Huomaan nyt takautuvasti selvästi miten paljon joku kriisi voi vaikuttaa elämään henkisesti. Luin nimittäin kirjoittamiani juttuja tältä syöpäajalta, siis niistä ajoista kun stressi oli pahin, ja huomaan etten muista juuri mitään niistä tapahtumista, joista kirjoitan. Sitä paitsi tämä on ollut aika kuormittavaa ja sumuista suuressakin mittakaavassa. Vähän kuin joku olisi nykäissyt mun elämästä 2,5 vuotta pois. Se aika tuntuu erityisen sumuiselta ja hämmästyn koko ajan siitä, miten maailma ja muut on menneet eteenpäin sinä aikana. Esimerkiksi on tosi outoa ajatella, että on nähnyt jonkun kaverin kanssa vaikka kolme vuotta sitten, että aika on juossut sumuisena mun ohi tässä välissä ja paljonko ehditään vielä tavata tämän elämän aikana, jos näin jatkuu. Aika vähän. Tuntuu, että muut on koko ajan eläneet täpötäyttä elämää ja mulla siinä kohdassa on vaan höttöä, josta en paljon muista. Tämmöisiä ajatuksia tulee väistämättä mieleen, kun on seissyt ’jyrkänteen’ reunalla pariin kertaan.
Yöpöydällä on edelleen kaksi isoa kirjapinoa, jotka vähän jumittaa jostain syystä taas. Oikeastaan mua huvittais kaikista eniten lukea puista, sienistä, eläimistä, muinaisuudesta - eli tutkimustyyppisiä juttuja luonnontieteistä, mutta pinossa on paljon muuta ja olen vähä sellainen, että nämä pitää ensin lukea pois alta, ennen ku pääsee kaikkein kiinnostavimpiin käsiksi. En tiedä onko siinä mitään järkeä ja miksi edes toimin näin. Välillähän mä oon jo muuttanu elämänkurssia siihen suuntaan, että se kiva pitää tehdä nyt, eikä odotella vaikka eläkettä taikka kesälomaa tai rikkaita päiviä… koska ikinä ei tiedä mitä nurkan takana lymyää. Että en tiedä miksei se päde kirjoihin. Joskushan mä ajattelin, että aloitettu kirja on pakko kahlata loppuun, vaikka ei tykkäisi sisällöstä, mutta sittemmin oon antanu itelleni luvan pistää keskeneräisen paskan kirjan vaan pois. Kesällä mä ahmin kirjoja, mutta nyt katon enemmän telkkua, luen nettiuutisia ja ihan uusimpana jumppaan. Oon kyllä aina ollu sitä mieltä, että vuorokaudessa on liian vähän tunteja! Haluaisin ehtiä niin paljon enemmän. Tai ehkä se on mun ADD-pää, joka haluaa niin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti