Mietteitä hetkestä

 

Nyt on taas se hetki, kun havahdun hypänneeni siihen syvään päähän. Kaikki lähti ihastuksesta taiteeseen, yhdestä upeasta taidenäyttelystä ja sitten löydän itseni suorittamasta taidetta, kahlaamalla viittä galleriaa päivässä. No ei niitä kyllä Tampereella kovin pitkälle riitä, eli loppu häämötti siinä asiassa kyllä. Tämän vuoksi mun pitää luoda itselleni rajat, sanoa hellästi itselleni, että kultaseni, yksi galleria päivässä ja pari viikossa on aivan riittävästi! Sitä paitsi silloin ehdit maiskutella niitä ja voit istahtaa ja hengittää näkemääsi, koska se on parasta. Tämä on joku levoton persoonallisuuspiirre, siellä jossakin autisminkirjolla kenties, tai sitten muualla, jonkun sanahirviön tai kirjainkoodin takana. Ei ole väliä missä määritelmä asuu, minä koetan vain hillitä ja hallita piirrettä, koska se tuo vähän sellaisen olon kuin olisi vuoristoradassa, enkä pidä siitä. Järjetöntä.

Mietin jaksamista, terveyttäni, tulevaisuutta. Sitä, toivunko pikku hiljaa koskaan ennalleni. Ehkä en. Köpöttelen edelleen aika usein, kun olen istunut hetken. Pää on edelleen pehmeä kuin täyteen niistetty kertakäyttönenäliina. En tajua mitään. Teen asioita hyvin pienesti, jos ollenkaan, koska hengästyn ja väsyn ja selkä väsyy ja käsi on kipeä ja yskittää ja kaikkea. Ärsyttää se, miten pienistä ja turhanpäiväisistä asioista ihmiset valittaa. Ärsyttää se, että mua edes liikuttaa kenenkään muun valitukset. Varmasti mantelitumakkeen syytä tai jonkun. Ehkä jonkun kieron otsalohkontakaisen etanankokoisen ja näköisen möllykän syytä. Saisikohan työterveydestä lähetteen lobotomiaan? Varmaan siellä aution Pitkäniemen jossakin kellarissa satakaksivuotias lääkäri vielä suorittaa laittomia lobotomioita.

Mulla on suunnitelmia lääkitykseni suhteen ja suunnitelmia työelämän suhteen, mutta kaikkea on pakko odottaa. Ainakin sen olen elämässä oppinut, että ryntäily ei tuo mitään hyvää tullessaan. Menee jogurtit rinnuksille niin sanotusti. No elämässähän mikään ei mene suunnitellusti ainakaan kovin pitkään. Mutta suunnitelmia on silti pakko tehdä, etenkin koska pidän suunnitelmista ja etenkin listoista. Mun lapsi sanoi mulle alkuviikosta, että äiti sä oot varmaan jo tehnyt jonkun listan (niin olenkin) uimahalleista ja nyt sä voit kirjottaa siihen uimahalliarvosteluun tästä… no mulla ei ole varsinaisesti mitään uimahalliarvosteluja, paitti jotkut peukku ylös tai alas ja parin sanan luonnehdinta - no onhan sekin tavallaan arvostelu. Mulla on joku selkärangasta tuleva tarve listata kaikkea ja arvostella tai ainakin esitellä asioita.

Uimahallissa sattui muuten alkuviikosta myös niin, että ensin totesin, että tää on ihan paras uimahalli ikinä ja seuraavaan hengenvetoon aloin listata kehitysideoita. Mun täytyy olla vähän pimee. Mutta haloo nyt kuitenkin; aina voi kehittää! Mä keksin heti kaikkia tarjoiluja sinne altaan reunalle (kuten chai lattea ja mocktaileja ja energiajuomia) ja sitten pitäis olla saunajoogaa ja höyrysaunaa ja savusaunaa ja tervasaunaa ja kaikenlaisia hoitoja ja juttuja kuten taijita vaikka. Ehkä jopa altaassa! Se olis ihan huikeeta. Mä oon aina luullu, että mä oon ollu se kivikauden ihminen, joka on ihan tyytyväisenä möllistelly aloillani, enkä olis koko ihmiskunnan historian 250 000 vuoden aikana kyenny keksimään ainuttakaan uutta asiaa. Mutta tarkemmin katsoen nyt alkaa näyttää pahasti siltä, että mä oon ollu just se tyyppi, joka on aina tuijottanu kriittisenä kun joku uudistusmielinen on tuonu jonkun uuden keksinnön muiden nähtäville, ja ensin marissu kaks tuhatta vuotta miten ennen oli kyllä kaikki paremmin ja sitten yhtäkkiä ottanu käteeni uusimman keksinnön ja alkanu luetella asioita, joita siitä puuttuu. Ei niin ku negatiivisena tyyppinä, vaan kehittäjänä. 

Mä oon ollu siis se ankeehko tyyppi, joka on istunu siellä Intianleipäpuun alla ja sanellu muille miten kuuluu tehdä, mutta en olis ite tehny mitään. Se visionääri. Se, joka on tuijottanu ’tonnin seteli’-ilmeellä, kun joku tulee riekkuun siihen eteen jonkun uudistuksensa kanssa. Kääntäny selkäni ja puhissu, että äh, ei nää osaa mitään ja sitten ryöpsäyttäny uudistukset ilmoille. Sehän mä selkeesti olen ollu. Hyvä ettei tarvii tutustua itseensä, koska karttaisin kaukaa noin ankeen tönöttäjän. Jännää tää ihmisen historia, taikka siis esihistoria, koska eihän ne savannilla keekoilevat hyypiöt ole mitään kirjoittaneet. Että näin se taas muuttui ihmiskunnan historia yhdellä istumalla. Nyt pitää ehkä nousta tästä jakkipuun alta ja ryhtyä tekeen ees jotain.