Ilmastoreagointia aina pelleilyyn asti

Ilmastonmuutos ei ole ainoa ongelma. Ei välttämättä edes suurin, mutta se riippuu toki mittareista, joilla suurta ongelmaa määrittelemme. (Minusta muovi on maapallon suurin ongelma.) En silti ole ilmastonmuutoksen kieltäjä! Mutta haluaisin kokonaisempaa näkemystä tähän puheeseen, jota nykyään käydään lähes päivittäin joka mediassa ja yksityisesti. Eniten vierastan sitä yksisilmäisyyttä ja syyllistämistä, jota hyökyy vastaan siellä täällä. Onneksi kokonaisempaa kuvaa voi itse rakentaa diagrammeista.

Joku voi olla vahvasti tietävinään, että Suomi on Euroopan suurin pahis. Siis ainakin asukaslukuun nähden!! Noinkohan on? Tuntuu, että tuo kommentti on tullut vastaan monta kertaa lähivuosina. Minussa tuollaiset kommentit herättävät epäluulon lisäksi myös innostunutta uteliaisuutta. Noinkohan tosiaan on? Siis todella; Suomiko on kaikkein pahin maa Euroopassa?? Tämähän pitää selvittää!

Kaivan esiin tilastotietoa ja löydän käteviä diagrammeja, (voi kuinka rakastankaan kaikenlaisia tilastoja ja diagrammeja!!), teen vertailuja eri maiden välillä, vertaan eri vuosikymmeniä toisiinsa, katson mihin suuntaan kehitys on menossa. Siis että kuinka pahoiksi me tässä oikein ollaankaan kehittymässä! Lopputulos ei ole niin paha kuin väitetään. Suomi ei ole Euroopan pahis, ei asukaslukuun nähden, eikä millään mittarilla. Ei edes toiseksipahin tai kolmanneksipahinkaan. On varmaan vaan niin kiva väittää jotakin ”herättelevää”, mutta valehtelu ei johda useinkaan kovin hyviin tuloksiin.

Katsaus diagrammiin sitten. Tässä hämää varmaan vähän se, että ’EU’ lasketaan joissakin tapauksissa ’maaksi’ muiden maailman maiden joukossa. Silloin eu:n ohi menee maailman kasvihuonekaasujen tuottajien listassa vain Kiina ja USA - tosin vuoden 2015 diagrammissa. Siitähän on jo melkein 10 vuotta! Ties mitä on voinut tapahtua sen jälkeen. Tämmöistä diagrammia Europarlamentti kuitenkin jakaa. Yksikkö tuossa taulukossa on (nyt tulee sanahirviö) hiilidioksidiekvivalenttikilotonni. Kiinalla lukema on 13 ja risat miljoonaa kilotonnia, USA:lla lähes 6,5 miljoonaa kt ja Euroopalla lähes 4,5 miljoonaa kt. Sitten tulee Intia (3,34 mkt) Venäjä (2,23 mkt), Japani (1,35 mkt) jne jne. Euroopan maiden kasvihuonekaasupäästöjen listalla Suomi on vuonna 2019 sijalla 17 ja meitä paremmilla lukemilla listalla on vielä 11 maata. Olemme siis Euroopan 17. ’pahin’ maa! Lukemamme on 53 021 kilotonnia, ei siis lähellekään miljoonia, tai edes satoja tuhansia. Euroopan ’paras’ maa on Malta pikkuisella 2175 kilotonnin lukemalla, mutta asukkaitakin on vain noin puolisen miljoonaa ja ’pahin’ on Saksa lukemalla 809 799 kilotonnia ja noin 84 miljoonan asukkaan määrällä.

Jännä juttu tässä on se, että maita ei voi verrata suoraan! On hyvin pieniä ja tasaisia maita, joissa kuljetusliikenne tai maatalous tuo paljon vähemmän päästöjä kuin isompien maiden vastaavat, taikka hyvin eri tavalla kuin vuoristoisten maiden liikenne ja maatalous. Myös maan sijainti vaikuttaa; pitääkö ruoka tuoda muualta vai voiko kaiken viljellä itse? Onko taloja lämmitettävä vai ei? Onko paljon rahtilaivaliikennettä, entä lentoliikennettä? Hitusen tirskahdin siinä kohdassa erästä diagrammia, jossa näkyy EU:n teollisuuden käppyrä. Sen kehitys on lähes koko ajan loivaa laskua vuodesta 1990. Hyvä? No ei. Teollisuuden siirtyminen EU:sta Kiinaan ja muihin halpamaihin on alkanut juuri 90-luvulla ja jatkuu yhä.

Myös vertailu on vähän suhteellinen juttu. Siis että mitä vertaillaan; onko luupin alla hiilijalanjälki, muovi, tehtaiden saasteet, jätehuolto, kulutus… täällä Suomessa epäilemättä ostetaan tavaraa paljon enemmän kuin Afrikan maissa (tai Intiassa tai Kiinassa…), mutta siellä vipataan jordaaniin paljon enemmän roskaa kuin täällä. Ja nyt jos joku ajattelee Helsingin lumenkaatopaikkaa, joka taisi olla suunnilleen Kolera-allas monena vuonna, niin tirsk. Tuo määrä ihan millä tahansa mittarilla ei ole yhtään vertailukelpoinen näiden maiden olemattomaan jätehuoltoon. Vaikkakaan ei tietysti hyvä juttu, haloo pahvi Helsinki!! Ja muistaako muuten melkein kukaan enää puhetta otsonikadosta? Sehän hiipui tässä jossain kohtaa vallan kuulumattomiin. Asia taitaa nyt korjaantua itsekseen lähimmän 20-30 vuoden aikana, kun muutamia muutoksia saatiin aikaan. Tuli vain mieleen.

Mun omat ehdotukset poikkeaa hitusen niistä, joita yleisesti tyrkytetään. Esimerkiksi kun tein hiilijalanjälkitestin, sen muutosehdotukset minulle olivat: ota käyttöön maalämpö, ilmalämpöpumppu, muuta pienempään asuntoon, ryhdy energiantuottajaksi, osta tuulisähköä, tarkista ikkunoiden eristykset, hyödynnä verhoja ja sälekaihtimia lämmityksessä ja viilennyksessä, kuivata pyykit narulla, sauno kerran viikossa, käytä kylppärin lattialämmitystä kohtuudella… jne jne. 

