksan solujen rasvapitoisuutta ja sokeria tässä nyt koetan saada aisoihin.


Joku aika sitten (huhtikuun alussa kai) jätin karkkien ostamisen. En mitenkään päättänyt, että nyt se loppuu, vaan päivä päivältä vältin karkkihyllyä ja keskityin muihin syömisiin. Sitten vaan huomasin, että karkit ei ole mulle enää se himoittu juttu. Se mun lista siis näyttää tältä, suunnilleen siinä järjestyksessä, kuin haluan sokereita karsia;

1) karkit
2) suklaa
3) jäätelö
4) leivonnaiset
5) energiajuomat
6) kahvijuomat
7) virvoitusjuomat

Mun mielestä tämä selkiyttää asiaan tarttumista. Tai ainakin mun aivot toimii niin, että muuten tuo asia (sokerit) on epämääräinen möykkymäinen kaaos, josta ei tiedä miten siihen tarttuisi ja ongelma voi jäädä siksi ennalleen. Jos saan ruksailtua eri kohtia kokonaan pois tai selkeesti vähemmälle, olen tyytyväinen. Tosin ihan just huomasin, että nää mun ”terveyskarkit” eli inkiväärikarkit on nekin siis karkkeja! Auts. Ostin ne vähän niin kuin lääkkeeksi, koska inkiväärin popsiminen muodossa jos toisessakin auttaa lonkkasärkyyn. Mutta nyt mä oon umpisolmussa, koska inkiväärikarkeissa on tottakai sokeria paljon ja se ei helpota karkkien jättämistä ollenkaan. Eli ei se ollutkaan hyvä juttu. Pitää miettiä seuraavan kerran Aasiamarketissa, että kannattaako karkkia ylipäätään ollenkaan ostaa.

Seuraavana listalla on suklaa. Kesällä se ei ole niin suuri ongelma kuin talvella (etenkin jouluna), joten luulen, että saan sen hallintaan myös aika lähiaikoina. Jäätelö sitä vastoin ON ongelma etenkin kesällä. En syö sitä tolkuttomia määriä, mutta jos syön puikon joka kerran kun käyn kaupassa, niin johan sitä on siinäkin. Mutta en mieti sitä vielä. Musta on hauska jäsennellä asioita näin ja tarttua ongelmiin pala palalta.


Ja Aasiamarketista puheen ollen; se on suurin ikinä näkemäni aasialaisen ruoan kauppa (Tampereen Kuninkaankadulla) ja voi olla, että hullaannun siellä hiukan. Vaihtoehtoja karkille mahtaa löytyä. Siis jos haluaa mutustella vain jotain. Vaaraton lienee ainakin tuo merileväsnacks, joka on maustettu paperinohut levy. Maistuu etäisesti kalalta, mutta myös mausteelta. Ei täytä, eikä etenkään kerrytä sokeria. Mutta on kuitenkin jotain, mitä mutustella.


5.5.2023

Kahvila-Deli Bacaro Doppio


Vitsit, oon aika rakastunut tähän Tampereen Sokoksen uuteen Italialaiseen kahvila-deli Bacaro Doppioon! Nytkin kävin siellä aamupäivällä syömässä salaatin ja iltapäivällä vielä hörppimässä chai latten.


Salaatissa kolme osiota; vuohenjuustosalaatti + tomaatti-mozzarellasalaatti + oliivit ja päälle kunnon mättö chilikermaviilikastiketta. Määrän saa itse päättää. Hinta painon mukaan.


 Chai latte + suolainen muffinssi + kaksi suklaakonvehtia ja ekstrana ilmainen Fasukonvehti. Tämä on kaunis paikka, täällä on tunnelmaa, tänne on helppo tulla ja jopa julkisilla pääsee ihan ovelle. Suosittelen katsastamaan! Tämä on ehdottomasti uusi kantapaikkani!

4.5.2023

Pidän lapsista tietyin varauksin

 

Luinpa tuossa taas narinaa siitä miten jonkun lapsi ei ole tervetullut ravintolaan. Ymmärrän sen. Siis sen, että lapset ei ole tervetulleita ihan joka paikkaan - taikka varauksin ovat. Ihan kuten miehet ei ole tervetulleita joka paikkaan, tai naiset ei ole tervetulleita joka paikkaan tai vanhukset. Vaikka nykyään joidenkin mielestä vissiin miesten ja naisten pitäisi olla yhtä massaa ja niin yhdenveroisia, että jakavat kaikki paikat sovussa keskenään. Ja katinhännät, sanon minä! Ei kaikkien tarvii tunkea joka paikkaan. Pitää olla paikkoja, joissa saa olla rauhassa!


