Kiltin tytön syndrooma

 

Kukkapilli kirjoitti aiheesta juuri oikein hyvän tekstin ja sen ansiosta pysähdyin miettimään tarkemmin asioita ja omaa elämääni. Mutta katsotaanpas ensin määritelmää vähän tarkemmin. Netti sanoo kiltin tytön syndroomasta näin; ’… viittaa käyttäytymismalliin, jossa ihminen sivuuttaa omat mielipiteensä, tunteensa ja tarpeensa pyrkiessään saavuttamaan ulkopuolisen hyväksynnän ja rakkauden. Tämä voi johtaa siihen, että ihminen tukahduttaa omat tarpeensa ja rajansa, ja että hän tuntee katkeruutta ja ärtymystä siitä, että tilanne ei ole oikeudenmukainen.’

Lapsuudenperheessäni aika pitkälle elettiin varpaillaan. Varpaillaan olo johtui isästä, jonka suuttumista kaikki pelkäsivät ja sitä koetettiin karttaa mahdollisimman paljon. Aina se ei tietenkään onnistunut. Muistan miten jo aika pienenä minulla oli ’tuntosarvet’, joilla aistin huoneen tunnelman saman tien. Tämä vanhempien pitäisi muistaa ja tajuta, että vaikka riitaa kuinka koettaa peitellä, lapset eivät ole tyhmiä. No meillä ei paljon peitelty, se näkyi kyllä. Oli tilanteita, että kaverit tulivat hakemaan vaikka uimaan, mutta minä en voinut lähteä, koska koin, että minun on oltava ikään kuin ukkosenjohdattimena vanhempien välissä. Että jos minä lähden, jotain tosi pahaa voi tapahtua. Elämä oli siis hyvin paljon asioiden siloittelua. 

Teininä tietysti vihasin sitä ja kapinoin. Myöhemmin sain selville asioita isän lapsuudesta ja aloin ymmärtää häntä. Hän toimi niiden korttien varassa, jotka hänelle oli jaettu, hän oli elänyt myrkyllisessä perheessä itsekin. Näin jälkikäteen olen luonnehtinut mummaa narsistiksi, päätellen niistä kaikista asioista, joilla hän hallitsi Niskavuorelaisella rautaotteen lailla lähipiiriä. Ja sitten sain selville mumman lapsuudenperheen tapahtumia. Pienessä torpassa myytiin viinaa ja perheen isä sai moneen kertaan tuomioita viinan myynnistä ja siihen liittyvästä toiminnasta, sekä jopa nuorena yhden tuomion ’ihmisrääkkäyksestä’, mitä väkivaltaa se sitten olikaan sen ajan kielellä. Sukupolvien ketju. En ole ehkä itsekään osannut katkaista sitä oman lapseni kohdalla, mutta toivon, että asioiden muuttaminen edes tässä vaiheessa auttaa jotain.

En syytä isää ja olen antanut anteeksikin jo yli 30 vuotta sitten. Nämä ovat toteamuksia ja osa oman elämäni jäsentelyä, eivät syytöksiä. Mutta käyttäytymismalli on sisälläni osittain edelleen. Ja hassuinta siinä on se, että maailmassa on yksi asia, jota vihaan yli kaiken; epäoikeudenmukaisuus! Se kumpuaa juuri tuosta elämänmittaisesta miellyttämisenhalusta, jota myös kiltin tytön syndroomaksi sanotaan. Koetan välttää konflikteja viimeiseen asti. Se on puukko omaan selkään. Se on kuin painekattila, joka joku päivä räjähtää ja sitten otsikoissa(kin) ihmetellään, että mikä sille tuli, se oli niin rauhallinen ja kiltti ihminen. Niinpä, miettikääs sitä.

Toki olen aika oman tieni kulkija, enkä välitä paskan vertaa siitä, mitä joku pikkusieluinen nillittäjä musta ajattelee jossain matkan varrella. Mutta syndrooma onkin liimaa läheissuhteissa. Ja niinhän se yleensäkin eniten toimii; pelkäät olla oma itsesi omien läheistesi kanssa. Jos kiltteys on normi, on hyvin vaikea alkaa sitä muuttamaan. Hyvin vaikea. Mieluummin astuu askelen taaksepäin ja antaa periksi. Ei tässä nyt mulla ole niin väliä. Astukaa vain varpailleni, ei se minuun niin kovasti satu. Älkää nyt minua huomioiko, minähän olen vain. Kyllä minä pärjään. Ei minua kannata ajatella. Minullehan sopii joka tapauksessa. Minähän olen aina ollut sopeutuva, miksi se nytkään haittaisi? Kuulostaako tutulta? Pysähdy siis.

Minun pysähdykseni oli syöpä. Olen ruvennut miettimään, että mitä jos elinvuosia onkin jäljellä ihan vähän enää? Lakaisenko itseni komeroon edelleen? Eikö sillä ole muka merkitystä, mikä minulle on tärkeää ja merkityksellistä? Mietinkö kuolinvuoteella, että olisinpa edes viimeiset vuodet saanut elää kuten itselle tuntuu hyvältä? Ei. Ei! Nyt minä alan elää. Nyt minä kunnioitan itseäni ja otan oman tilani haltuuni. Minä en koskaan ole ollut vallanhimoinen, mutta oman elämäni päätösvalta on kyllä minulla. Vai eikö muka ole?