Noh, katsotaanpas! Ensinnäkin sekä meillä kotona, että lapsuudenkodissa on öljylämmitys, kuten varmaan kaikissa 1950-luvun taloissa ennen isoa remppaa. Muutostyöt maksaisi kymppitonneja per talo. Jos öljylämmitys tekee meistä maailmanluokan pahiksia, niin rahaa otetaan vastaan. En tiedä kenen pitäisi asua esim kaikissa vanhoissa pohjalaistaloissa, jos pelkkä neliömäärä on synti; suurperheiden?! Kiitos vain, jospa kuitenkin katsottaisiin muita asioita kuin pelkkiä neliöitä. 

Vaikkapa lämpötiloja, jotka meillä kotona on 11-19 astetta talvella huoneesta riippuen ja lapsuudenkodissa pidän talvella siellä oleillessani lämmön (yhdessä huoneessa) noin 17-18 asteessa, toisen huoneen ollessa noin 11-asteinen. Minä jos kuka pidän verhoja, sen tietää kaikki ystävät, jotka tuntee mut hyvin! Kuivatan pyykit aina narulla! Missä ihmeessä muuallakaan?! (No joo, en ikinä hankkisi kuivausrumpua!) Saunon kerran viikossa ja suihku sisältyy saunaan. En siis suihkuttele päivittäin. Mutta edes uimahallin ja kodin suihkutteluni yhdessä eivät yllä siihen laskurin minimiin, eli 30 minuuttiin viikossa! Lattialämmitys on ehkä turhakkein mitä taloon keksin. Meillä ei sitä ole ja hyvä niin. Hiukan turhauttavia muutosehdotuksia, jotka johtuu siitä, että nämä hiilijalanjälkitestit on niin epämääräisiä valmiine lukuineen. Jospa voisi valita todellisia lukemia valmiiden sijaan?

Omat vastaehdotukseni ovat; lämmön lasku - talvella joku +23 ei ole lämmönlasku (kylmyys on pukeutumiskysymys!), ruokana kala, riista ja poro, pesutottumukset - pakkoko sitä on suihkutella joka päivä, kulutus - osta käytettyä ja osta vähemmän, korjauta kenkiä/vaatteita/kodinkoneita, kotimaisuus ja käsityöläisten suosiminen, matkustelu - sitä voi tehdä kotimaassakin! Ja etenkin; vähemmän muovia! Tosin joku pullonkorkkien kiinnittäminen siihen pullonkaularenkaaseen on vain ärsyttävää! Pakkausteollisuus voisi tehdä muutakin kuin vaihtaa muovipillit pahvisiin.

Ja sitten vielä kahden K:n ylilyönti! Se ilmastopelleily, joka pistää sekä nauramaan että itkemään! Toinen K on tietysti Kerava! Kai te luittekin jo siitä, miten Kerava aikoo kieltää puulämmiteisten paljujen käytön! Minäkin jo ajattelin voi herran jumala, siellä sitä on varmaan Pekingin sumun kaltainen ilmanala, kun  37 000 henkilöä pulahtaa paljuun joka päivä. Vaan mitä kittiä! Todellisuudessa vuosittain tulee toistakymmentä valitusta puulämmitteisistä paljuista! Luitte oikein; toista kymmentä!! Herra mun vereni, siinä sitä on Keravan kaupunginjohtaja oikein isossa suossa. Ja sitten hän (tai joku muu, ehkä puoliso) saa varsinaisen kuningasidean ja päättää, että ollaan me Suomen eka kunta, joka kieltää puulämmitteiset paljut! Siis ihan mahtavaa - kuka kieltää seuraavana norsujen laiduntamisen? Lapua? Karstula? Ottakaa nyt koppia kun kerran voitte! 

Se toinen K on Kiina. Kiinassa rakennetaan hiki hatussa uutta hiilivoimakapasiteettia eniten maailmassa. Vaan onpa se Kiina luvannut pysäyttää päästöjen kasvun vuoteen 2030 mennessä! Toisen lähteen mukaan Kiina ’valvoo tiukasti hiilen käyttöä vuoteen 2025 asti’ ja alkaa sitten ajaa alas sen kulutusta.  Hmmm. Kiina kuitenkin suurentaa hiilivoimakapasiteettia siihen saakka koko ajan noin 20 kertaa niin paljon kuin koko muu maailma yhteensä. Joku keravatyyppi varmaan sanois tähän, että ’ei saa osoitella muita maita syyttävällä sormella, pitää tehdä itse niitä pikkuisia tekoja’ ja minä sanoisin sille, että voi jumankekka, et oo tosissas!

 

Terveydentilasta

Enpä ole pitkään aikaan tehnyt päivitystä terveydentilastani, paitsi ohimennen sivulauseessa, joten tulkoon tänään kokonainen juttu siitä aiheesta. Tällä hetkellä mun saikkua on jatkettu kesäkuun loppuun, vähän nihkeästi, mutta kuitenkin. Heinäkuussahan se Kelan 300:n (arki)päivän päiväraha sitten onkin kulutettu loppuun. Vielä ei näy täyttä parantumista, joten mielessä pyörittelen kuntoutusrahan hakemista, jos sitä nyt sitten saa. Jos ei, niin sitten täytyy käsittääkseni mennä työkkäriin työttömäksi työnhakijaksi, mutta se tuntuisi hassulta, sillä onhan mulla kaksi osa-aikaista työtä… mitä niille tapahtuu? Paljon kysymyksiä ja paljon epämääräisyyden sumua näköpiirissä! En suinkaan murehdi näitä, mutta olen kuitenkin ihminen, joka haluaa ennakoida asioita, joita ylipäänsä voi ennakoida, ja sen puoleen olisi hyvä tietää enemmän.

Se Letrotauko (5 viikkoa huhtikuun alusta lähtien) oli hyvä juttu, sillä se osoitti mitkä oireet alkaa tippua pois, eli on Letroista johtuvia. Leuan klonksuminen ja lukittuminen oli siitä johtuvaa ja se oire on nyt kokonaan poissa, vaikka aloitin Letrot tietysti uudelleen. Lääkäri selitti asian niin, että kroppa alkaa tottua vähitellen (kuukausien mittaan) Letrozoliin ja oireet alkaa useimmiten helpottaa kunhan vaan odottaa. Tietysti täytyy miettiä pystyykö niiden oireiden kanssa elämään. Mä koen, että pystyn elämään oireiden kanssa ihan hyvin. En normaalia terveen elämää, mutta kuitenkin elämään, kun toisessa vaakakupissa olisi todennäköisemmin syöpä vaanimassa, jos jättäisin Letrot pois. Ajattelen syöpää päivittäin. Mun diagnoosista on juhannuksen jälkeisellä viikolla tasan vuosi ja sitten alkoikin tapahtua nopsaan tahtiin. Kokeita, tutkimuksia, tähystysleikkaus, iso leikkaus, topuminen ja sytot, Letrot ja oireet…

Ja mitä oireita tässä mun nykyarjessa sitten on edelleen? Niitä on aika vähän ja ne on paljon vaimeampia kuin koskaan tähän asti. Yksi on neuropatia jaloissa. Se tuli ekan syton jälkeen hyvin voimakkaana, mutta alkoi sitten asettua, kun sytoja vaihdettiin. Siitä kuitenkin jäi vaimea jatkuva puutumisen tunne päkiöiden ja varpaiden alueelle. Pahimmillaan se vaivasi niin, että jalkoja piti ravistella iltaisin sängyssä, kun neuropatia tuntui niin epämiellyttävältä. Nyt tuskin huomaan sitä, mutta siellä se on kuitenkin koko ajan. 

Sitten on lonkkien jäykkyys liikkeelle lähtiessä. Pahimmillaan se tuntui niin voimakkaana, että en meinannut päästä kävelemään. Nyt se on hyvin vaimea ja suurimman osan ajasta lähes poissa. 

Kolmas on yskä. Sanon sitä Letroyskäksi, sillä tiedän monta ihmistä, joilla on yskä syöpähoitojen jälkeen ja erityisesti Letrojen aikana. Aluksi yskin kuin vimmattu aamusta iltaan. Nykyään yskin silloin tällöin kohtauksenomaisesti. Lähinnä ehkä silloin, kun sylkeä menee väärään kurkkuun (ja sitä tapahtuu paljon helpommin kuin terveenä!) 99% päivästä kuluu ilman yskää. 

Neljäntenä kuumat aallot. Niitä oli pahimmillaan hyvin monta kertaa päivässä ja ne tuli hyvin voimakkaana. Nykyään voi olla päiviä, ettei niitä tule ollenkaan tai niitä tulee 1-3 kertaa päivässä ja ne on vaimeampia. 

Viidentenä on päänsärky aamuisin. Minä, joka olen ollut yli 35 vuotta migreenitapaus, en pidä tuota minään. Toki päänsärky on aina vähän kurja, mutta se on niin vaimea ja menee yleensä pois vartissa, että se ei todellakaan haittaa elämää.

Kuudentena ja viimeisenä on rannekipu, eli alkuun peukalon napsusormi ja nyt jännetupen tulehdus. Ja tämä on se The Oire, jonka takia en voi mennä vieläkään töihin! Kävin otattamassa siihen kortisonipistoksen, mutta ilmeisesti se ei ihan teknisesti onnistunut (pistäjänä oli kandi, joka ei ollut sitä koskaan tehnyt ja selvästi pelkäsi pistää) ja saman tien kun pääsin kotiin, huomasin, että mun sormet turposi siitä kädestä, johon piikki pistettiin. Soitin TK:hon ja sain käskyn mennä sinne heti takaisin. Ilmeisesti se oli joku herkkyysreaktio, joka talttui itsekseen muutamassa tunnissa. Kuukauden päästä tästä piikistä menen toiseen piikitykseen, mutta taidan vaatia sellaisen pistäjän, joka on tehnyt sitä ennenkin. Muuten tietysti ymmärrän sen, että lääkärien pitää oppia jokainen asia ja kaikki tekee kaiken joskus ekaa kertaa, mutta nyt katson, että mulla ei ole aikaa olla enää koekaniinina ihmettelemässä, että auttaako se vai eikö se auta. Päivärahat alkaa loppua ja tilanne kiristyä. Harjoitelkoot sellaisilla, joiden saikku on kestänyt vasta viikkoja, ei mulla, jolle tulee vuosi täyteen.

Tässä ne oireet oikeastaan olikin. Välillä tosin vielä tulee tilanteita, että voimat lähtee ja olen jonkin aikaa ihan naatti. Ja ehkä ne muutenkin lähtee vielä paljon helpommin, kuin terveenä. Sormissa ei ole puristusvoimaa ja sormet on edelleen ajoittain kuin siirapissa; hitaat ja kankeat. Ei siis vielä ajatustakaan siitä, että tekisin jotain hienomotorisia juttuja. Mieli on kuitenkin aika pirteä ja kiinnostus asioihin on palannut. Hiukset kasvaa ja kihartuu kovaa vauhtia! En tunnista itseäni peilistä, sillä eihän mulla ole kiharat hiukset! Kynnet kasvoi ensin hulluna, nyt ne on katkeilevat ja lohkeilevat. Mun elämä on jakaantunut nyt aikaan ennen sairautta ja jälkeen sen. Tätä se on, elämä.

 

Laukkuja, osa 57

 

Tämä laukku ihastutti eräässä jo lopetetussa liikkeessä vuosia sitten, niin paljon, että tämä oli pakko ostaa. Tokihan hienolla leidillä pitää aina kolmin kappalein olla herrasmiehiä mukana, kuten kuvasta näkyy! Laukku on nahkaa ja siihen on kiinnitetty aito vanha valokuva, sekä koristepitsiä kuvan reunoille. Laukun sisällä on vaaleanruskea kangasvuori. Hihnan kiinnityksen kanssa oli alussa jotain häikkää, sillä hihnan toinen pää irtosi kokonaan laukusta ekalla käyttökerralla. Tekijä kuitenkin korjasi kiinnityksen ja sen jälkeen ongelmia ei ole ollut. Laukun merkki on Hern´e.

Pidän laukun ulkonäöstä tosi paljon! Lukkolaite on helppo ja hauskan näköinen sekin. Kuvasta on vaikea hahmottaa laukun kokoa, mutta se on keskikokoinen. Sinne mahtuu ihan hyvin esim mun vakiokalusto lompakko, avainnippu, puhelin, silmälasit, huulirasva ja jotain muuta pientä + ehkä joku ostos. Tästä en ole luopumassa.

Kesäinen Finlayson

 

Yks Tampereen lempipaikoistani on Finskun, eli Finlaysonin alue. Kesäinen Finskun alue suorastaan pyytää notkumaan ja oleilemaan luonaan! Ensimmäistä kertaa tutustuin nyt myös Finlaysonin kattokahvilaan, eli nykyisellään Verda Sky Loungeen. Finskun katolla voi myös käydä järjestetyllä kattokävelyllä, jos pää kestää! Tuolla Verdan paikalla oli ennen Bar&Cafe Katto, joka kuitenkin lopetti viime vuonna. Ite en sinne koskaan päässyt (kiireet, koronat, sairaudet…), mutta nyt sain päähäni mennä lepuuttamaan koipiani yläilmoihin. Kattoterassin pöydät ja penkit oli tehty maalatuista kuormalavoista, jotka oli pehmustettu räsymatoilla. Ite en ole järin innostunut kuormalavahuonekaluista, ehkä koska sain rumista lavoista töissä ihan tarpeekseni joskus. Siksi en lämmennyt paikan visuaaliselle ilmeelle. Se näkymä katon reunojen yli sen sijaan oli upea ihana Tampere! Kahvilan syötävien valikoima oli järin pieni. Muutama croissant ja cookie. Siihen toivoisin enemmän panostusta!

Finlaysonin näkymät alakulmasta on myös aina kiehtoneet mua. Valojen leikki seinillä, erilaiset ja eri aikaiset rakenteet, arkkitehtuurin monimuotoisuus! Siitä tulee jonkinlainen salaperäinen fiilis.

Sisäpihojen maalaukset kuuluvat FinlysoninArtAreaan, jossa parhaillaan maalattiin Klaus Haapaniemen kuvioita. Itse olen erityisen viehättynyt tuosta kuusvooninkiseen rajautuvasta sinisestä aaltokuviosta!

Tehtaan vieressä oleva Finlaysonin Palatsi on rauhallisella tontilla todellisella menneen ajan ylhäisötwistillä! Ihana rakennus on aivan Milavidan (joka on museona) mäen alapuolella, ja alunperin molemmat palatsit olivat Nottbeckin veljesten koteja. Finlaysonin palatsi oli Alexander von Nottbeckin 1899 rakennuttama asuinrakennus. Alexanderin veli, 40-vuotias Peter, joka rakennutti mäelle hiukan aikaisemmin Milavidan, kuoli umpisuolen tulehdukseen toukokuussa 1899. Ja Alexander kuoli 39-vuotiaana omassa palatsissaan 22.12.1900. Hänellä ei ollut perhettä ja hänen seuranaan olivatkin tuona onnettomana joulukuisena päivänä vain uskottu kuski Hans Adler ja rakkaat lemmikkikoirat.

Aina kun käyn palatsissa sisällä tai kuljen puutarhan poikki, mietin Alexanderia. Mietin oliko hän yksinäinen, oliko hän surullinen ja kaipasiko veljeään. Toki Lielahden kartanossa eleli hänen toinen veljensä Wilhelm. Milavidan mäeltä saattoi vaikka lähettää valomerkkejä lahden yli Lielahden residenssiin, jos tahtoi. Ja kuski saattoi valjastaa hevoset viemään hänet Lielahteen pahamaineisen Pispalanharjun kautta, jossa yhtä veljeksistä, 20-vuotiasta Ernstiä puukotettiin hänen ollessa matkalla Lielahteen 1885. Hän kuoli saamiinsa vammoihin veljensä luona Lielahden kartanossa. Murhaajaa ei koskaan saatu kiinni.

Joskus vuosituhannen vaihteessa tähän palatsiin avattiin yökerho. Kävin täällä sisällä katsomassa rakennusvaihetta, kun ylhäisöaatelin palatsi muuttui peilipallojen ja discojytkeen pesäksi. Alexander varmasti pyöriskeli haudassaan niinä vuosina, kun täältä oli arvokkuus vähän hakusessa. Sittemmin tänne on avattu ravintola, joka valitettavasti on nykyisin auki vain tilauksesta. Kesällä tosin voi käydä pihan puoleisella terassilla!

Palatsi on hyvin kaunis ja ollakseen suihkuseurapiirin ylimpään kuohukermaan kuuluvan aatelismiehen koti, se on yllättävän pieni ja kodikas. Ei siis kymmeniä huoneita ja loputtomia käytäviä vaan ainoastaan kaksi kerrosta, muutamia tilavia huoneita ja ihastuttava terassi ja pikkuisia parvekkeita aivan Tammerkosken kuohujen vieressä.

90-luvun loppupuolella puutarhaan avattiin tsaarinajan mallinen venäläinen luistinrata, sellainen kiemuraisille puistokäytäville jäädytetty kaunis rataverkosto. Sekin lopahti aika nopeasti. Se olisi toki saanut jatkua kaupunkilaisten ilona! Sellaista ei ole nähty sen koommin Tampereella.

Puutarhan perällä on edelleen alkuperäinen pieni huvimaja, muistaakseni nimeltään ’Kiinalainen varjo’. Puutarha on aidattu, mutta molemmilla sivuilla aidassa on kaksikin porttia, joista voi käydä sisään tontille ja monet käyttävätkin näitä portteja läpikulkuun, sillä kosken yli vievältä sillalta pääsee kauniin puutarhan läpi suoraan Tallipihalle. 

Tallipiha oli Nottbeckien talouspiha. Siellä oli muun muassa nimensä mukaisesti hevostallit, kanala sadalle kanalle, navetta, väensauna, kuskin asunto ja heinämakasiini. Oli myös vaunuliiteri ja silahuone. Vanut puhdistettiin kesällä joka päivä, sekä kiillotettiin Nottbeckien monogrammeilla varustetut hopeoidut valjaat. Hevosten kaviot mustattiin päivittäin. Hienoilla lasivaunuilla käytiin hakemassa vieraat asemalta. Matkavaunuina Nottbeckeilla oli suuret toppapenkkivaunut, joiden eteen valjastettiin 4-6 hevosta. Sivuilla oli lyhdyt, joissa paloivat pimeällä kynttilät. Kuskit olivat aina ammattitaitoisia virolaisia miehiä. Koska Nottbeckit maksoivat hyvin, paremmin kuin Viron herrat, oli kuskeja aina saatavilla.

Tallipihan vanhin rakennus on 1839 rakennettu vahdin talo Kuninkaankadun varrella. Vahdin talossa toimii pieni käsityöläispuoti nykyisin. Koko tallipiha remontoitiin kauttaaltaan vuosituhannen vaihteessa. Itse löysin Tallipihan vahingossa eräänä syyspäivänä 1995, jolloin paikka oli hylättyjen autiotalojen rykelmä ja jossa ei kukaan koskaan käynyt. Jonkinlaisen epämääräisen sakin majapaikkana piha taisi olla, sillä silloinen tallirakennus valitettavasti paloi poroksi. Kaupunki taisi havahtua siihen ja onneksi Tallipiha on nyt hyvin kaunis ja aktiivisessa käytössä oleva kaupunkilaisten olohuone ja turistipiha!

 

Loput seikkailut Helsingissä

 

Tää Hesan matka tehtiin jo pari viikkoa sitten, mutta vielä on yksi kuvapostaus jäljellä. Me mentiin viimeisenä päivänä vielä hiukan ajelemaan ratikalla (koska sehän on ihan loistava tapa nähdä kaupunkia!) ja päädyttiin vielä pariin vaikuttavaan paikkaan. Ensin Lapinlahteen, jossa oli joku tapahtumien päivä ja paljon väkeä. Jälkeenpäin harmitti vähän, kun olisin voinut ottaa tollasen esitteen mukaan, mutta en tajunnut muuta kuin ottaa siitä vain kuvan. Ja Lapinlahden seinillä oli taas kiintoisaa taidetta, kuten näkyy. Ja hurja määrä kasveja joka paikassa! Siitä pidän. Tiilirakennuksen kahvilassa kävimme ostamassa ehkä maailman kalleimmat vegaanijäätelöt, jotka ei kyllä tehneet oikeen mitään vaikutusta. Tuli hiukan huijattu olo! Kuka maksaa viis euroa pienestä puikosta, jossa ei edes ollu varsinaista jäätelöä, sillä lailla kun minä jäätelön ymmärrän, vaan jotain ihme jäädykettä. No kassalla kiristelimme leukaperiä, mutta ostimme silti, kun päivä oli kuuma, eikä muutakaan kylmää oikein ollut tarjolla. Se oli sellanen ’kerran elämässä’-jäätelöpuikko. Eipähän tarvii enää ostaa. Mutta ne kalliot, joilla ’jäätelöt’ söimme siinä lahden äärellä, on kyllä ihanat.

Sitten raahustimme lahden toiselle puolelle Hietaniemen hautausmaalle. (Linkissä merkkihenkilöiden hautoja.) Siellä emme jaksaneet paljon vaellella, eikä aikaakaan enää olisi ollut, mutta vähän sentään. Helene Schjerfbeck  on meidän molempien suuresti ihailema taiteilija, joten hänen hauta piti toki käydä katsomassa. Taiteilijoiden mäellä (vai mikä sen kemän nimi nyt onkaan) bongasimme sitten useita näyttelijöitten hautoja ja kauniin muistomerkin, joka on pystytetty Essi Renvallin haudalle.

Viimeinen tunti ennen junan lähtöä kului Vaakunan kattoterassilla (jep jep, olen varsin hullaantunut paikkaan!) mukavassa rauhassa, koska jostain syystä muuta porukkaa just siihen aikaan oli tosi vähän. No okei, arkipäivän iltapäivä ei ehkä ole se suosituin ryysisaika oikeen missään.

Ja lopuksi sitten vielä kävin kääntymässä aseman kahvila Prontossa, josta ostin sen maailman parhaan limsan, Tomarchion, josta jo mainitsin Norrtäljen jutun yhteydessä! Se oli Mandarino Verde-makuinen, jees, aivan paras! (Ehkä 1970-luvun Pluto-limsa vie vielä sentään voiton.)

Elokuvadivarissa

 

Talven aikana katoin suuren määrän leffoja, lähinnä oman hyllyn DVD-levyjä, mutta myös Netflixiä. Samalla pistin poistopinoon kaikki mun mielestä huonommat DVD-leffat ja sellaiset, joista riitti yksi katsominen. Nyt oon pari kertaa käyny Tampereen Elokuvadivarissa. Ekalla kerralla vein sinne pinon elokuvia, mutta mulla ei ollu aikaa jäädä penkomaan valikoimia. Silloin summa jonka elokuvistani sain, eli voin käyttää vaihdossa, jäi heidän koneelleen muistiin. Sain niistä siis 30€. Sieltä ei saa rahaa, mutta vaihdossa voi käyttää tätä summaa. Toisella kerralla eli eilen, vein ehkä vähän pienemmän pinon ja sain 25€. Tällä 55€ summalla ryhdyin sitten valikoimaan jotain katsottavaa. Vielä jäi osa rahoista ”sisään”, joten menen sinne taas joku kerta.

Käpälään takertui viisi leffaa. Tuntematon emäntä kertoo niistä olosuhteista, joissa isoäitimme ja esiäitimme ponnistelivat maaseudulla sotavuosina 1939-45. Kesto 1h 19min + 53min. Mua on aina kiinnostanu just tällaset vanhan ajan kertomukset. On vaikea ajatella miten itse olis selviytyny henkisesti sodan kauheuksista kotirintamalla, saati sotatantereilla tai eturintamassa. En varmaan mitenkään hyvin. Minä olisin ollu ehkä se, joka olis lähteny juokseen ulvoen pois etulinjasta, ja saanu kuulan kallooni pikimmiten. Kotirintamalla työn määrä oli huikea ja siinä oli pakko siirtää tunteet syrjään. Jos kotirintama murtuu, murtuu kaikki. Sekin olis ollu mulle hyvin haastavaa. Ihailen niitä vanhoja ihmisiä, jotka kävi sen kaiken läpi ja elää edelleen suhteellisen hyvin pärjänneenä. Heissä on vahvana se joku (ehkä henkinen) ’selviytymisgeeni’ ja sehän on ihan välttämätön elämässä ylipäätään.

Braveheart on suosikkini ja klassikko! Eikä vähiten siksi, että isäni äitin yhdet sukujuureni ovat Skotlannin ylämailla Rossien klaanissa. Tietysti kuvittelen, että elokuvan pääosan esittäjä Mel Gibson on Rossien sankari! Braveheart kertoo Skottien itsenäisyystaistelusta 1200-luvulla ja perustuu saagoihin. Pääosan esikuvana on Sir William Wallace of Elderslie, yksi Skotlannin suurimpia kansallissankareita, hiukan kuin Jaakko Ilkka meillä (isäni isän esi-isä). William syntyi 1272 ja hänet teloitettiin 1305. Hänen päänsä asetettiin London Bridgelle kaikkien nähtäville. Perhana, yök! Minä olisin henkeen ja vereen kyllä Skottien puolella, enkä tajua, miksi en ole koskaan matkustanut Skotlantiin, sillä se voisi olla jollain lailla henkinen koti, niin kuin Etelä-Pohjanmaakin on. Elokuvan kesto 2h 51min.

Minun Afrikkani on toinen pitkäaikainen lempparini ja klassikko! Siinä taskalainen kirjailija Karen Blixen on esikuvana. Hän asui plantaasilla Brittiläisessä Itä-Afrikassa, nykyiseltä nimeltään Keniassa, viljellen kahvipensaita. Elokuva perustuu hänen 1937 julkaisemaan kirjaansa Eurooppalaisena Afrikassa. Blixenin plantaasin päärakennus toimii museona ja elokuvan ulkokuvat on kuvattu siellä, sisäkuvat on kuvattu muualla. Kenian pääkaupungissa Nairobissa on Blixenin mukaan nimetty kaupunginosa, katuja ja ravintoloita. Minä pidän elokuvan viipyilevästä vanhan ajan tunnelmasta, siitä miten Karen kohtelee mustia, siitä miten se valaisee tuon ajan siirtomaaelämää. Jos jossain haluaisin Keniassa käydä, niin juuri tuolla. Elokuvan kesto 2h 34 min.

Diana sopii kuin nenä päähän mun muiden Brittiläisistä kuninkaallisista kertovien elokuvien joukkoon. Oikeastaan niistä vois joskus tehdä oman postauksen, sillä huomasin juuri, että niitä onkin aika paljon! Ehkäpä niissä vetää sekä Brittiläisyys, että kuninkaallisuus. Minä en ole niitä, jotka vastustavat monarkiaa nimittäin. Elokuva keskittyy Dianan kahteen viimeiseen vuoteen. Elokuva kesto 1h 49min.

Sistersin Veljekset on hiukan toisenlainen valinta. Se kertoo lännen pahamaineisista palkkatappajista 1850-luvulla. En pidä perinteisistä länkkäreistä yhtään, mutta nämä uudemman ajan (1990-luvulta nykypäivään) länkkärit on kiinnostavia. Katson niissä eniten sen ajan elämän kuvausta, enkä niinkään ehkä jotain murhajuonta. Omista esivanhemmista ja sukulaisista aika moni meni joko hetkeksi tai pysyvästi Ameriikkaan, siksi kaikki vanhan ajan kuvaukset sieltäkin kiinnostaa. Elokuvan kesto 1h 56min.

 

Kahvila RUNO

 

Tamperelaisten kahviloiden klassikko ja grand old lady! 

Kahvila RUNO. Ei sanoja, vain fiilis.

Hotellikuiskaajana Helsingissä, osa 3

Ja ehkä paras (ylellisin) kaikista Helsingin hotelleista on nykyään Hotelli Maria! Se sijaitsee keskellä Kruununhakaa, Mariankadun ja Liisankadun kulmauksessa, Karhun korttelissa. Rakennus on entinen maatilahallituksen talo, joka on rakennettu 1883. Alun perin rakennus tehtiin Uudenmaan suomalaisen tarkka-ampujapataljoonan upseerikasarmiksi. Vuosina 1901-18 rakennuksessa majaili venäläistä sotaväkeä ja vuonna 1918 Itämeren divisioonan joukkoja. Sotilaskäyttö tuossa rakennuksessa päättyi 1925. Silloin tähän rakennukseen muutti maaseutu- ja asutushallitus, jotka yhdistettiin vuonna 1971 maatilahallitukseksi. Viimeisenä tuolla hengasi Maa- ja metsätalousministeriön tietokeskuksen porukkaa. Nykyisin rakennuksen omistaa Samla Capital Oy, jonka perusti Samppa Lajunen.

Samlan sivuilla kerrotaan, että joulukuussa 2023 avattu hotelli Maria on Suomen hotellitarjonnassa merkittävä, sillä se määrittää pohjoismaisen vieraanvaraisuuden ja modernin luksushotellikokemuksen täysin uudelle tasolle. Luxuksesta on tullut megatrendi viime vuosien aikana ja hotellien käyttöaste on palautunut koronan jälkeen erinomaiselle tasolle. Suomesta on Samlan mukaan puuttunut kansainvälisen tason täyttävä luksushotelli, jonka aukon Maria lupaa nyt paikata. Mariankatu 23:n kiinteistö on kulttuurihistoriallisesti arvokas ja sen saneeraussuunnittelu on tehty yhteistyössä museoviraston kanssa.

Ja koska siskoni kanssa tunnemme itsemme tämän tuosta vähintään ruhtinattariksi, tämän tason hotelli on meille juuri oikea paikka! Päätimme siis reippaasti tepastella sisään hotelliin ja katsoa mitä se tarjoaa, nuunata kaikki mahdolliset kolkat ja samalla skannata palvelun tasoa. Emme siis yöpyneet hotellissa (vielä), vaan teimme vain pienen vaklauskeikan kaiken ytimeen! (Jota suosittelen toki kaikille muillekin sisäisille ruhtinattarille ja ruhtinaille!)