Mutta palataanpas nyt niihin lapsiin. Ajattelin tosi tosi monta vuotta, että en pidä lapsista. Joku kysyikin multa, että sullahan on itselläkin lapsi. ’No toki, mutta hän on tottakai eri asia!’ vastasin. Myöhemmin pysähdyin oikein miettimään asiaa ja pureksimaan sitä, mistä en niissä lapsissa pidä. Kovaäänisyys. Sotkeminen. Räyhääminen. Se, ettei välitä mistään ohjeista tai kielloista. Itsekkyys. Kieroilu. Se, että hyväksikäyttää häikäilemättä tilannetta, jossa äiti on jotenkin jumissa, eikä pysty kieltämään - silloin tehdään tahallaan kaikki kielletty. Toisten lasten kiusaaminen. Eläinten kiduttaminen uteliaisuuttaan. (Siis tottakai tiedän, että kaikki lapset ei tätä tee, mutta enpä ole mummojen ja pappojen nähnyt esim kiskovan kärpäseltä siipiä irti naureskellen…)


Kun oikein pohdin asiaa, päällimmäisiksi inhokeiksi nousi äänekkyys, sotkeminen ja tappeleminen. Hetkinen, hetkinen! Samalla tajusin, että nuohan on juuri niitä samoja asioita, joita inhoan aikuisissakin! Inhoan sellaisia miehiä, inhoan sellaisia naisia. Inhoan sellaisia vanhuksia, juoppoja, narkkareita, turisteja, ulkomaalaisia, teinejä ja jopa lemmikkejä! Tajusin, että tällähän ei oikeastaan ole mitään tekemistä lasten kanssa, siis varsinaisesti. Tällä on enemmän tekemistä erityisherkkyyteni kanssa ja sen kanssa, millaisiksi vanhemmat ovat nykyään tulleet ja millaisiksi lapsia yhä enemmän kasvatetaan. (Ja mahdollisesti olen jollain tapaa autisminkirjollakin - vaikka mitään virallisia diagnooseja ei olekaan.) Tässä on kyse siis enemmän siitä, että inhoan tiettyjä piirteitä, en tiettyä kansanosaa. (Eikö lapsi olekin kansanosa?)

Ne lapset, jotka on rauhallisia, pohdiskelevia ja fiksuja, ne herättävät mielenkiintoni ja ihastukseni. Aivan samoin joka ihmisryhmässä. Todellakin! Tässähän on kyse aivan muusta, kuin lapsien inhoamisesta. Tunnen muutamia sellaisia lapsia, joita olen katsellut mykkänä ja ajatellut, että wau, miten suloinen lapsi! Ja jos mennään tässä vielä eteenpäin, niin jokaisessa lapsessa on varmasti osa tätä kaikkea ja sen esiintulo riippuu tilanteesta. Ja voi video, miten inhoankaan niitä tilanteita. 

Mutta sitten päästään nykyaikaiseen kasvatukseen. Ihan aluksi sanon, että on tosi hyvä, ettei lapsia saa enää lyödä! Ja heitä ymmärretään aivan eri tavalla (yksilöinä), kuin ennen. Mutta tilanne on mun mielestä mennyt pahasti jo överiksi. Lapsen ei kuulu olla perheen diktaattori, joka määrää kaikesta, jonka ”ehdoilla” koko maailma pyörii! Lapsen ei kuulu päättää kaikista asioista. Lapsilta ei mun mielestä pidä koko ajan kysyä ”puetaanko” tai ”syödäänkö”, vaan kertoa, että nyt puetaan ja nyt syödään! Lapsen kanssa ei kuulu hemmetti vieköön neuvotella joka asiasta! Hän ei vain ole kykeneväinen päättämään koko elämän aihepiireistä. Ei minultakaan Nasa tule kysymään, että pistetäänkö tähän uuteen avaruussukkulaan tämmönen ohjain, koska ei mulla ole mitään rahkeita tajuta sitä asiaa ja ihan samoin on mun mielestä lapsen kohdalla. Nykyään on vain yleistynyt se suuntaus, että lapsi on se, joka päättää perheessä, enkä voi kuin pudistella päätäni mokomalle asialle!

