Dingo-elokuva

 

Kävin lapsuudenmaisemissa katsomassa sen uuden Dingo-elokuvan, eli Levottoman Tuhkimon. Mä olin tosi suuri fani koko Dingon ajan ja sen jälkeenkin. Seurasin Nipan musiikkia vielä jonkin verran 90-luvullakin, jonka jälkeen se sitten hiipui. Mutta siellä se Dingo ja Nipa on edelleen sydämen sopukoissa.

Minä jos kuka olen aika kriittinen. Olen ollut kerran katsomassa näytelmää, jossa oli ikään kuin Dingo ja Yö, mutta kiemurtelin vaivautuneena koko ajan, kun se vaan oli niin huono! Siksi menin tätä leffaa katsomaan vähän jännityksellä, että minkähänlainen se mahtaa olla. Mutta heti ensimetreillä, kun näin Neumannin esittäjän puhuvan ja liikkuvan, huokasin helpotuksesta, että ei tää ainakaan ihan syteen mene.

Mähän tottakai tunnen tuon tarinan pääpiirteittäin aika hyvin. Mulla on edelleen monta Dingo-kirjaa, Neumann-kirja ja vinot pinot lehtileikkeitä. Ja nämä julisteet, jotka kaivoin elokuvan jälkeen esiin lapsuudenkodin komerosta. (Luulen, että enemmänkin löytyy, sillä ainakin mulla joskus oli ne kaikki.) En siis varsinaisesti yllättynyt mistään käänteistä, kuten Nipan kipeästä isäsuhteesta, haasteista fanien tunkeilun kanssa ja managerien ym touhuista.

Jossakin on arvosteltu, että elokuva loppuu juuri kun se on parhaassa vauhdissa. No, Dingo loppui, kun se oli parhaassa vauhdissa. Ja koska se oikea Dingon tarina on hyvin pitkä tarina kaiken kaikkiaan, niin elokuvasta olisi pitänyt tehdä äärettömän pitkä, saadakseen siihen mahtumaan kaiken oleellisen. Sellainen tarina on vaan laitettava pähkinänkuoreen ja sillä sipuli.

Minä pidin kaikista näyttelijöistä, paitsi mulla kesti tovi, ennen kuin tajusin että se yks hahmo on Pave. Dingon jätkät oli mun mielestä jokainen aivan hurjan hyviä ja se Nipa, eli Saku Taittonen oli aivan loistava! En parhaissa unelmissakaan voinut ajatella, että kukaan onnistuu kuninkaan roolissa niin hyvin! Ja täytyy ehkä vähän nolona myöntää, että se vanhemman Nipan esittäjä Jani Karvinen oli niin hyvä, että jopa minä katoin pari kertaa, että hetkinen…. onks toi… vai eiks…

Ja kyllä, minä itkin elokuvan aikana pari kolme kertaa ainakin. Ihan ensimmäisen kerran vain hyökyi yli sellainen nostalgia ja vahva tunne, voi kun sais noi ajat takaisin. Ja sitten tietysti monet surulliset kohdat sai itkemään myös. Ei tämä elokuva ole mikään biisien esittely tai hillumisrevittely. Tämä on monipuolinen ja yllättävän surumielinenkin. Ja just tunteikkaana ihmisenä olin aivan myyty! Suosittelen katsomaan elokuvan, jos et ole sitä vielä nähnyt. Minä pidin siitä paljon!