Ensinnäkin rakennus on ulkoapäin jo hyvin kunnioitusta herättävä ja kaunis pytinki. Niin on toki muutama muukin hotelli, joten täytyy kaivaa sipulin kerroksia syvemmälti esiin. Sisään astuessa hallissa (eteisessä/kuistilla/porstuassa?) oli juuri meneillään tuoreiden leikkokukkien asettelu näyttävään maljakkoryhmään. Fiilis oli vähän sama, kuin niissä Lontoon luxushotelleissa, joista välillä tulee ohjelmia ja joita köyhät (kuten minä) voivat etänä kuolata. Iso plussa siis sille!

Ja sitten edessämme olikin jo ystävällinen henkilökunnan edustaja kysymässä avuliaasti, että miten voin auttaa. Mahtavaa! Näin juuri pitää asiakkaat ja mahdollisetkin asiakkaat ottaa aina vastaan. Köyhän näköinen homssu voi olla sikarikas, ja joka ikinen homssu on kuitenkin ihmisarvoinen kulkija, vaikkei rikas olisikaan. Tämä on yksi suurimpia arvoasteikkoni kriteereitä, joita vaanin kun menen tutustumaan esimerkiksi juuri hotelliin. Jos vastassa on nokka pystyssä oleva keekoilija, pahastun ja annan sen kuulua niin monelle sidosryhmälle, joita vain keksin. Jos vastassa on alentuva sössöttäjä, joka puhuu kuin lapselle, sama juttu. Mutta jos minua kohdellaan kuin Madonnaa, niin sanoisin, että ’hyvä kello kauas kuuluu…’ Enkä ehkä ole yksin mielipiteineni, joten vaviskoot kaikki huonosti ihmisiä kohtelevat asiakaspalvelijat!

Tokihan käsitimme, että tämä on osittain fiksu tapa skannata että mitä kaiken maailman haahuilijat siellä pyörivät, mutta koska se tapahtui koko ajan hyvin ystävällisesti, niin siinä ei ole mitään sanomista. No, me kerroimme oitis, että mepä tulimme vähän katsastamaan tätä uutta hotellia, sillä se kyllä kiinnostaa meitä. Ja joka sana olikin totta. En vain tiedä missä vaiheessa pystymme tänne majoittumaan, taloudellisten asioiden takia siis. Näin kelan saikkupäivärahalla pienipalkkaisesta työstä pompanneena voi olla pientä järjestelyä sen asian kanssa. Ja sehän ei sitten kuulu millekään taholle, mihin ne rahani käytän, että lopetanko syömisen ja ostanko koko rahalla vaikka huulipunaa (sais aika monta) taikka heroiinia (sais aika vähän). Vai menenkö Mariaan.

Marian ravintola oli nimeltään Lilja. Meillä kesti hetkisen hoksata, että miksi tuo kielo on monessa paikassa siellä ravintolassa, esim viinilaseissa hiottuna hyvin kauniisti. Kielohan on ’Lily of the valley’ englanniksi, elikkä ’laakson lilja’. Tavallaan ihan perusteltua, mutta suomalaiseen nimimaailmaan sopisi toki parhaiten ’ravintola kielo’. Siitä ihmetyspiste.

Meitä vähän kierrätettiin kahdenkin eri asiakaspalvelijan voimin hotellin yleisissä tiloissa ja olimme pää pyörällä ihan joka kolkassa! Jos Hansassa tuli se fiilis, että rakennus ja sisustus riitelevät keskenään, niin täällä yllättäen tuli hyvin harmoninen olo ja kaikki näkemämme sopi silmään kuin karkki.

Kaikkialla oli hyvin ylellistä, hyvällä maulla valittuja huonekaluja, valaisimia, tekstiilejä, taidetta. Jopa valkoinen flyygeli könötti arvokkaan oloisesti keskellä käytävää. Luulen, että siellä viihtyisi aivan erityisesti. Baarikin oli juhlavan näköinen tila, ei hituistakaan mikään kulmaräkälä, mikä mulle tulee aina mieleen sanasta ’baari’. No eipä tietenkään, mitäs mä nyt oikeestaan semmosia edes horisen.

Erilaisia levähdyspaikkoja, sohvaryhmiä ja kaikenlaisia oleilujutskia oli joka puolella! Siitä pisteet. Pahin on ollut hotelli, jossa ei edes respassa ollut tuolin tuolia (nimi jääköön mainitsematta, mutta sinnekin kurkkasimme tällä matkalla, eikä siitä sen enempää). Vaikka kuvissa näyttää tyhjältä, niin Mariassa kuitenkin oli asiakkaitakin. En luonnollisesti sohi kameralla heitä kohti. Ja ajankohta tuolla käymisellemme oli siis arkipäivän aamupäivä.

Jonkinlaiseen aamiaisbuffettiinkin törmäsimme, mutta en kysellyt siitä tarkemmin. Se näytti siltä, että vedin henkeä ja huokaisin ihastuneena. Heillä aamiaiseen kuuluu kuulemma mm shamppanja. Tietysti! Kuka nyt odottaa jotain trippimehua, kuplavettä tai rapakaljaa tämän tason aamiaisella?! Odotan kiihkeästi, että pääsen kokemaan tämän aamiaisen!

Erityisesti pidin sisustuksen värimaailmasta! Valkoinen helvetti on selkeesti selätetty ja harmonia on astunut esiin. Myöskään mikään oksennuksenkirjava kokemus tämä ei siis ollut. Ne onkin ne pahimmat; valkoinen helvetti tai oksennus, uskomattoman typerät ääripäät! Sopii 15 vuoden takaiselle kotisisustelijalle taikka teinihuoneeseen. Luxuspisteet siis tästäkin! Yllättävän monessa hotellissa eletään silti 15 vuoden takaisen kotisisustelijan taikka teinin maailmoissa…

Ja sitten se taide! Silmäilin kiinnostuneena taidetta seinillä kierroksen loppupuolelle saakka, kunnes oli ihan pakko kurkata, että onko taiteilija todella se, joksi häntä luulin! Ja olihan se; Pia Feinik! Olen seurannut hänen taidettaan jo muutamia vuosia ja sanoisin, että hän on kaikkein kiinnostavin nykytaiteilija ja suorastaan rakastan hänen taidettaan! Olin erittäin vaikuttunut siitä, että Mariaan oli valittu hänen taidettaan. Se sopi sinne äärettömän hyvin. Tästä iso plussa!