Ja tästä mennään sujuvasti nyt yleisillä paikoilla käyttäytymiseen. Lasta täytyy opettaa pikku hiljaa kaikenlaisiin tilanteisiin. Mutta ei se tarkoita sitä, että lapsi saa juosta ja huutaa suoraa huutoa pitkin kirjaston käytäviä (vaikka nykyäänhän se ilmeisesti saa, koska eivät kysyneet multa neuvoa…) Oli lapsia ennenkin kirjastoissa, mutta heillä oli se oma soppi. Ei tokikaan sopinut juosta ympäri taloa. Ja siis miksi ihmeessä joka paikassa pitää juosta?? Törmääminen vanhukseen tai pyörätuoliin tai mihin tahansa on aika epämukava ja ehkä tosi vaarallinenkin juttu. Ja miksi joka paikassa pitää saada kiljua asiansa täyttä kurkkua?! On paikkoja ja aikoja, kun kiljumiselle ei ole estettä, mutta on myös paikkoja ja aikoja, jossa se vaan on hyvin epämukavaa ja häiriöksi muille. Eihän se ole lapsen opettamista vaikkapa ravintolatavoille, että sen annetaan juosta, kiljua, sotkea ja kiukutella siellä! Ei huonokäytöksisiä aikuisiakaan siellä suvaita.

Sanotaan, että Keski-Euroopassa lapset saavat olla mukana joka paikassa - ja niin edelleen. Minullakin on sukulaislapsia esim Saksassa ja heillä on tiukka kuri ja kasvatus, mutta he osaavat käyttäytyä joka paikassa. Ja tässä tulee se ristiriita. Suomalaiset luulevat, että kyllä se lapsi siitä itsestään oppii, ei vanhemman tarvii mitään sanoa, että ilkeitä ovat ne aikuiset, jotka jotain muuta väittävät ja lapsivihaajia ovat he. Tässä kohtaa täytyy sanoa, että kyllä ehkä kaikkein eniten inhoan niitä lapamatomaisia vanhempia, joista ei ikinä saa mitään irti. Jotka antavat kullannuppujen tehdä kaikkea mitä ikinä päähän pälkähtää. Jotka vaan katsovat muualle, kun lapsi riehuu ja joiden mielestä lapsen pitää saada melskata ihan kaikella volyymillä ihan joka paikassa. Voi herran jestas, sanonpa vaan! Mutta nämä on tämmösiä tosi ”toksisia” muumion ajatuksia ja onneksi kuolen ’kohta’ pois täältä valittamasta ja pilaamasta uuden uljaan tulevaisuuden ihmisen kehitystä…? Että tämmöisten asioitten takia en aina tiedä, haluaisinkokaan elää yli 100-vuotiaaksi… maailma muuttuu mahdollisesti niin sietämättömäksi.


Ja P.S. Yksi törkeimpiä juttuja on kyllä se, että äiti (tai isä) selaa kännykkää keskittyneesti, samalla kun lapsi nykii helmasta ja yrittää sanoa jotain. Siinä tilanteessa ehkä mäkin alkaisin huutaa suoraa huutoa pelkästä turhautumisesta! Se on moderni hylkäämisen muoto. Se on sama ku sanois lapselle ”turpa kiinni, sä et merkkaa mulle mitään!”


3.5.2023

Vanhojen kuvien lumo

 

Tällä kertaa vanhat kuvat kertokoot tarinan.


”Minne af Augusta … 83 år… 1899”
(Kuvaamo xx Gustaf Adolfs torg 8, Stockholm)




Kuvaamo Charles Riis, Glogatan No3 Helsingfors
(Toimi tässä osoitteessa 1870-1879)



Kuvaamo Daniel Nyblin, Fabianinkatu 31, Helsinki
(Oma ateljee Helsingissä 1877-1914)



Kuvaamo Robert Roesler, Stora Nygatan 38, Stockholm



”W.Christierson 1876”
Kuvaamo Charles Riis, Glogatan 3, Helsingfors
(Toimi tässä osoitteessa 1870-1879)



Kuvaamo Lydia Sjöström, Sundsvall
(Kuvaamo Sundsvallissa 1882-1886)


Vanhojen valokuvien tutkimiseen hyödyllisiä linkkejä:







2.5.2023

Mieleni elää 1970-lukua

 

Havahdun tähän aika ajoin. Että en vaan tajua tätä nykyaikaa, hyvin hyvin monessa kohdassa. Nykyään törmää koko ajan semmoseen minä minä-ajatteluun. Ihmiset vaatii kaikenlaista. Jos aattelen 70-lukua, niin vappukulkueiden tosikkomaiset hahmot esitti vaatimuksia plakaatteineen, eipä juuri muut. Ja käsittääkseni niille kyllä vähän naureskeltiin ainakin siellä meillä päin. (Ei varmaan esim Tampereella. Mutta pohjalaiset kyllä sisäisesti hymyilee -ehkä joskus vähän- vinoon sille punaiselle Tamperelaiselle mentaliteetille, joka EDELLEEN on paikoin hengissä… siis sillai hyvin tosikkomaisella tavalla.)

Nykyihmisillä tuntuu olevan vaan oikeuksia. Kun yrittää sanoa, että sitten sulla olis vastapainona nämä ja nämä velvollisuudet, niin närkästytään vahvasti. Ja jo ihan nuoret koululaiset, lapset toisin sanoen, närkästyy vetämällä opettajaa turpaan. Ja sen lisäksi koululaisen vanhemmat (jotka saattaa olla mua 20 vuotta nuorempia - epätodellinen ajatus!) käy esittämässä tappouhkauksia, sille paskalle ja ammattitaidottomalle opettajalle, joka yrittää vaatia puhelinten jättämistä puhelinparkkiin. En yhtään moiti opettajaa, jos sillä vilahtaa mielessä viattomasti, että nää ’vanhemmat’ on ite ihan just kömpiny ulos kehdosta, mitä ne muka meuhkaa? En pysty kuvittelemaan sellasta tilannetta, että joku olis vetäny opettajaa turpaan vaikka meidän kyläkoulussa 70-luvulla. Siis eihän se ollu mahdollista! Yhtä utopistista on ajatella, että olis käyty kuussa ruokailemassa. Vai kävikö joku muka? Miks mä en päässy mukaan…

Tätä ’minä minä minä’ ja ’mun oikeudet’-ajattelua kohtaa aivan koko ajan ja joka paikassa. Onpa tervettä. Jos ’minä minä’-ihmismassalla olis kuningas, niin se löytyis joko jostain lähimaasta -ihan vaan villi veikkaus- taikka sitten Pohjois-Koreasta. Saattaahan Afrikassakin olla jokunen vähän sen suuntaista ajatusmallia kokeellisesti harjoittava henkilö. Ei montaa, ihan vaan joku. Voisko Amerikassa olla? Ei kai. En nyt sissus siellä! Ja oli niitä ennenkin, mutta se ei valunut tänne tavallisen kansan mieliin ja juurtunut imeväisiin yleiseksi normiksi. Joskus vähän huolestuneena mietin, että miten ne kuvittelee, että tulevaisuuden maailmasta tulisi ihana rauhan maailma, jos kaikki pitää kynsin hampain kiinni omista jutuistaan ja on valmiita repimään silmät päästä siltä, joka sanoo epäröivästi, että mulla olis hiukan toisenlainen näkemys…

No en mä kyllä tiedä, kuka ajattelee, että koskaan olis joku ihana rauhan maailma missään. Mun mielestä se on täysin mahdoton juttu. Tietty prosentti ihmisistä syntyy psykopaatteina, hiero siinä sitten rauhaa niiden kanssa. Olis mielenkiintonen nähdä kyllä. Tai ehkei. En haluaisi nähdä sitä mielikuvituksellisten kidutustapojen kirjoa, jota ne ammentaa jostain ihan loputtomasta mielen pimeydestä. Vitsit, olis niin kiva vaikka viikon ajan kokeilla olla jumala. Ekana päivänä mä poistaisin psykopaatit ja säätäisin, ettei niitä enää ikinä synny tänne tai mihinkään muuallekaan. (Miettikää, jos jossain on planeetta, jossa elää pelkkiä psykopaatteja? Pahin skenaario ikinä! Huh, miks mä harhauduin ajatteleen tämmösiä?