Yksi asia mikä hotelleissa ja ravintoloissa on mestaruustason turn off fiiliksen kannalta, on vääränlainen musiikki! Ja sitten vielä sen volyymi. (Vaikkapa Torniin sopisi minusta esim hillitty 30-luvun jazz… mutta ei.) Täällä en muista kuulleeni kierroksemme aikana musiikkia (tai sitten olin niin hurmoksessa kaikesta näköhavainnosta), mutta tuon flyygelin perusteella sanoisin, että valinta ei voi mennä kovin harhaan. Plussa.

Yllättävin hotellin tiloista oli kappeli! Pieni vaalea huone, joka oli käytävän perällä omassa rauhassaan. Sen sisustus oli hillittyä, arvokasta ja kaunista. Ilmeisesti siellä voisi pitää pikkuriikkiset häät taikka ristiäiset tai jotain sen semmoista… mihin nyt kappelia käytetäänkään. Ehkei silti hautajaisille ihan ensisijainen paikka, koska suru toisi liian tummia juovia muuten ihanan kevyen hentoon paikkaan.

Ja sielläkin Feinikin taulu! Jos minä asuisin hotellissa sanotaan vaikkapa viikon (jota nyt tuskin tulee tapahtumaan, ellen saa perintöä rikkaalta ameriikantädiltä - jota en tiedä olevan olemassa), niin istuisin monena päivänä rauhassa kappelin viileydessä miettimässä elon polkuja ja syvällisyyksiä. Plussa tästä mahdollisuudesta!

Hotellin sijainti oli minusta hyvä. Se ei ole aivan pahimman keskushumun äärellä, vaan keskustan vanhan kaupunginosan syleilyssä, omalla rauhallisella paikallaan. Pahimmat narkkaripuukotukset ja jengitappelut ei tapahdu näillä kulmilla. Jos tahtoo käveleskellä lähikatujen putiikkeihin taikka kahviloihin, se käy helposti. Ratikka ei tule ihan viereen, mutta pysäkiltä ei ole kovin pitkä matka kävellen perille ja taksilla tulevat hienoimmat henkilöt, se on taattu.

Jos asuisin täällä, kävisin ensitöikseni hakemassa jostain lähellä sijaitsevasta antiikkikaupasta pari vanhaa esinettä huoneeseen, sillä hotellihuonetta on aina kiva vähän tuunata omalla twistillä. Joku 1800-luvun hopeinen kynttilänjalka taikka kristallimalja koruja varten. (Ihan kuin niitä olisi kilokaupalla!) Ja luulen, että vaikka huoneessa on kukkia valmiiksi, niin hakisin niitä silti lisää, sillä ei kai niitä voi liikaakaan olla?

Hotellissa on 14 000 neliötä tilaa, eli ei tarvii nyhertää ihan sillit suolassa-fiiliksellä. Hotellissa on 117 huonetta ja 38 sviittiä. Pienin huone on 25 neliötä, eli ei mikään ahdas koirankoppi. Suurin sviitti on kooltaan 160 neliötä ja se sijaitsee kolmannessa kerroksessa. Muut ovat sitten totta kai kaikkea siltä väliltä, eli hyvältä näyttää tämäkin puoli. Henkilökohtaisesti mua ärsyttää, että jostain postimerkinkokoisesta huoneesta pitää maksaa monessa hotellissa maltaita. No nämäkin maksavat, mutta se pienin huone on kuitenkin yli 10 neliötä isompi, kuin joku kämänen hotellikämppä jossain muualla.

Yhdellä esimerkkihaulla katoin, että pienimmän huoneen eli Guest roomin hinta oli eräänä ajankohtana nelisen sataa ja risat. Ja kalleimman eli The Maria Imperial Suiten hinta oli reippaasti yli kuusi tonnia. Kyllä siihen joku sugar daddy tarvittais, että sinne kalleimpaan pystyis ikinä menemään, joten katsotaan nyt. Ei ole vielä kukaan rikas tullut nykimään hihasta, että haluisin olla sun sugar daddy. Eipä kyllä kukaan köyhäkään, ei sen puoleen. Kun muuten vuosia siten kuulin ekan kerran sanan ’sugar daddy’, luulin, että se on koirarotu! Ystäväni kiljaisi nimittäin autossa keskellä Eiraa, että tuo on varmasti sugar daddy! Ja minä satuin juuri sillä hetkellä katsomaan jotain koirankuljettelijaa, joten kysyin, että ’ai tuo koirako…?’ No olenhan minä vähän vanhanaikainen kaikin puolin, myönnetään.

No oliko tässä hotellissa sitten mitään miinusta, ellei pikkuriikkistä ihmetysasiaa eli ravintolan ’Lily’-nimeä oteta huomioon? Eipä ollut! Ei ainakaan tuolla vaklausvisiitillä semmoista tullut ilmi. No jaa, ehkä hinta oli vähän kääks, mutta mitä siitä tulisi, että sieltä sais huoneen kahdella eurolla? Sanonko mitä siitä tulis? No en sano, mutta jokainen kuvitelkoon parhaan kykynsä mukaan. Vaikka pidän Kämpistäkin oikein paljon, niin tämä saa lisäarvon siitä, että tämä on oikeasti vanha rakennus, eikä uusvanha, kuten Kämp. Lupaan kertoa heti kun täällä yövyn, että miten meni! Siihen asti; käykäähän kurkkimassa! Ja P.S. Tämäkään postaus ei ole kaupallinen yhteistyö! Zissus! Vaikka ekaa kertaa kävi kyllä mielessä, että pitäiskö tehä joku diili. He tietävät kyllä, että blogijuttu oli tekeillä, kun kuvasin, mutta mua niin jotenki kammottaa kaikki ne kaupalliset systeemit kuitenkin.