Etenkin mietin, että mikä meitä naisia vaivaa? Mun kokemuksen mukaan mies (esim työtoverina) on lähestulkoon aina reilu ja ystävällinen. Nainen taas… no. Mun kokemusten mukaan miehet ei puukota selkään, ole kaksnaamaisia, juoruile mehukkaasti pitkin päivää, esitä ylintä ystävää, valita joka asiasta, kaivele saakeli niitä iänikuisia asioita. Tuon kaiken osaa naiset aivan tolkuttoman hyvin. (Ja tottakai poikkeuksia on, molemmissa!)

Mua naurattaa välillä kun muistelen isäni räiskyviä mielipiteitä. Aika usein hän tokaisi, että ”sota tekis hyvää näille vellihousuille!” Lapsena varmaan ihmettelin, että miks jollain olis velliä housuissa, teininä olin ärsyyntynyt -aina sama virsi-, nuorena aikuisena ajattelin, että isä on oman aikansa lapsi (sota-ajan) ja nykyään virnistellen nyökyttelen, että tais se isä olla perkuleen oikeessa. Vaikken sotaa tietysti kellekään toivokaan, mutta siis suhteellisuudentaju vois palautua siinä löylyssä kyllä. Esim että onko maailman tärkein asia, että koululainen saa notkua somessa pitkin oppitunteja? Vai esim se, että opitaan uusia asioita, jotta voidaan vaikka tehdä jotain uusia innovaatioita ja kehittää maatamme/maailmaa hyvään suuntaan? Onko tärkeempi istua keskellä vilkasta katua -koska mulla on oikeus- ja hankaloittaa muiden elämää, vai esim miettiä perinpohjaisesti millä alalla voisin tuoda oman panokseni maailman epäkohtien muuttamiseksi ja sitten kouluttautua sille alalle. Kumpiko ois? No enpä kyllä yhtään keksi…


Kuvat on keräilty aikojen kuluessa eri paikkakuntien kirppiksiltä, osto-ja myyntiliikkeistä, messuilta, rompepäiviltä yms. Minulla ei ole omaa sukukytköstä niihin, mutta jos sinulla on, ota kaikin mokomin yhteyttä!


1.5.2023

Huhtikuun kooste

 

Huhtikuu tuntuu kuluneen jotenkin hirmu nopeesti. Nyt on jo toukokuu käsillä ja siitä on vain hujaus kesäkuuhun ja heinäkuuhun… 

No, huhtikuun toinen iso juttu sen lisäksi, että aika kului liian nopeasti, se että epäonnistuin täysi taloussuunnitelmassani! Eli elin yli varojeni ihan törkeesti. Onneksi takataskussa oli puskurivaraa, eli en ole ulosotossa tai mitään, mutta itseä se harmittaa. Toisaalta, virheistä oppii ja jatkossa olen tarkempi.


Huhtikuussa olin edelleen kahviloissa ja ravintoloissa enemmän kuin olin budjetoinutkaan, eli kaikenlaisia ylimääräisiä lounasjuttuja ja kakkuhengailuja tuli harrastettua.


Vaihdoin viherkasveille mullat ja pistin pari kurkkulajia itämään. Sain kasvihuoneen, joka tullaan pystyttämään vanhan grillikatoksen tilalle.


Lapsuudenkodin remppailua ja tulevien tuunailujen suunnittelua. Tätä tein jopa kahteen eri kertaan huhtikuun aikana ja silti oli aikamoinen kiire. Mutta lopputulokseen olen tyytyväinen!


Olin Spa-hieronnassa ja sain sitten parin päivän päästä muutaman viikon ikäviä suonikohjuoireita. Koetin siis mahdollisimman paljon makailla sohvalla jalat ylhäällä ja lopuksi pääsin lääkäriinkin.


Kirppistelin niin Jyväskylässä, Parkanossa, kuin lapsuudenmaisemissakin ja löysin useita vanhoja (isoja) Arabian kukkaruukkuja. En mitenkään pilkkahintaan (18€-34€) mutta kuitenkin.


Shoppailin Tuurissa! Tuoksukynttilöitä ja leffoja… olipa mukava käynti pitkästä aikaa! Samalla reissulla matkailimme asuntoautolla ja bongailimme kauniita maaseutumaisemin.


Tepastelimme Seitsemisessä ja Kauhanevalla, sekä ajelimme vähän siellä sun täällä katselemassa lintuja ja keväisiä maisemia.

Toukokuussa koetan elää talouden suhteen hillitymmin, kuopsuttelen puutarhaa ja ainakin yksi tosi mukava pikku matkakin on tiedossa!